opiskelijaelämää

viikkoni tyhmänä

Tällaisella otsikolla tähän sunnuntaihin. Yleensä välttelen itseni (ja muiden) haukkumista ja yritän pitää "sisäisen dialogini" postiivisena, mutta tulette kyllä ymmärtämään mitä tarkoitan.

Vietin tosiaankin intensiivisen opiskeluviikon Virossa Tallinnassa. Viikon mittainen opintokokonaisuus kulki nimellä ”HEISE” joka on lyhykäisyydessään Higher Education Institutions for Societal Engagement Winter Academy. Kiva sanahirviö siis.

Viikon pointtina oli siis tuoda erilaiset korkeakoulut yhteen Suomesta, Virosta ja Espanjasta. Workshopien muodossa ja ryhmätyöskentelynä, ajatuksena oli löytää yhteinen ajatus tai päämäärä aiheesta ”Societal impacts of Arts”. Meidät oli jaettu ryhmiin, jossa jokaisessa oli eri alojen opiskelijoita, joten esimerkiksi minun ryhmässäni ei ollut muita sosiaalialan opiskelijoita. Kurssin lyhenne oli MAPSI, joka tuli sanoista Managing Art Projects with Societal Impact. Elikkäs eri alojen ammattilaiset ja opiskelijat koottiin yhteen pohtimaan taiteen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Aika kunnianhimoinen päämäärä ja ajatus, eikö vain?

Mistäs sitten aloittaisin… Ennakkotietoihin perustuen, mitä olimme saaneet, viikko osoittautui hyvin toisenlaiseksi kuin olimme opiskelukavereideni kanssa sen kuvitelleet. Tiesin, että viikko tulisi olemaan rankka ja työntäyteinen, mutta erilaisessa kontekstissa ja erilaisilla metodeilla… En ala tässä kritisoimaan tai analysoimaan tätä kansainvälistä projektia ja sen järjestelyjä (ja järjestelemättömyyttä). Olemme antaneet palautteet ja reflektoimme tulevina viikkoina sekä keväällä koko tätä kokemusta.

Haluan kertoa omia fiiliksiäni liittyen omaan otsikkooni. Eli minulle tämä viikko oli lauseen täydellisessä merkityksessä poistumista omalta mukavuusalueelta ja omasta kuplastani. Ensinnäkin kieli, jota käytimme koko viikon ei ollut äidinkieleni. En ole koskaan ollut erityisen lahjakas kielissä (paitsi äidinkieli eli suomi on ollut minulle yleensä helppoa ja olen ollut kiinnostunut sen opiskelusta), mutta vieraiden kielten opiskelu on tuottanut minulle aina jonkin verran vaikeuksia. Olen kuitenkin aina pyrkinyt kehittämään esimerkiksi englanninkielen taitoani. Tunnen, että osaan käyttää englantia jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja ymmärrän sitä myös luettuna. MUTTA oli järkytys huomata tuon viikon aikana, että minulle on erityisen vaikeaa tuottaa tekstiä englanniksi. Erityisesti juuri akateemista tekstiä. Lisäksi aihepiirit, joita ryhmätyössämme käsittelimme, olivat minulle aika kaukaisia. Erityisesti taloudelliset laskelmat, kulttuurituotanto, ”business -ajattelu” sekä ekonomiset vaikutukset ja johtaminen eivät ole sitä minulle ominta alaani, edes suomeksi.

Rehellisesti sanottuna mielestäni vasta vuoden verran ammattikorkeakouluopintoja takana ei riittänyt tämän tyyppiseen vaativaan akateemiseen keskusteluun ja analysointiin. Ja en kuitenkaan näkisi, että tämän tyyppisessä projektissa opiskeluni ammattikorkeakoulussa (versus yliopisto) on se ongelma etteikö akateemisia opintoja olisi tarpeeksi, vaan se että opintoja on takana vasta niin vähän aikaa. Puolustuksena vertaan nyt muita osanottajia eli muiden korkeakoulujen opiskelijoita. Osanottajia oli siis Laurean lisäksi Sibelius Akatemiasta, Aalto-Yliopistosta, ja Tallinnan Kauppakorkeakoulusta, teatteri- ja musiikkiakatemiasta ja Espanjan, Bilbaon, Yliopistosta, kaupalliselta alalta. Muut opiskelijat olivat maisterivaiheessa opintojaan, monilla oli omalta alalta pitkä työkokemus ja osalla opiskelukieli oli englanti. Täytyy myöntää, kun tämä maanantaina valkeni minulle (ja kurssikavereilleni), niin meidän kaikkien ensimmäinen ajatus oli what the f***k we are doing here??? Luentojen pitäjät olivat oman alansa professoreita Bilbaon yliopistosta, Virosta ja Suomesta. Ja ryhmien ohjaajat olivat jokainen tekemässä tohtoritutkintoa omasta aiheestaan. Suoraan sanottuna tunsin siis pientä akateemista kuilua itseni ja muiden välillä.

