hyvinvointi

älä ota kesäkissaa

Kesäkissa. Voi että inhoan tuota sanaakin jo. Tämän postauksen aiheena on lempiaiheeni eli eläimet. Ja vieläpä tarkennettuna lemmikkien hyvinvointi. Olin miettinyt aihetta, koska kesän korvilla tämä on aika ajankohtainen, mutta erityisesti päädyin lemmikkien hyvinvointi-aiheeseen, kun keskustelin ihanien koulukamujeni kanssa viime viikolla lemmikeistä ja niiden pidosta ja sain aiheeseen hyviä pointteja. Kiitos inspiraatiosta Ymmit! Lisäksi aiheesta kirjoitettiin Minä ja Me -blogissa.

Aloitetaanpas tuota kesäkissasta. Kesä on ihan nurkan takana ja valitettavasti edelleenkin Suomessa hylätään kissoja kesän loputtua mökeille. Kissanpennut ovat pienenä niin suloisia ja söpöjä ja lisäksi kissoja jaetaan ilmaiseksi edelleen vielä eritoten maaseudulla ja luultavammin myös kaupungeissa. Kissa on siis helppo ottaa, mutta monet eivät tule ajatelleeksi minkälaisen vastuun kissa tuo mukanaan.

Miksi siis kissoja annetaan ilmaiseksi vaikkapa maaseudulla? Olen itse kasvanut pienellä paikkakunnalla 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Meidänkin kylällä kissat kulkivat vapaina ja leikkaamattomina ulkona. Oli navettakissaa ja tallikissaa ja ihan sisäkissaakin. Mutta nämä kisulit pääsivät lisääntymään oman mielensä mukaan (fakta: kissa saattaa tehdä vuodessa kolmekin tai jopa neljä pentuetta, joten se on aika monta kissaa...), jolloin maataloissa oli tapana antaa kissanpennut pois (tai lopettaa), yleensä sen enempää miettimättä kuka uusi omistaja on. Onneksi tietoisuus on lisääntynyt ihan minunkin aikanani, oma äitini muun muassa syötti e-pillereitä kissalleni Tipsulle ja myöhemmin tulleet kissat meillä steriloitiin tai kastroitiin. Ja maakunnissakin on nykyään eläinsuojelukampanjoita, jossa, eläinlääkärit leikkauttavat edullisesti tai jopa ilmaiseksi esimerkiksi uroskissoja. Eli jos omistat vapaana liikkuvan kissan, niin suosittelen leikkauttamaan sen, jos et sitä ole jo tehnyt. Näin vältytään ei-toivotuilta kissanpennuilta. Ja säästytään niiltä kesäkissoilta, jotka otetaan hetken mielijohteesta…

Mutta siis asiaan, kissa on pitkäaikainen lemmikki. Oma Tipsu-kissani eli tosiaankin 18-vuotiaaksi. Hän tuli taloomme kun olin viisivuotias. Ja tiedän kotikylältäni kissan, joka eli 24-vuotaaksi. Joten pointtini onkin tämä: älä ota mitään lemmikkiä hetken mielijohteesta! Älä ota söpöä kissanpentua lapsille leikkikaveriksi kesäksi mökille, jos et ole valmis syksyn tullen viemään sitä kotiin ja valmistautunut elämään kissan kanssa yli kymmenen vuotta. Mikään lemmikkieläin ei pärjää Suomen talvessa ulkona koko vuotta. Ei koira, kissa, kana tai lammas…

Jotenkin tuntuu hullulta ihan kirjoittaa tätä juttua, koska itselleni asia on päivänselvä: jos otat lemmikin, sinun täytyy sitoutua siihen moneksi vuodeksi, jopa kymmeniksi. Ihan sama muuttuuko oma elämäntilanne tai mikä tahansa tilanne.

