mielenterveys

mielenterveys, hullua puhetta

Tänään on vietetty virallista Maailman Mielenterveyspäivää.

Olen miettinyt pitkään tämän postauksen julkaisemista ja sitä julkaisenko näin henkilökohtaista postausta koskaan. Nyt tämä tuntuu oikealta ratkaisulta, vaikka jännittääkin ihan kauheasti.

Päivä on mielestäni todella tärkeä. Kunpa mielenterveysasioista ja -ongelmista puhuttaisiin avoimemmin niin maailmalla kuin meillä ihan Suomessa. Perheissä, kouluissa, parisuhteissa ja ystävien kesken. Voisin luetella tähän faktoja ja tilastoja kuinka moni nainen, mies, lapsi tai nuori kärsii mielenterveysongelmista, mutta löydätte tilastot varmasti itsekin netistä.

Oikeastaan haluaisin puhua siitä avoimuudesta. Siitä, että kenellä voi olla tai tulla jokin mielenterveyshäiriö elämänsä aikana. Vastaukseni on kenelle vain ja milloin vain.

Minulla itselläni on diagnosoitu masennus. Minulla on ollut ahdistuneisuushäiriö, univaikeuksia, paniikkihäiriö ja ruokailuun liittyviä ongelmia. Olen hoitanut näitä lääkkeillä, terapialla ja itsehoitona kuten joogalla, mindfulnesilla, kirjoittamalla ja mielekkäillä harrastuksilla (mutta se on ollut pitkä tie).

Olen aina ollut tunteellinen, herkkä ja kärsinyt tavallaan ajoittain eksistentiaalisesta ahdistuksesta, mikä saa miettimään hyvin syvällisiä ja ahdistumaan maailman pahuudesta. En ole joutunut näiden takia viettämään sairaslomia. Ehkä olisi pitänyt.

Olen siis ollut aina superherkkä ja vastuullinen sekä tunnollinen. Olen sinnitellyt töissä ja koulussa ja kun olen päässyt kotiin olen romahtanut ja itkenyt lattialla silmät päästäni ja käpertynyt kuoreeni. Kunnes olen seuraavana päivänä koonnut itseni ja mennyt töihin ja nähnyt ystäviäni. Niinä päivinä on tuntunut, että ne ovat olleet eräänlaista teeskentelyä ja olen pelännyt joka kerta paljastuvani. Tunnetta on vaikea selittää, se kaikki ei ole ollut teeskentelyä, toisaalta töissä oleminen tai opiskelu ja ihmisten tapaaminen on pitänyt minut järjissäni. Ja minussa on hyvin sosiaalinen ja iloinen puoli, mutta myös se toinen puoli. Ja vuosia sitten se toinen puoli tuntui ottavan enemmän minusta valtaa. Olen huutanut yksin vessan lattialla, tarkkaillut syömisiäni, olen ollut nukkumatta monta yötä putkeen, olen lähtenyt pois bussista ennen pysäkkiäni, koska minua on ahdistanut ihmisten keskellä, en ole halunnut nousta sängystä koko päivänä, olen saanut järkyttäviä raivokohtauksia, olen tehnyt kavereilleni ohareita ja olen halunnut vahingoittaa itseäni. Olen pelännyt tulevani hulluksi.

Huh kuulostaa hardcorelta, lukea itsekin noita asioita, vaikka se olen minä kenelle ne on tapahtunut.

Tällä hetkellä opiskelen sosiaalialaa ja olen tehnyt töitä mielenterveyspotilaiden kanssa. En olisi ollut valmis esimerkiksi kymmenen vuotta sitten opiskelemaan tätä alaa. En usko, että minusta olisi ollut auttamaan ketään, koska tarvitsin itse apua. Opiskelujeni alussa tunsin itseni huijariksi, koska ajattelin, että mikä minä olen ketään auttamaan, voisin itsekin olla tuossa. Ja ehkä olinkin vuosia sitten. Onneksi olen kuitenkin päässyt eteenpäin ja tiedän, että syvästäkin kuilusta on mahdollista nousta. Mutta jokainen tekee sen omalla tavallaan ja se voi viedä vuosia aikaa ja lähteä pienestä liikkeelle. Onneksi olen hakenut ajoissa apua ja minulla on ollut vahva turvaverkko. Kaikilla ei ole.

