lifestyle

menneestä ja nykyisyydestä

Tänään mieleeni nousi ajatuksia itsestäni persoonana ja tyyppinä. Millainen olen ollut ja millainen olen nyt ja ehkä millainen tahdon olla. Tämä kaikki kumpuaa nyt varmasti siitä, että tämän hetkinen elämäntilanteeni on toisaalta seesteinen, ei ole mitään suuria tunnemyrskyjä, mutta myös hektinen. Hektisyydellä tarkoitan lähinnä opiskelujani ja työelämää. Huomaan että olen taas haalinut aika paljon tekemistä itselleni. Olisi pakolliset koulujutut (jotka ovat kivoja, mutta vievät aikaa) lisäksi olen osa-aikaisessa työssä kouluni markkinointitiimissä ja sitten on tietysti tämä blogi. Ja siihen päälle kotiasiat, meillä on Aleksin kanssa kaksi koiraa, sekä parisuhde, jota täytyy hoitaa, sitten on harrastukset ja ystävät sekä perhe. Välillä siis 24 tuntia vuorokaudessa ei tunnu riittävän. Heräsin pohtimaan elämääni myös siksi kun vaihdoin kuulumisiani hyvän ystäväni kanssa, joka asuu eri kaupungissa kuin minä, ja kerroin lyhykäisyydessään mitä elämässäni on tällä hetkellä meneillään. Whatsappkeskustelun vastaus paljasti jotain minusta itsestäni, ystäväni sanoin; ” Perus-Anna, monta rautaa tulessa yhtä aikaa.”

Minulle on luontaista innostua monista asioista ja yleensä yhtä aikaa. Kliseisesti sanottuna tunnen eläväni, kun tiedän, että mitä minulla on meneillään ja mitä on tulossa. Itseni haastaminen on vienyt minut erilaisiin työpaikkoihin, harrastuksiin, eri kaupunkeihin ja ulkomaille. Työhistoriani, jos sitä tarkastelee CV:n muodossa, näyttää ehkä monen silmissä aika hajanaiselta ja jopa erikoiselta. Hassuimpia työnimikkeitä taitaa olla yli kymmenen vuoden takainen ”Huvipuiston maskotti” tai ”Lomittaja”. Mutta kuinka moni voi sanoa, että osaa lypsää lehmiä sekä käsin että koneella (kiitos juurikin ensimmäisen virallisen kesätyöni lomittaja 13-vuotiaana) tai tiedän mitä ”twirling” tarkoittaa, kun on kyse kiivipuiden oksien kasvusuunnan vaihdoksesta. Lisäksi tiedän miten parsakaali kuoritaan lehdistään mahdollisimman nopeasti ja missä kulmassa ja miltä etäisyydeltä se pitää leikata (kiivit ja parsakaalit tulivat tutuiksi reppureissullani Australiassa tienatessani farmeilla). Olen jakanut postia, myynyt jäätelöä, juossut kissoja pelastamassa Gili Trawangan saarella vapaaehtoityössä, työskennellyt baarissa, toiminut promootiotehtävissä, ohjaajana nuorisotiloilla, ollut toimittajana lehdissä (muutamia mainitakseni), mutta pisimmän ”työurani” olen tehnyt kaupan alalla vaatemyyjänä ja visualistina. Tämänhetkisessä työssäni, opintojeni ohella, nimikkeenäni on ”lähetti”, mutta en jaa paketteja, vaan olen mukana kouluni markkinointitiimissä ja käyn edustamassa opinahjoani erilaisilla messuilla ja muissa kouluissa. Kivaa ja erilaista hommaa siis tämäkin.

Kotini on linnani. Välillä on kiva lukittautua neljän seinän sisälle.

Olen pienestä pitäen oppinut arvostamaan työtä ja olen saanut jo lapsuudestani tukea tavoitella unelmiani (kiitos äiti ja isä plus muu turvaverkko). Mun isä on aina sanonut, että tehtyjä asioita ei pidä katua, vaan yleensä ihminen katuu tekemättömiä asioita. Tätä olen elämässäni pyrkinyt noudattamaan. Ja tiedän tietysti, että mitään laitonta ei tietenkään saa tehdä ja toisten ihmisten henkinen ja fyysinen vahingoittaminen on ilman muuta kiellettyä (joten älkää esim. lähtekö ryöstämään pankkia, jos haluatte tätä neuvoa noudattaa). Mutta tällä ajatuksella olen yrittänyt elää ja tarttunut ”lapsenomaisella” innostuksella uusiin asioihin. Koska jokainen polku vie aina johonkin.

