hyvinvointi

kun some ahdistaa

Kun Instagram aiheutti sydämentykytyksiä...

Olen äärimmäisyyksien ihminen. Kun tunnen jotain, tunnen sen täysillä. Vihan, surun, onnen. Kun teen jotain, teen sen täysillä ja uppoudin siihen antaumuksella, kuten uusi työ, opinnot, uusi ihmissuhde. Tällainen tunteminen, ja sitä kautta tekeminen, ja toimiminen on kuitenkin melko kuluttava, ja väsyttävä tapa elää. Olen yrittänyt oikeastaan koko elämäni etsiä sitä kuuluisaa keskitietä tai mielenrauhaa, sitä kuitenkaan saavuttamatta (paitsi ehkä ajoittain). Tämä on myös ajoittain raskasta läheisilleni, juuri niinä huonoina hetkinä. Mutta toisaalta onnelliset asiat ovat kanssani yhtä juhlaa ja myös silloin tunteet ovat suuria.

Tämä postaus on ollut minulla pitkään luonnoksissa. Jouduin hieman muokkaamaan sitä, ja alkuperäinen teksti on kirjoitettu hieman erilaisissa fiiliksissä kuin mikä minulla nyt on. Ehkä parempikin, että julkaisen tämän nyt, enkä siinä pahimmassa tunnekuohussa ja masentavassa olotilassa, jossa aloitin kirjoittamaan tätä.

Olen pohtinut paljon sosiaalista mediaa, ja muutenkin netin välityksellä tapahtuvaa kommunikointia. Puhutaan paljon siitä kuinka sosiaalinen media koukuttaa, aiheuttaa masennusta, itsetunto-ongelmia, ongelmia parisuhteessa ja huonoa itsetuntoa. Puhumattakaan nettikiusaamisesta, mutta se on toinen tarina. Itse olen tahtonut sulkea omat korvani tältä ”somen nurjalta puolelta”, koska minulle sosiaalinen media antaa paljon iloa. Siellä saan yhteyden ihmisiin, jotka asuvat ympäri maailmaa, olen tutustunut uusiin ihmisiin, saan inspiraatiota, jaan inspraatiota, luen koukuttavia ja motivoivia tarinoita, opin paljon uutta ihmisistä ja maailmasta.

MUTTA. Olen viime aikoina tutkiskellut oloani, en ole voinut kovinkaan hyvin. Minulla on ollut kaiken kaikkiaan todella vaikeat kuukausi tai pari. Olen ikävöinyt Suomeen, ikävöinyt ystäviä, olen ollut pitkään flunssassa ja aivan helkutin väsynyt. Ja ahdistunut. Ja en tiedä miksi. Tai ehkä syitä on monia pieniä, mutta olen saanut myös rytmihäiriön tapaisia oireita, sydämen tykytyksiä. Ihan kamalaa. Enhän minä nyt niin vanha ole. Tästä postauksesta voit lukea motivaatiopulastani. Tämä olo on siis jatkunut jo jonkin aikaa ja ahdistava olo on hiipinyt mieleeni vähitellen.

Joitakin viikkoja sitten kun äitini ja serkun tyttöni Reetta lähtivät takaisin Suomeen Valencian vierailulta,  ja tuolloin päätin etten mene blogiin, Facebookin enkä Instagramiin ajaksi X. Jotenkin olin saanut tarpeekseni somesta. Eipä oloni siitä kuitenkaan juurikaan helpottunut. Ja välillä oli todella vaikeaa olla klikkaamatta niihin tuttuihin somekanaviin esimerkiksi odotellessani metroa tai välitunnilla. Ajan myötä asia helpottui. Ja kuten sanoin, ei ahdistukseni sen kummemmin helpottunut, minulle kuitenkin vapautui enemmän aikaa. Oikeasti. Ehdin etsiä paremmin ahdistukseni syitä.

Ja tiedättekö mitä. Kirjauduin KUUDEN päivän hiljaiselon (kyllä kelatkaa, kuusi vaivaista päivää) takaisin Instagramiin (tuntui ikuisuudelta) ja julkaisin pitkästä aikaa kuvan, ja henkeäni alkoi tuolloin heti ahdistamaan. Tunsin, että sydänoireeni pahenivat. Eli en oikeastaan huomannut mitään ”positiivisia” muutoksia itsessäni lopettaessani ”somettamisen”, mutta kun palasin takaisin, niin huomasin oloni huononevan. Kamalaa eikö?

Tämän takia päätin itsekin suhtautua krittisemmin sosiaaliseen mediaan, enkä enää välttele tuntemuksiani. Joku saattaisi siellä nyt heittää, että miksi sitten kirjoitan blogia, ja olen taas aktiivinen Instassa, jos siitä tulee niin paha olo… Mutta kuten aiemmin sanoin, siitä tulee minulle myös hyvä olo ja se antaa minulle monia mahdollisuuksia olla yhteydessä ihmisiin, joihin muuten en ole välttämättä yhteyksissä. Se on vahva vaikuttamisen kanava. Mutta on muistettava juurikin tämä kääntöpuoli.

Kuten alussa mainitsin, olen ääripäiden ihminen. Siksi uskon, että minuun sosiaalisen median vaikutus iskeekin erityisen vahvasti ja uppoudun siihen hyvin helposti. Hyvässä ja pahassa. Yritän olla vertaamatta itseänni muihin, mutta se on välillä todella vaikeaa. Verhoan ”vertaamisen” kuitenkin positiiviseen suuntaan, yritän esimerkiksi etsiä Instagramista kiinnostavia vaikuttajapersoonia, joita seuraan, ja yritän ottaa oppia heidän esimerkistään, yrittämättä kuitenkaan muuttua heidän kopioikseen. Poimia ne parhaat jutut itselleni, unohtamatta itseäni.

Summa summarun. Löydänkö koskaan sitä tasapainoa itseni kanssa? Tarvitseeko sitä löytääkään? Ehkä minun vain pitäisi hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Ja yrittää olla laittamatta itseäni johonkin muottiin. Olen ääripäiden ihminen. Kun olen surullinen ja masentunut, se on todella mustaa. Mutta kun juhlin ja olen onnellinen, sen tulee huomaamaan kaikki muutkin! Ja onneksi niitä onnellisuuden hetkiä on elämässäni kuitenkin enemmän kuin niitä huonoja.

Olen yrittänyt vähentää Instagramin käyttöäni niin, että en klikkailisi siellä enään ilta yhdeksän jälkeen ja se on kyllä toiminut kivasti (toki lipsun siitä välillä). Ja olen myös käynyt lääkärissä tarkistamassa sydämen tykytykset sun muut, kävin todella kattavissa verikokeissa ja kaikki oli niiden perusteella TODELLA hyvin, joten kroppani on siis kunnossa. Ehkä tämä tosiaan on päänsisäistä. Minun pitää vain muistaa hengitellä, sanoa useammin ei asioille, olla stressaamatta tulevaisuudesta ja keskittyä hetkeen. Helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi ihana kesä on edessä! Jos et ole vielä lukenut mielenterveysjuttuani, pääset vanhempaan postaukseeni tästä.

Aiheuttaako some kenellekään muulle siellä ruuden toisella puolella ahdistusta?

Nähdään somessa ;) Tai mieluummin livenä <3

IG @annataimi FB @annaoonblogi

xoxo

Anna

wearing

jacket: H&M / t-shirt: Monki / trousers: Pull&Bear