ajatuksia

Keskivaikea tekosyy

Matikan tunti, kokeen palautus ja mun sydän pamppailee. Ei siitä, että olisin rakastunut matikkaan vaan tulevasta koe arvosanasta. Opettaja alkaa kutsumaan oppilaita yksi kerrallaan ja viimeinein se sanoo: "Vilma". Mä nousen mun vakiopaikalta ikkunan virestä ja yritän sulloutua tuolien välistä niin, että siitä ei tule numeroa. Onneksi opettajan luo ei ole pitkä matka ja niinpä mä otan taas jälleen vastaan jonkun niistä kokeista joka on arvosanaltaan vitosen tai kutosen luokkaa. Mun silmissä tuntuu pettymys, jota alan nieleskelemään paikallani luoden katseen viereisestä ikkunasta ulos kevääseen. Ei mene kuin hetki, kun eräs poika mun takana koputtaa olkapäätä ja kysyy kuten aina matikan kokeen jälkeen: "Minkä numeron sä sait?" Mä nielaisen ja katson farkkuja sekä kerään rohkeutta katsoa poikaa silmiin ( voit tästä päätellä :D ).

Ja mä katson suoraan pojan silmiin sanoen kuten aina: "En mä saanut järin hyvää. Entä sä?" Tähän poika vastaa jotain, mutta sitä mä en muista sillä mua ärsytti ja harmitti. Mä olin tuohon aikoihin riidellyt äidin kanssa siitä, mikä on mulle niin vaikeaa: pyytää apua asioissa, jotka mulle on vaikeita, kuten matikka ja kielet. Äiti kysyi vielä tuon kevään jälkeen monta kertaan miksi ihmeessä mä käytän energiaa salailuun ja asioiden peittelyyn, kun voisin myöntää, että opin vain hitaammin?

Mun korvien välissä asuu keskivaikea lukihäiriö, joka lyhyesti meinaa sitä, että mä opin tiettyjä juttuja keskivertoa hitaamminen, kirjaimet saattaa mennä sekaisin, en hahmota / hamotan monen yrityksen jälkeen kolmiulotteisia juttuja, vieraiden kielien ääneenluku on raskasta, yhdyssana virheet, keskittyminen on vaikeaa välillä sekä mun työmuisti on lyhyt jonka takia juodun jankkaamaan tosi paljon vieraiden kielten sanoja, jotta ne jäisivät muistiin. 

Mun lukihäiriö todettiin peruskoulun kannalta niin sanotusti liian myöhään, sillä mä olin hyvä realeissa joten asiaa ei järin noteerattu.Totta kai sun tai mun ei tarvitse olla hyvä ihan kaikessa, sillä jokaisella meistä kuuluu olla vahvuuksia jossa loistaa, mutta toki jos kuilu hyvien ja huonojen aineiden välillä alkaa kasvamaan tosi paljon ala-asteella olisi mun mielestä asiaan hyvä reagoida. Sillä kyseinen kuilu tulee ilman apua ja oivaltamista kasvamaan vaikeustason myötä yhä enemmän. 

Mun ongelmaan noteerattiin ekan kerran 6lk, jolloin kävin koulupsykologilla tekemässä testejä, mutta ne olivat lähinnä avaruudelliseen hahmottamiseen liittyviä juttuja. Kaikkien koukeroiden myötä sain lähetteen neurologille (???), joka teki mulle testejä ja mulla todettiin avaruudellisen hahmottamisen vaikeus. 