Luulen, että alan pikku hiljaa vasta ymmärtämän kokonaisuuden tämän viikon annista ja mitä todellisuudessa olen oppinut itsestäni opiskelijana ja ihmisenä. Koin koko viikon aikana täydellisen tunteiden kirjon. En muista aikuiselämässäni kokeneeni noin vahvasti epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita. Mutta selvisin niistäkin. Se opetti minulle jotain siis itsestäni.

Itse tulen käyttämään taidetta ja luovia menetelmiä työvälineenä tulevassa työssäni sosionomina. Sain myös häivähdyksen toisenlaisista lähestymistavoista taiteeseen. Kaupanalan ammattilaiset katsovat taidetta enemmän lukuina ja pohtivat onko kulttuurilla yhteiskunnallista merkitystä ja jos ja kun näin on, kuinka se voidaan mitata. Taiteiden opiskelijat katsovat maailmaa ja taidetta usein taiteena. Sen vaikutusta yksilöihin ja sitä kautta yhteisöihin. Sosiaalialan opiskelijat ja ammattilaiset katsovat taidetta siitä näkökulmasta, että kuinka se voi tuoda ihmisiä yhteen, poistaa sosiaalisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia kuiluja. Minä uskon, että taide ja kulttuuri tuovat ihmisiä yhteen, se luo empatiakykyä asettua toisen asemaan.

Pidimme muiden Laurean opiskelijoiden kanssa keskiviikkona koko ryhmällä (muut opiskelijat, ohjaajat ja luennoijat) toiminnallisen kahden tunnin ”session”. Pakko mainita, että muiden korkeakoulujen opiskelijat eivät saaneet tällaista mahdollisuutta (vaikka keskiviikkona se ei tuntunut vielä mahdollisuudelta, vaan ennemminkin siltä, että meidät, toisen vuoden opiskelijat, ”heitettiin susille”, niin paljon meillä oli paineita). Vedimme opiskelukavereideni kanssa kuitenkin ryhmällä siis ”erilaisen luennon”, jossa halusimme näyttää työskentelymenetelmiämme omassa koulussamme ja tulevassa ammatissamme. Käytimme pohjana draamatyöskentelyä ja erilaisia draamallisia harjoitteita, joissa virittelimme osallistujia erilaisten roolien ottamiseen. Tämän jälkeen vuorossa oli Etuoikeuskävely. Etuoikeuskävely liittyi Helsingin Sanomissa julkaistuun tutkimukseen ja uutiseen, jossa on käytetty toiminnallista Privilege Walk -testiä, joka antaa viitteitä yhteiskunnastamme ja yksilöiden eriarvoisuudesta. Suomenkieliseen testiin ja uutiseen pääsen tästä. Katso myös Youtube video jenkeissä tehdyssä testistä tästä.

Saimme paljon kiitosta omasta osuudestamme viikon aikana. Tarkoituksemme oli herätellä ihmisiä huomaamaan eriarvoisuuden maailmassa ja pienemmässä mittakaavassa jopa koko HEISE -ryhmässämme. Viikon aikana tuli selväksi kuinka erilaisista lähtökohdista jo koulutuksellisesti me kaikki olimme. Uskon ja toivon, että kaikki jouduimme astumaan, ainakin hetkeksi, omasta kuplastamme pois. Pakko myöntää, että oli kiva kuulla esimerkiksi neljänkymmenen vuoden uran akateemisessa maailmassa tehneen professorin sanovan toiminnallisen osuutemme jälkeen, että hän ei ole koskaan tehnyt mitään vastaavaa tai nähnyt vastaavaa työskentelymenetelmää. Ja myös muiden kommentit, ohjaajien ja opiskelijoiden, olivat kaiken kaikkiaan kannustavia. Lämmitti siis sydäntä. Ja tunsin, että olen oikealla alalla.

Mitä sitten jäi käteen? Jouduin itsekin puhkaisemaan oman kuplani ja tunnustamaan itselleni muutamia asioita. Sisäinen perfektionistini ja kritisoijani oli kyllä koetuksella koko viikon. Mulla oli itku lähellä oikeasti monta kertaa viikon aikana. Esimerkiksi tilanteissa, jossa tajusin, että mulle on todella vaikea tuottaa tekstiä englanniksi. Torstai-iltana fiilikseni oli vielä, että en enää koskaan laita itseäni tällaiseen tilanteeseen. Vihaan sitä tunnetta, jossa tunnen itseni tyhmäksi ja fiilis oli etten voi saada tästä mitään muuta kuin alemmuuskompleksin.

Eräs pitkän linjan ammattilainen piti meille luennon ja kertoi haasteista, joita itsekin on kohdannut työssään. Erityisesti poimin häneltä ajatuksen, että erään vaativan projektin aikana hän oli joutunut toteamaan, että hänestä ei ollutkaan vetämään sitä kyseistä projektia loppuun. Tämä on mielestäni hyvä ajatus. Joskus vaatii selkärankaa myöntää oma rajallisuutensa ja silloin pitää pyytää apua. Niin minunkin piti tämän projektin aikana tehdä monta kertaa…

MUTTA todellisuudessa herätin kuitenkin viikon aikana itsessäni sisäisen taistelijan. Nyt todellakin tiedän mitä minun tulee tehdä tulevaisuudessa. Kyllä, en enää koskaan halua tuntea noita tunteita, mitä tunsin viikon aikana, enkä tieten tahtoen halua asettaa itseäni enää tuollaisten haasteiden eteen (niitä kuitenkin tulee, tiedän sen). Minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: käpertyä omaan kuplaani, mennä mukavuusalueelleni, tehdä asioita joissa tiedän olevani hyvä ja ainakin nopea kehittymään TAI taistella ja kehittää itseäni.

