ajatukset

yksinäisyydestä

Tähän postaukeen minut innoitti itseasiassa Suomen Elle lehdestä (maaliskuu/2017) lukemani toimittaja Susanna Lehmuskosken juttu Miksi olen yksinäinen? Jos saatte lehden käsiinne tai löydätte netistä niin suosittelen lukemaan sen.

Jutussa Lehmuskoski puhuu omasta yksinäisyyden tunteestaan ja siitä kuinka hän vasta aikuisena alkoi miettiä miksi hän tuntee, ja on aina, tuntenut olevansa yksinäinen, ulkopuolinen. Vaikka ympärillä on ollut ihmisiä. Lehmusvuori haastatteli juttuunsa Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttilaa ja Elisa Morgania, joka on teologian opiskelija ja life coach.

Samaistuin hyvin vahvasti toimittajan tuntemuksiin yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta. Minulla on usein sellainen tunne, että saatan olla ihmisten, jopa ystävienkin, keskellä yksinäinen. Olen vasta aikuisiällä pohtinut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnettani ja olen tajunnut, että olen aina tuntenut niin.

Omasta mielestäni en mene kuitenkaan perinteiseen kategoriaan yksinäisistä ihmisistä. En välttele ihmisten seuraa, minun on helppo ystävystyä uusien ihmisten kanssa ja nautin huomiosta. Kuitenkin minulla on välillä tunne, että minua ei täysin ymmärretä.

En mahdu siis siihen ”eteeriseen, melankoliseen, runotyttö” -kategoriaan.

Minä nautin nykyisin myös yksinäisyydestä. Silloin olen omien ajatusteni kanssa ja saan puuhastella omiani, siksipä minua ei välttämättä aina tavoita edes puhelimella, edes läheisimmät ystäväni tai perheenjäseneni. Tarvitsen niin sanotusti paljon omaa aikaa. En ole aina osannut arvostaa sitä. Luulen, että nuorena ja aikuistumisen kynnyksellä minulla oli vahva tarve kuulua joukkoon ja täytinkin aikatauluni kaikilla menoilla, janosin uusia ihmissuhteita ja kokemuksia. Myöhemmin olen miettinyt, että olenko yrittänyt näillä vain peittää ulkopuolisuuden tunnettani? Kun on koko ajan menossa sitä ei ehdi ajatella. Ja tavallaan yritin huijata itseäni vakuuttelemalla, että kuulun tänne, näiden tai näiden ihmisten kanssa, tähän kaupunkiin tai tähän maahan. Nykyisin olen kuitenkin hyväksynyt ulkopuolisuuden kokemukseni osaksi itseäni.

Ellen jutussa yksinäisyystutkija Niina Junttila sanoo, että introvertti- ja ekstoroverttileimat lyödään ihmisiin nykyisin liian helposti. Hänen mielestään kyseessä on mieluummin pitkä jana introvertista ekstroverttiin kuin rasti ruutuun, kumpi olet -tyyppinen ominaisuus. Allekirjoitan tämän. Ihmisten seurassa olen hyvinkin ekstrovertti, supliikki, puhelias ja innostuva, enkä pelkää esiintyä tai mennä uusiin tilanteisiin. Sisimmässäni tunnen kuitenkin suurta kaipuuta rauhaan, yksinäisyyteen ja omiin ajatuksiini.

Niina Junttila sanoo, että yksinäisyyden kokemus säilyy niillä läpi elämän, jotka jatkavat elämän tarkoituksen pohtimista aikuisenakin, murrosiän myrskyjen jälkeen. Tämä ajatus helpotti minua. Koska sitähän se minullakin on!

Lisäksi jutussa Life Coach Elisa Morgan kertoo itsekin olevansa emotionaalisen yksinäisyyden ihmisiä, ja hänellä on keinonsa tulla toimeen kuoppansa kanssa. Hän muun muassa viettää silloin tällöin surkupäiviä! Vau. Luulin olevani ainoa, joka tekee näin.

Minulle surkupäivät ovat välillä raskaita ja välillä hyvin tuottoisia. Saatan olla koko päivän kotona, yöpuvussa, katsoa surullisia dokumentteja ja surkutella. Silloin en halua vastata puhelimeen tai muutenkaan tehdä juurikaan mitään. Joskus nämä päivät saavat minussa energiapiikin, saatan kirjoittaa esimerkiksi juuri blogia (olisiko tämäkin surkupäivän postaus…) tai lukea mielenkiintoisia kirjoja, ajatella ja suunnitella. Mutta silloinkaan en mielellään ota muihin kontaktia, vastaile puhelimeen tai lähde mihinkään. Joskus taas surkupäivän pelastaa ex tempore -kahvittelu ystävän kanssa (jos saan kammettua itseni ulkomaailmaan) ja silloin surkupäiväni ei enää olekaan surkupäivä.

Olenko yksin näiden ajatusteni kanssa? Onko siellä ruudun toisella puolella yksinäisiä? Joskus yksinäisyys voi olla fyysistä tai sitten emotionaalista, niin kuin minulla yleensä se on tuota jälkimmäistä.

Oma yksinäisyyteni on tunne, jota en nykyisin enää pelkää, vaan enemmänkin pidän sitä voimavarana. Sillä kerään akkuja kohdata taas ulkomaailman. On olemassa kuitenkin yksinäisyyttä, joka syö sielua. Sellaista yksinäisyyttä, jota ei ole itse valinnut, kuten sellaista, jossa henkilö on eristetty muista. Se on kuitenkin toinen tarina ja itselläni ei siitä ole kokemusta, mutta haluaisin tutkia asiaa.

Tämän postauksen tarkoitus oli kuitenkin olla ylistyspuhe yksinäisyydelle. Ja ulkopuolisuuden tunteelle. Se on ihan jees välillä!

Mikä fiilis sulla on tänään?

Anna

comments powered by Disqus