Välillä valintani ovat ajaneet minut aika väsyksiin. Olen tehnyt suuren osan elämästäni monta työtä yhtä aikaa ja lisäksi usein myös opiskellut samalla. Freelancer-verokortti on minulle hyvin tuttu käsite. Noin seitsemän vuotta sitten tein ainakin kolmea työtä yhtä aikaa. Minulla oli päivätyö myyjänä, yötyö baarissa ja lisäksi kirjoittelin feelancertoimittajana lehteen. Muistaakseni autoin samaan aikaan myös naapuriani koiran ulkoilutuksessa (älkää kysykö miten päädyin tähän, mutta hyvin ominaista minulle). Paloin kuitenkin loppuun tällä tahdilla. Huomasin, että aloin saada unettomuusoireita ja kävin jatkuvasti ylikierroksilla. Elin myös yksityiselämässäni tuolloin hektistä aikaa ja sosiaalinen elämänikin oli täynnä toimintaa (joskus mietin nykyisin, että kuinka ehdin tehdä tuon kaiken). Olin tuolloin muuttanut vajaa vuosi sitten Oulusta Helsinkiin ja etsin vielä paikkaani ja ihmisiä ympärilleni, joten juoksin kaiken maailman kissanristiäisissä, mikä oli kivaa, mutta myös kuluttavaa. Lisäksi olen aina ollut todella herkkä ihminen omille tunteilleni ja muiden tunteille. Minulla on usein tunnepuolellakin aina ”sata lasissa” eli jos rakastan niin rakastan kiihkeästi ja jos vihastun, niin sen todella huomaa (tunteiden säätely on myös asia, jota joudun työstämään jatkuvasti, onneksi ne ovat hieman tasaantuneet näin vanhempana).

Tämän kaverin kanssa meillä on yhteistä matkaa melkein yhdeksän vuotta. Lola on turvasatamani.

Jouduin kuitenkin tuolloin pysähtymään ja hiljentämään työtahtiani, koska kroppani ja pääni ei tuntunut kestävän. Silloin ensimmäisen kerran aloin kyseenalaistamaan valintojani ja miettimään mikä oli minulle oikeasti tärkeää. Pakkohan tässä elämässä ei ole tehdä mitään, kaikki on kiinni valinnoista. Ja minä olin tuolloin valinnut sen elämän. Silloin ensimmäisen kerran aloin tutkia omia rajojani ja opettelin sanomaan ei. Tuolloin sain myös suoraa palautetta muutamilta ystäviltäni (kiitos heille rehellisyydestä), koska tuollaisella elämisen tahdilla ja sillä innokkuudella, kun tapani oli sanoa kaikkeen kyllä ja joo tai VOI MITEN MUKAVAA (kaikki minut tuntevat tietävät, että käytän lausetta edelleen ja se tulee minulta suoraan sydämestä). Ja sitten kun tarkastelin asioita hetken, niin saatoin tajuta, että olin ylibuukannut itseni. Ja tämä johti siihen, että saatoin peruuttaa viime hetkellä esimerkiksi ystävien tapaamisia. Onneksi minut palautettiin aina pian maanpinnalle ja kävinkin useamman keskustelun asiasta, kun joku pahoitti mielensä. Mutta kaikesta oppii. Itse en helposti suutu tai ainakaan syyllistä toista, jos joku ilmoittaa jonkin tapaamisen peruutuksesta (riippuen tietysti tilanteesta), koska itse tiedän millaista elämä voi olla. Joskus kaksi viikkoa sitten sovittu, hyvältä kuulostanut juttu, ei sitten enää väsyneenä töiden jälkeen perjantaina saatakaan innostaa niin paljon. Sellaista elämä on.

Toivottavasti ette nyt pidä mua kauheana ohari-annana. Nykyisin osaan helpommin sanoa, että mukavalta kuulostaa, mutta mietin hetken. Lisäksi olen karsinut elämästäni asioita jotka minulle eivät tuota hyvää oloa. Ja olen oppinut olemaan itselleni sen verran armollinen, että jos joinakin iltoina en jaksa lähteä tanssitunnille tai vastata puhelimeen, niin sitten en sitä tee, vaan käperryn koirat kainalossa sohvalla ja katson kolmattakymmenettä kertaa Frendejä tai luen jotain kirjaa ja lataan akkuja.