Taisteluni tässä tapauksessa tarkoittaa, että alan opiskella ahkerammin englantia, harjoitella kirjoittamista, puhumista, alan tehdä taustatyötä paremmin ja jossain vaiheessa taas hakeutua tilanteeseen jossa saan testata uusia taitojani (en kylläkään ihan heti, HEISE part 2 saa hetken odottaa).

Ja minä valitsen tämän jälkimmäisen vaihtoehdon.

Haluan oppia kommunikoimaan paremmin akateemisesti sekä englanniksi ja suomeksi (toki oman alani ammattilaisena). Minulle nousi todella suuri innostus syventyä enemmän taiteen mahdollisuuksiin sosiaalialalla. Lisäksi haluan opiskella englantia. Ja haaveeni ovat jopa sosiaalialan (ja ehkäpä taiteen) jatko-opinnoista yliopistossa. Tiedän etten ole tyhmä (sitä piti itselleni toistella koko viikon), mutta kehitettävää minulla on paljon esimerkiksi opiskelumenetelmissä.

Tulipas tässä piiitkä sepustus. Mielessäni risteilee miljoona muutakin juttua tällä hetkellä, mutta ehkä tässä on nyt pääpointit viime viikolta. Tuntuu hyvältä oksentaa ne nyt tänne ja sitten pystyn taas jatkamaan eteenpäin. Minulla on vielä kirjoitettavana Learning Diary (vai learning diarrhea?) ja tästä saan varmasti pääpointit siihenkin. Ehkä jossain vaiheessa pääsen siihen pisteeseen, että pystyn ajattelemaan myös englanniksi näitä asioita. Ainakin pyrin tekemään työtä sen eteen.

Viikon aikana mulla oli tosi iso ikävä omaa kotia, Aleksia ja koiria sekä omaa pikku kuplaani (ihan kuin olisin ollut useamman kuukauden reissussa, koska aika todellakin pysähtyi minulla Tallinnassa).

Harmikseni en kiireisen aikataulun takia ehtinyt juurikaan valokuvata tai edes ihastella Tallinnaa (päivät Musiikki- ja teatteriakatemiassa olivat pitkiä, jonka jälkeen teimme ryhmässä töitä oman projektimme parissa ja iltaisin oli vielä luettavana monta kymmentä sivua tekstiä seuraavan päivän luentoja varten, kirjoitimme raporttia ja valmistelimme suullisia esityksiä). Ei siis mikään rentouttava shoppailu-, hyvinvointi- ja hauskanpitokokonaisuus…

Onneksi meillä oli kuitenkin kurssin puitteissa mahdollisuus tutustua Ukrainan Kulttuurikeskukseen (UKK), taiteilija Kärt Ojaveen työtilaan sekä tuotantoon ja Tallinnan taidemuseon KUMUun. Joten kaiken opiskelun lisäksi viikkoon kuului siis myös taidetta ja kulttuuria (niiden analysoimisen lisäksi).

Nyt käperryn kuitenkin hetkeksi omaan kuplaani, kotiin ja omaan elämääni. Viikon innoittaman menemme illalla HAMiin eli Helsingin Taidemuseoon katsomaan Yayoi Kusaman näyttelyn. Ja sitten vähän ”maallisempaan taidepläjäykseen” eli leffaan (Ryan Goslingin uusin La La Land, lääh).

Ihanaa sunnuntaita, olitpa omalla mukavuusalueellasi tai räpiköimässä sen ulkopuolella. Nämä tunteet ovat varmasti tuttuja kaikille. Aina ei voi olla oikeassa tai ”kotonaan” kaikissa tilanteissa. Kun sen huomaa, ja ymmärtää, että jokainen painii välillä samoissa fiiliksissä, niin pystyy ehkä olemaan itselleenkin armollinen niissä tunteissa. Meistä jokainen on oman elämänsä asiantuntija, sekä ammatillisessa mielessä, mutta erityisesti juuri siinä omassa elämässä. Se on hyvä muistaa, jos välillä ajautuukin koettelemaan itseään sen ulkopuolelle.

Over and out, Anna

Superisokiitos vielä meidän tiimille (vaikka emme samassa projektitiimissä olleetkaan): Marille, Tialle, Hennille ja Oonalle, ilman teitä en olisi selvinnyt. Ja kyllähän meillä oli hauskaa (ainakin surkuhupaisaa ja hervotonta meininkiä iltaisin <3)

p.s. Tästä pääset toiseen Tallinnan postaukseeni (se reissu oli rentoutumista varten).

comments powered by Disqus