Mä sain vinkkejä ja lisäaikaa kokeisiin, mutta voitte vain kuvitta kuinka hyvin hormoonimyrsykyssä oleva teinityttö ottaisi muka ohjeita vastaan tai saatikkaan toteuttaisi niitä. Jep, tapahtui klassiset pidin itseäni huonona ja lause `` No en mä tätä opi `` luikerteli useasti mieleen, joten epämiellyttävät sekä vaikeat läksyt jäi kuten matikka ja kielet suurimmaksi osaksi. Mä rakensin koko yläasteen itselleni sanavalmista nuoren naisen minäkuvaa, jotta matikan ja kielien heikkous ei olisi paljastunut mun luokkalaisille, jotka tietääkseni ihaili mun rohkeutta esiintymisessä, joten enhän mä voinut olla huono niiden silmissä. Vasta lukion ekalla kaikille pakollisten lukiseulojen jälkeen mut otettiin talteen ja "prosessi kohti virallisesti lukihäiriöiseksi"  alkoi. Prosessi sisälsi tietysti paljon kirjoitus- ja lukutestejä sekä kurssin jossa puhuttiin opiskelumenetelmistä, miltä tuntuu kun on kyseinen vaikeus ja kuinka sitä vastaan voi treenata eli esim. oikeinkirjoitusta.

Sinä päivänä kun mä sain vihdoin tietää ja paperin, jossa todettiin mun keskivaikea lukihäiriö mä vaan hymyilin. Mä hymyilin koulusta kotiin ja ostin suklaata sen kunniaksi, sillä vihdoin oli joku syy miksi asiat on niin vaikeita. Noh, kyseistä onnea ei pitkään kestänyt sillä mulla oli uusi ase ja tekosyy johon piiloutua. Lukion kakkosvuosi meni sitten tekosyyn siivellä, kunnes abivuosi koitti ja totuus alkoi valjeta mulle. Mun oli pakko aikatauluttaa joitakin mun viikkoja ihan hurjan näkösiksi ja vielä vaikeilla aineilla, jotta lukio saataisiin kasaan.

Mutta mä onnistuin.

Mä onnistuin loskaisen syksyn aikana tekemään kaksi vaikeaa kurssia itsenäisesti ( enkku6 ja matikka 3). Mä tein oikeesti ihan hirveen määrän duunia, mutta mä osasin sen verran että sain neloset muutettua vitosiksi. Mun seuraava koitos oli sitten espanja 2 kurssin läpi pääseminen, jota hankaloitti se että olin viimeksi puhunut espanjaa vuosi sitten. Mutta mä luin, tein kokeen ja ajattelin eiköhän se mennyt läpi.

Tänään mä avasin Wilman pitkästä aikaa kävin katsomassa tokaria. Ensiksi mun silmään osu enkun puhekursista saatu 7. Mä en uskonut joten siinä mä vaan zoomailin numeroa ihan äimänä ja kyllä seiska sinne on ilmestynyt. Mä avasin myös espanjan kurssien tiedot: seiska. 

Mun korvien välissä asustavasta keskivaikeasta lukihäiriöstä ei ollut enää tekosyyksi. Mä en oikein osaa selittää, mutta mulle tuli tänään tosi ylpeä, itsevarma ja luottava tunne, että mähän osaan ja ennen kaikkiaan opin asioita.

Mä voitin tekosyyt, vaikeat kokeet ja itseni. Tässä kohtaa joku voisi tuntea katkeruutta, jos olisi itse tajunnut näin myöhään tekosyyn tyhmyyden, mutta mä en tunne, sillä ilman niitä kaikkia tuskan hikisiä hetkijä, itkuja ja muita kiumuroita mä en olisi mä. Tosi kliseistä, mutta totta. Mä en ole kauheasti ainakaan suomalaisessa mediassa törmännytsiihen, että lukihäiriöstä puhuttaisiin yhtään tai kukaan olisi myöntävänyt olevensa lukihäiriöinen, mutta mä haluan puhua ja myöntää. 

Tästä lähtien mä en häpeile lukihäiriötä tai piiloudu tekosyy-kilven alle. Mä ja mun lukihäiriö aletaan rokkaamaan, loistamaan ja ennen kaikkeaan oppimaan asioita, mutta tosin muita hitaammin. 

Moi, mä olen Vilma ja mulla on keskivaikea lukihäiriö. Voitko auttaa mua, kun en oikein ymmärrä?

<3lla VILMA

ps.

Mä haluan sanoa kiitos mun perheelle ja mun yläasteen matikanopettajalle, joka väänsi mun kanssa loppuun asti oli sitten kyseessä polynomit tai geometria. 

comments powered by Disqus