Pakko kritisoida kuitenkin Suomen järjestelmää hoitoon pääsystä (julkisella puolella), että pääsy terapiaan voi olla pitkän matkan takana. Ja se vaatii apua hakevalta paljon ponnistuksia, joita ei välttämättä pahimmalla hetkellä juurikaan ole. Mutta avun hakeminen kuitenkin kannattaa. Itse toivon tulevana sosiaalialan ammattilaisena, että voin olla joskus tukena jollekin joka painii samanlaisten asioiden kanssa kuin minä.

Mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu Suomessa. Onneksi tämä on muuttumassa ja apua on saatavilla. Eikä terapiaa pidetä vain ”hulluille”. Jokainen tuntee varmasti jonkun, joka on käynyt terapiassa. Minä uskon, että jokaisen ihmisen olisi hyvä edes kerran elämänsä aikana käydä jonkinlainen terapiajakso. Se, että saa jutella ammatti-ihmiselle, joka on mielipiteissään objektiivinen ja osaa kysyä oikeanlaisia kysymyksiä, saa ihmisen yleensä miettimään omaa elämäänsä erilaiselta kantilta ja näkemään asioita selkeämmin. Läheiset eivät tähän aina pysty, eikä asioiden pyörittäminen yksin mielessä välttämättä tuo apua. Ja vaikka lääkkeet auttavat monia, niiden ei pitäisi olla ainoa hoitokeino mielenterveysongelmiin. Siihen lisäksi puhuminen tai erilainen toiminnallinen terapia auttaisi varmasti monia ja tehostaisi toipumista.

Itse luulen, että Suomen yksi pahin kansanterveydellinen ongelma, alkoholismi, on oikeasti mielenterveysongelma. Liian usein nimittäin masennusta ja ahdistusta yritetään lievittää päihteillä. Kumpi sitten on ensin, muna vai kana? Aiheuttavatko päihteet mielenterveysongelmia vai onko taustalla mielenterveysongelma, jonka oireita yritetään hoitaa päihteillä? Omasta kokemuksistani tiedän, että ainakaan masennukseen ja uniongelmiin alkoholi ei auta, pahentaa vain tilannetta.

Kun minulla oli pahin masennuskausi, ylläni oli musta pilvi ja rinnassa selittämätön ahdistuksen tunne. Onneksi olen pystynyt puhumaan läheisimmille ystävilleni ja perheelleeni näistä ja heidän avullaan aikoinaan hain vuosia sitten apua. Minulla on rohkeita ja tiedostavia läheisiä, joilla monella on myös ollut ongelmia. Tiedän monia, jotka ovat läpikäyneet terapiajakson tai -jaksoja. Ja jokainen heistä, joka on avannut suunsa ja hakenut apua, on sitä saanut, tavalla tai toisella. Olen oppinut, että avoimuudesta, asioiden jakamisesta ja puhumisesta on aina ollut hyötyä. Kenenkään ei pitäisi yrittää jaksaa ja pärjätä yksin. Siksi halusin kirjoittaa tämänkin postauksen, vaikka minua pelottaa todella paljon julkaista tämä. Pelkään, että se vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen minua kohtaan, tai vaikuttaa tuleviin yhteistöihini tai työasioihini. Mutta ehkä sitä ei pitäisi pelätä. Olenhan tehnyt töitä ja opiskellut tähänkin asti, luonut uusia ihmissuhteita ja tehnyt asioita elämässäni, jopa niinä huonoina aikoinani.

Jos minulla olisi jokin fyysinen vamma, kuten migreeni, astma tai sokeritauti, tottakai hakisin apua lääkäristä ja uskaltaisin kertoa sen muillekin. Ja sen ei pitäisi muuttaa muiden mielipiteitä minusta. Niin pitäisi olla myös mielenterveysongelmien kanssa.

En usko, että palaan juurikaan tähän aiheeseen (ainakaan omalta näkökannaltani) tänne blogin puolella, mutta jos sulla heräsi kysymyksiä, laita mulle esimerkiksi sähköpostia luottamuksellisesti tai facebookin ja/tai Instan puolelle yksityisviestiä. Ja toki mielellään vastailen postauksen kommenttiosiossa kommentteihin.

Halein,

Anna

Tässä vielä vielä muutama biisi- ja leffasuositus aiheeseen liittyen :). Aihetta on käsitelty populaarikulttuurissa kautta aikojen.

Biisejä

Lily Allen: The Fear

Muse: Undisclosed desires

Green Day: Basket Case

Juju: Hullu

Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla

Queen: Under pressure

Elokuvia

It's kind of funny story

Yksi lensi yli käenpesän

Vuosi nuoruudestani

Photos: Jesse Steele Photography

comments powered by Disqus