ajatukset

olemisen sietämätön keveys

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Blogit ja some ovat täynnä tämän vuoden bucket listeja, erilaisia haasteita, elämäntapamuutoksia ja tipattomia. Voi miten ihanan innokkaana ihmiset katsovat tulevaisuuteen ja tekevät päätöksiä. Minusta se on hienoa, vaikka itse en siihen rumbaan lähdekään.

Mulla itselläni on tällä hetkellä vaan ihan kauhean haikea olo ja ikävä. Tämä alkoi eilen. Olen analysoinut, että mistähän tämä voisi johtua... Ehkä kun Facebook muistuttelee mitä olen tehnyt vaikkapa kaksi vuotta sitten uuden vuoden kynnyksellä. Silloin 2015 muutin pois Turusta ja aloitin tammikuussa 2016 opiskelut Vantaalla. Se oli tavallaan yhden elämänjakson päättyminen ja uuden alku. Ja tottakai pari päivää sitten juhlittu uuden vuoden aatto painaa edelleen (en ole enää nuori, kun puhalluttaa näin kaksi päivää jälkikäteen). Meillä oli ihana vuoden vaihde, kaksi läheistä ystävääni tulivat meille, ja sitten mentiin tuttujen pippaloihin kaikki yhdessä, siellä oli myös veljeni ja hänen tyttöystävänsä. Eli vietimme uuden vuoden juhlat läheisten ihmisten seurassa. Toki haikeaan olooni voi vaikuttaa se, että kuohuvaa juomaa tuli nautittua hieman enemmän kuin ehkä olisi ollut tarvis. Alkoholi ei oikein sovi meikäläiselle, jos muistat tämän postauksen. Tuolloin olin juomatta tippaakaan alkoholia noin neljä kuukautta. Mutta en nyt kuitenkaan aijo tehdä tipattomuuspäätöksiä. Jos minulla joskus tekee mieli lasi skumppaa tai valkkaria, niin sitten otan ne. Tosin en nyt ihan heti varmasti...

Olen jälleen uuden alun kynnyksellä. Muutamme tässä kuussa Espanjaan ja en tiedä miksi tämä tuntuu nyt niin lopulliselta. Jotenkin tuntuu jännittävämmältä kuin vaikka kolme vuotta sitten kun lähdimme Artun ja Aleksin kanssa Australiaan. Ehkä siksi tämä on erilaista kun me tosiaan nyt muutamme Valenciaan, siellä on opiskelupaikka, Aleksi tulee mukaan, koirat tulee mukaan... Kyse ei ole vain jostain reppureissusta.

Mitenkäs sitten tämän postauksen otsikko? Se viittaa Milan Kunderan kirjaan Olemisen sietämätön keveys, jonka luin lukiossa joskus 15 vuotta sitten. Silloin halusin olla aikuinen, fiksu ja janosin tietoa. Ja halusin lukea tämän klassikkokirjan josta en tuolloin(kaan) ymmärtänyt ehkä kaikkea, niin paljon filosofisia viittauksia ja vertauksia romaani sisälsi. Pitäisi muuten lukea se uudestaan. Kuitenkin tuo kirjan nimi kuvaa jotenkin tämän hetkisiä fiiliksiäni. Sellaista haikeutta, onnea, iloa ja surua yhtä aikaa.

Tiedättekö yhtään mistä puhun?

Jotenkin mulla on tosi iso ikävä mun perhettä, varsinkin mun veljeä Arttua. Vaikka näin hänet viimeksi pari päivää sitten, ja koko perhettä jouluna. Ja mulla on ikävä mun ystäviä… Ehkä jotenkin tämä lähdön tuntu ja sellaiset asiat, että kaikki muuttosuunnitelmat eivät ole menneet ihan niin kuin suunniteltiin. Me emme saaneet tätä meidän asuntoa alivuokrattua, koska alivuokralaiset peruivat viime hetkellä. Joten meillä on ISO muutto tosiaan nyt edessä ja paljon liikkuvia osia hoidettavana. Lisäksi minulla oli ongelmia Espanjan kouluni kanssa ja jouduin viime hetkellä vaihtamaan toiseen kouluun, jossa minut otettiin ylimääräisenä vaihtarina paikalla. Vieläkään kaikki paperisotkut eivät ole selvillä, mikä tietysti vähän ahdistaa. Lisäksi koska otamme koirat mukaan, niin se jännittää miten lento tulee menemään, löydämmekö koiraystävällistä asuntoa Valenciasta... Eli paljon on mielenpäällä.

Ja näitä kaikkia käytännön asioita miettiessä olen alkanut kyseenalaistaa koko elämääni! Hahhaa. Perus-Anna, kunnon draaman hakua. Mutta todellisuudessa olen miettinyt, että milloinkohan aikuistun? Milloin haluan sen lapsen ja punaisen tuvan sekä perunamaan? Miksi minulla on tällainen kiertolaismieli ja minun on pakko vaihtaa paikkaa ja etsiä uusia kokemuksia ja paikkaani maailmassa? Tämmöisiä pikku tavoitteita ja mietintöjä uudelle vuodelle.

Voiko olla niin, että oikeasti tunnen eläväni kunnolla silloin kun minulla on monta rautaa tulessa ja pikkuisen epävarma tulevaisuus? Onkohan sekin joku sairaus? Onneksi minulla on kuitenkin samanlainen tyyppi vierelläni, Aleksille iso kiitos siitä. Onneksi jaamme samanlaisen arvomaailman ja olemme molemmat pikkuisen seikkailijoita, niin isojakin päätöksiä on helppo tehdä yhdessä. Ja Aleksi on kuitenkin onneksi järjen ääni (enemmän kuin minä) eikä stressaa joka asiaa niin kuin minä. Mutta onneksi hänkin on valmis lähtemään, kokemaan ja kokeilemaan uusia juttuja.

Tällaisia ajatuksia minulla tänään tulevasta vuodesta. Onko siellä ruudun toisella puolella ketään toista pohtijaa? Mietityttääkö ketään muuta välillä  KOKO elämä ja omat valinnat?

xoxo

Photos: Laura Pensasmäki, edited by me