Joskus kuulee ja olen myös nähnyt sen, että lemmikki otetaan kun perheen lapsi vinkuu ja mankuu sitä tarpeeksi. Mielestäni lemmikistä on aina vastuu talouden aikuisella. Jos sinä vanhempana et jaksa kissaa tai koiraa hoitaa tai et niistä välitä, niin älä ota sitä lapsellesikaan. Lapselle voi keksiä jonkin harrastuksen missä hän pääsee tutustumaan eläimiin ja yleensä aina löytyy joku naapuri, jonka koiraa saa ulkoiluttaa tms. Mutta älä kuuntele näitä pikkuprinssien ja -prinsessojen vakuutteluja ”minä hoidan sen ja käytän sen pihalla/siivoan häkin/ ja plaaplaa”. Uutinen: yleensä tätä kestää alkuhuuman verran, jonka jälkeen äippä tai isi sen koiran/kissan/kanin/marsun/kanan hoitaa. Mielestäni alaikäisellä ei pitäisi koskaan olla yksin kokonaisvastuuta elävästä olennosta, ehkä yläasteikäinen pystyy jo ottamaan lemmikistä vastuun, mutta mielestäni alle 12-vuotiaat ovat tähän liian nuoria. Toki lemmikit opettavat vastuuta lapselle ja itse kasvoin eläinten ympäröimänä ja voin kertoa, että elämä oli jännää, opin empatiakykyä ja sain mukavasti vastuuta huolehtiessani perheemme eläimistä, niin lemmikeistä kuin tuotantoeläimistä. Eli itse en voi kuin liputtaa sen puolesta, että lapset tutustutetaan eläimiin jo pienenä ja opetetaan kuinka niiden kanssa käyttäydytään. MUTTA näitä asioita voi oppia ilman, että hankitaan ihan se oma eläin.

Itselläni on kaksi koiraa, joita rakastan kuin perheenjäseniäni. Tiedostan kuitenkin, että eläin ei ole ihminen tai lapsen korvike. Yleensä sanonkin kaikille, jotka puhuvat, että haluaisivat ottaa koiran, että älä ota. Ja millä perustelen tämän? Koiraan täytyy sitoutua niin paljon! En ikinä voisi luopua omistani, mutta kyllä lemmikin takia täytyy tehdä uhrauksia. Lemmikin ollessa yksin kotona täytyy aina laskea tunteja, ettei hän vain joudu olemaan yli kahdeksaa tuntia yksin, koiran kanssa on lähdettävä pihalle joka päivä VÄHINTÄÄN kolme kertaa, säällä kuin säällä. Lemmikin kanssa voi tulla ylimääräisiä kuluja, eläinlääkärissä käynti on aika kallista, vakuutus maksaa, rokotukset, madotukset, ruuat jne. Lisäksi koiran hankinnassa täytyy miettiä myös asumista. Onko oma asuntosi soveltuva lemmikille? Mitä jos haluat tai sinun täytyy muuttaa? Mitä jos haluat muuttaa ulkomaille seuraavan viiden vuoden sisällä?

Yksi tärkeä asia esimerkiksi koiran hankinnassa on myös rotu. Olen huomannut, että tähän kiinnitetään aika vähän huomiota koiraa hankkiessa (erona tietysti löytöeläinkodeista pelastetut hauvelit, jotka saattavat olla monirotuisia, eikä niiden rotujen tarkkaa alkuperää tiedetä). Koiran rotu, jalostus ja koiran alkuperäinen käyttötarkoitus määrittelevät aika paljolti sen millaiseen kotiin koira kannattaa hankkia. Jokainen koira tarvitsee jonkinlaisen peruskoulutuksen, mutta rotu määrittelee sen kuinka koira on vastaanottavainen koulutukselle. Kuinka moni tietää , että maailman pienimmäksi koiraroduksikin sanottu chihuahua, eli tämä suurisilmäinen, pieni ja ”muodikas” rotu on hyvin haukkuherkkä ja vahvatahtoinen (onhan se aikoinaan toiminut rottakoirana Meksikossa)? Joten myös tämä pikku sisupussi tarvitsee koulutuksen, ei sitäkään ole tarkoitettu sohvakoristeeksi! Jos päätät hankkia koiran, niin muistahan tehdä kotiläksysi eli tutsutu koirarotuihin ja mieti mikä sopii parhaiten sinun perheellesi. Koirasta haaveileville vinkkinen: Kannattaa tutustua suomalaisen Tuire Kaimion (I adore her) eläinten koulutusfilosofiaan, itseni on koirien kanssa pelastanut monesta tilanteesta Kaimion kirja Pennun kasvatus (pätee ihan aikuisiin koirinkin).

Tästä pääset postaukseen missä esittelen toisen eläingurun Helena Telkänrannan ja hänen kirjansa Millaista on olla eläin? Telkänranta pohjaa tietonsa uusimpiin ja hyvin laajoihin eläinten käyttäytymisen tutkimuksiin. Se on mielestäni kirja, jota suosittelen kaikille, niillekin jotka eivät edes lemmikkiä aijo hankkia.