Kannatan haaveilua, pysähtymistä ja oman itsensä tutkiskelua.

Kun olen oppinut enemmän omista rajoistani ja karsinut elämästäni minua enemmän kuormittavat ihmissuhteet ja asiat, huomaan, että ne kavereiden yhteydenotot ja tapaamisen järjestämiset ovat tulleet minullekin tärkeämmiksi. Ja nyt tämä ”ihmissuhteiden karsiutuinen” kuulostaa taas kauhealta sanalta, mutta tarkoitan että joskus jotkin ihmiset ja asiat vain jäävät enemmän taka-alalle. Ihmisten elämäntilanteet muuttuvat ja elämässä tapahtuu asioita, puolin ja toisin. Ja joskus jotkin ihmissuhteet saattavat syttyä uudelleen vuosienkin päästä. Kaikella on yleensä tarkoituksensa, niin hyvässä kuin pahassa.

Välillä on hyvä kuitenkin pysähtyä miettimään omaa elämäntilannettaan, etenkin jos tuntuu, että jokin siinä hiertää. Ja kyseenalaistaa ne omat valinnat. Minä uskon muutokseen ja uuden oppimiseen. Ihminen voi minkä ikäisenä tahansa löytää uusia ystäviä, uuden kumppanin, lähteä opiskelemaan, vaihtaa työpaikkaa, muuttaa toiseen kaupunkiin tai vaihtaa alaa. Vierivä kivi ei sammaloidu. Olenhan itsekin esimerkki siitä, että vaikka minulla onkin jo yksi ammatti ja monenmoista työkokemusta, niin lähdin kolmekymppisenä opiskelemaan täysin uutta ammattia, vaihdoin kaupunkia (Turusta Vantaalle), siis hyppäsin jälleen tuntemattomaan. Tai 29-vuotiaana otin loparit vakituisesta työstäni (josta pidin kovasti, mutta unelmani oli tuolloin toisaalla), pakkasin tavarani ja lähdin reppureissaamaan Australiaan ja siitä hetkeksi Indonesiaan (tuolloin inspiroiduin syvästi Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love -kirjasta), joten ulkomaille lähteminen "aikuisena" on myös mahdollista. Mikään ei koskaan ole mielestäni liian myöhäistä. Helppoa se ei aina ole, eikä minunkaan tarinani ole ollut aina ruusuilla tanssimista, ruusuissahan on myös piikkejä.

Viime keväänä meidän piti koulussa tarkastella oman elämämme polkua ja sitä kuinka olemme päätyneet tuohon kouluun. Minä sitten piirtelin ylöspäin nousevan, mutta mutkittelevan elämänkaaren ja leikkailin ja liimailin kuvia ja sanoja, jotka sopivat tarinaani. Tuo elämänpolku piti esitellä muille samaa alaa opiskeleville pienryhmässä. Minulle jäi mieleen erään rinnakkaisryhmässä opiskelevan, minulle silloin tuntemattoman opiskelijan kommentti. Lopetin tarinani sanoihin, että tuntuu, että olen oikeassa paikassa ja oikealla alalla. Tämä koulutoveri totesi (vapaasti muotoillen, en ehkä muista lausetta sanasta sanaan), että ”vaikutat sellaiselta tyypiltä, että et jää jumittamaan tulevaisuudessakaan, vaan liikut koko ajan, ehkä sitten tällä alalla tai jossain muualla”. Minulle jäi positiivinen mieli tästä kommentista ja haluan ajatella, että hän tarkoitti sitä, että olen valmis uudistumaan ja muuttumaan sekä jatkamaan seuraavaan, jos tilanne niin vaatii tai jos siltä minusta tuntuu. Toivon ja uskon, että tulevaisuudessakin ja tulevassa ammatissani en koskaan ”leipiinny” vaan jaksan innostua uudesta ja uudistaa sekä uudistua.

Tulevissa postauksissani haluan myös kertoa enemmänkin millä tavoilla rentoudun, pysähdyn ja mistä saan energiaa. Mutta tämä ei ole se tarina, koska tämäkin postaus venyi näin pitkäksi.

Näillä ajatuksilla ja suurella sydämellä, Anna

comments powered by Disqus