perhe

YKSINHUOLTAJAN LEIMA - kokemukseni yh-leiman kantamisesta

Mun on pitkään tehnyt mieli kirjoittaa siitä, millaista elämä yksinhuoltajana oli ja kuinka ympäristön suhtautuminen minuun muuttui, kun jäin lapsen kanssa kahden. 

Periaatteessa en ole ollut yksinhuoltaja virallisesti koskaan, enkä usko, että tulen olemaankaan. Mutta, kun nainen jää asumaan lapsensa kanssa kahden, on hänen otsassaan välittömästi YH-äidin leima. Leima, joka ei tässä yhteiskunnassa ole mikään kovin imarteleva. Se on elämässä epäonnistujan leima.

Poikani oli 2-vuotias, kun ydinperheemme hajosi. Lisäksi, että käsiteltävänäni oli kipeä ero omine haasteineen, koin ympäristön suhtautumisen muuttuneen minuun. Kun ihminen elää perhe-elämää, on toisen ihmisen elämäntavan kommentointi ja urkkiminen huonoa käytöstä, mutta kun jäät yksinhuoltajaäidiksi, sun tekemiset ja menemiset joutuvat aivan uudenlaisen suurennuslasin alle. Tai näin minä koin. Koin, etten oikeastaan ei olisi saanut elää kuin lapselle, mutta samanaikaisesti oli väärin, jos en päässyt mukaan kavereiden järjestämiin illanviettoihin tai muihin rientoihin.

Koin, etten oikeastaan ei olisi saanut elää kuin lapselle, mutta samanaikaisesti oli väärin, jos en päässyt mukaan kavereiden järjestämiin illanviettoihin tai muihin rientoihin

yh-leima, yksinhuoltajuus, yh-äiti

Jossain vaiheessa myös uuden kumppanin löytyminen alkoi tuntua täydeltä mahdottomuudelta. Vaadittaisiinhan ihmiseltä tuplasti enemmän kaikkea lähteä suhteeseen, jossa ei olisi vain me kaksi, vaan heti ensi metreiltä huomio jakautuisi kolmeen. Kun aloimme tapailla mieheni kanssa, hänelle esitetyt kysymykset "Mitä järkeä on valita valmis kombo? Mistä sä ton löysit? ja kommentit "ihan hyvä, mutta sillä on lapsi" kaikuivat korviini, ja jotenkin ne alkoivat hiljalleen vaikuttamaan myös omaan minäkuvaani.

Koin hetkellisesti, etten ollut mitään, koska minulla oli lapsi. Pyöritin arkea yksin myös oksennustaudissa ja niinä hetkinä, kun kaverini bilettivät yöelämässä. Tasapainoilin talouden kanssa: yksinhuoltajalla tulot ovat tosiaan puolet vähemmän kuin 2 vanhemman perheessä. Koin, että ympäristö yritti sanoa minulle, että mitäs olit niin tyhmä, että teit lapsen ja erosit.  Uskon, että myös osa teistä tätä tekstiä lukevista ajattelee näin. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, ettei koskaan voi täysin tietää mitä elämäsi tuo tullessaan tai vie mennessään. 

Sain myös vinkkejä, millainen mies minun tulisi ottaa. Minulle suositeltiin esimerkiksi miestä, joka ei liikkuisi kotoa, tai joka olisi vakavarainen. Sen sijaan kun löysin nykyisen kumppanini, oli harvassa ihmiset, jotka onnittelivat meitä toisistamme tai esimerkiksi yhteenmuutostamme. Syynä minun yh-leima? 

Tänä päivänä ajattelen, että ne jotka ovat minua leimanneet, töksäytelleet ajattelemattomia kommentteja tai halunneet epäillä nykyistä parisuhdettani, eivät ole elämässään kokeneet vielä riittävästi, ymmärtääkseen asioilla olevan monia puolia. Elämä ei ole musta-valkoista, täällä ei ole vain yhtä ja ainutta tapaa elää oikein tai väärin. Elämä on mustan ja valkoisen kaikki eri sävyt ja tärkeintä liene se, että jokainen on omassa elämässään onnellinen.

Mietin myös, että ikävät kokemukseni yksinhuoltajana saattoivat liittyä vahvasti siihen, että asuimme tällöin Jyväskylässä, 250km tukiverkoistani. Olin aika "yksin" ja haavoittuvaisessa asemassa. Minulle oli helppo sanoa yhtä sun toista. Jos tänä päivänä joutuisin samanlaiseen tilanteeseen, en usko, että olisin niin altis kommentoinnille. Olin myös nuori, 22- vuotias ja myös kaveripiirini koostui suht samanikäisistä ihmisistä. En kai voi odottaakaan, että he olisivat osanneet tukea tai ymmärtää minua silloisessa tilanteessani paremmin. 

Sen lisäksi, että kokemuksesta on jäänyt vähän karvas maku suuhun, on se ollut myös hyvin opettavainen. Se on opettanut ihmisistä, toisen aseman ymmärtämisestä, elämän moniulotteisuudesta ja siitä, millaisilla ihmisillä haluan itseni ympäröidä. Kokemus auttoi löytämään myös ne tosi ystävät, jotka tukivat minua myös silloin kun olin heikoimmillani. 

Onko sinulla kokemuksia yh-äitiydestä? Voitko samaistua joihinkin kokemuksiini? Vai tuntuuko koko ajatus yksinhuoltajien leimaamisesta vieraalta?

-Vilma