Enkä missään nimessä kannata lemmikin taikka minkään eläimen hankkimista kenellekään yllätyslahjaksi. En edes kultakalaa. Joten jos sinulla siellä ruudun toisella puolella on ”romanttinen” ajatus koiranpennusta punainen rusetti kaulassa uudelle tyttöystävälle yllärilahjaksi tai sinä vanhempi, joka aiheeseen millään tavalla perehtymättä, ostat kanin lapsosille synttärilahjaksi, niin mietihän uudestaan. Kaunis ajatus, mutta ei toimi yleensä edes elokuvissa. Eläin ei ole lelu, vaan elävä olento, jolla on yleensä pitkä elämänkaari ja jonka kanssa tulee vastuu.

Mun omat koirat Lola ja Leo on mun parhaita kamuja. Etenkin Lola, jonka kanssa meillä on yli yhdeksän vuotta yhteistä matkaa takana ja hän on siis tullut mulle reilu neljä-vuotiaana, eli mun oma sidekick täyttää siis tänä vuonna 14 vuotta. Leon kanssa meillä on yhteistä matkaa vasta alle vuosi, mutta hän on jo täysivaltainen perheenjäsen, täydentämässä sopivasti meidän laumaamme.

Miksi olen sitten herkillä tämän lemmikkiasian kanssa? Mulla olisi nimittäin tarina kerrottavana siitä, kuinka olen itse joutunut luopumaan mun ”rakkauslapsesta” aikoinaan, eli itse kasvattamastani koirasta Vilmasta. Tämän kokemuksen takia en voi liikaa painottaa lemmikin ostamisen vastuuta. Vilman tapauksessa uusi koti löytyi onneksi tuttavapiiristä (koiralle jo ennestään tutulta perheeltä), mutta luopuminen oli yksi vaikeimmista asioistani siihen astisessa elämässäni. Enkä halua edes ajatella sitä, että olisin itse laittanut koiran kiertoon, tietämättä mihin hauva päätyy. Vieläkin pistää sydämestä Vilmasta luopuminen, vaikka tiedän, että Vilma on rakastavassa kodissä ja siitä alkaa olla jo yhdeksän vuotta aikaa...

Kuva: Viivi Kotila

Elämäntilanteet muuttuvat ja asioita tapahtuu, mutta mikään eläin ei ole sen arvoinen, että se hylätään kesän jälkeen ypöyksin tai, että se laitetaan eteenpäin minne sattuu, kun se ei enää ole kiva ja pieni, tottelevainen kaveri. Lemmikkiä hankkiessa kannattaa siis miettiä omaa elämää kymmenen vuotta eteenpäin ja punnita erilaisia vaihtoehtoja.

Tähän lopuksi haluan kuitenkin sanoa sen, että lemmikin kanssa eläminen on myös maailman ihaninta. Joku odottaa minua aina kotona, rakastaa mua pyytettömästi, mulla on joka päivä oma Avara Luonto olohuoneessa, koirat naurattavat mua päivittäin ja vievät ulkoilemaan, vaikkei siltä aina tuntuisi. Mun omat hauvelit myös lohduttavat mua ja niiden paijailu rentouttaa, se on ihan tutkittu juttukin, että lemmikin silittäminen alentaa ihmisen verenpainetta.

Suosittelen siis ajoittaista ”lemmikkiterapiaa” jokaiselle. Jos et hanki omaa lemmikkiä, niin aina löytyy joku tuttu kenen lemmikkiystävää varmasti voit käydä hoitamassa, tai sitten voit pestautua eläinsuojeluyhdistysten vapaaehtoiseksi tai löytöeläintaloon ja hankkia vaikkapa Pet sitter-/ Dog sitter -pätevyyden! Bloggaajakollegani Laura kirjoitti myös Helsingissä olevasta kissakahvilasta, voit lukea jutun tästä, siellä pääsee hoitamaan kissoja, vaikkei omaa kisulia olisikaan.

Pehmein tassutuksin,

Anna

P.S. Pakko kertoa vielä eräs pieni yksityiskohta koiristamme; kumpikaan koirista ei ole ollut ihan pentu, kun on tullut minulle, Lola oli jo aikuinen ja Leo viiden kuukauden ikäinen varhaisnuori, joten en ole nähnyt kumpaakaan ihan pienenä pentuna. Molemmat ovat siis niin sanottuja kodin vaihtajia. Kummallekaan en myöskään ole itse valinnt nimeä. Mutta mikäs sen siistimpään, Lola ja Leo rimmaa toisiinsa tosi hyvin! Ja mun ja Aleksin kanssa nämä nappisilmät saavatkin olla elämänsä loppuun asti <3

comments powered by Disqus