lupatuntea

License to feel

Saako virkamiesmaskia riisua? Onko poliisi hyvä työssään silloin, kun mikään ei hetkauta? Kovisten keskuudessa eivät nössöt pärjää. Pahassa maailmassa on helpointa säilyä särkymättömänä, kun kylmä kuori ei murru. Usein edelleen kova mielletään vahvuudeksi, ja tunteiden näyttäminen ja sisimmän avaaminen heikkoudeksi. Mikä sitten on rohkeutta?

(Kuva Pixabay)

Minun on toivottu kirjoittavan työstäni poliisina. Luonnollisesti virkaani sisältyvät vaitiolovelvollisuudet sitovat varsinaiseen työn sisältöön liittyen, enkä sitä verhoa voi raottaa. Moni murharyhmänkin mielenkiintoinen keissi on esitelty esitutkintapöytäkirjan julkiseksi tulemisen jälkeen median taholta melko seikkaperäisesti, ja valitsen olla toistamatta niitä. 

(Kuva Pixabay)

Itse olen pohtinut viime vuosina enenevissä määrin, millaiset ovat työminän ja siviiliminän roolit, ja miten ne kohtaavat. Olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös siihen, miten omaa persoonaa ja luonnetta voi tuoda esille virkapukuisena. Voiko niitä tuoda? Mielenkiintoiseksi aiheeksi koen myös ihmisyyden ja inhimillisyyden virkamerkin takana. Onko ne turvallisempaa kätkeä?

Millä tavoin jatkuva synkkien asioiden parissa työskentely muuttaa ihmistä? Muuttaako se? Voiko positiivinen ihminen "mennä pilalle" negatiivissävytteisessä koneistossa?

Tekeekö jatkuva synkkyyden sumussa työskentely eroosiota positiivisuudelle, elämänvoimalle, ilolle, toivolle, valoisalle sydämelle, onnellisuudelle?

Olisiko mahdollista kääntää se positiiviseksi voimavaraksi kääntäen ajateltuna? Voiko sen kaiken ikävän ja pahuuden kohtaaminen opettaa arvostamaan entistä enemmän elämän hyviä asioita? 

(Kuvat Pixabay)

Muistan erään opettajan poliisikoululla antaneen meille naiskokelaille viisaan neuvon. Hän kehotti meitä pysymään naisena, työn karusta sisällöstä ja ronskista työyhteisöstä huolimatta. Laitoin tuon ohjeen aikanani korvan taakse. Varmaan useimman meidän miesvaltaisen alan valinneen naisen sisällä asuu pieni poikatyttö. Ja tietyllä tavalla pärjätäksemme kovien kundien ja raadollisten asioiden keskellä, on ollut myös tarpeen kasvattaa "some kind of balls". 

Urani ensimmäisten vuosien aikana muistan itse jossain vaiheessa havahtuneeni siihen, että en hymyile enää yhtä usein kun ennen. Ulkoisesti enkä sisäisesti. Mieleeni palautuivat poliisikoulukämppikseni sanat ensimmäisten kouluviikkojen ajalta. Hän kertoi ihailevansa positiivisuuttani, ja sitä, miten aina löydän kaikessa sen hyvän. 

Havahduin. Pysähdyin. Huolestuin. Oliko tuo puoli minussa luisumassa pois, olinko kadottamassa omaa sisäistä aurinkoani? 

Tuolloin aloin katsella tarkemmin ympärilleni työpaikalla. Huomasin monen kollegan kietoutuneen niin syvälle kyynisyyden kaapuun, ettei se olisi enää riisuttavissa. Ajattelin, etten haluaisi itselleni käyvän siten. Ehkä tiedostamalla asian, voisin ainakin yrittää vaikuttaa. 

(Kuvat Pixabay)

Haarniskan suojissa

On luonnollista, että kohdatessamme niin paljon surullisia ihmiskohtaloita ja elämän raadollisuutta, jonkinlainen haarniska tai panssari rakentuu itsesuojelumekanismina vuosien mittaan. Se on hyvä asia, ja niin täytyykin tapahtua. Jaksaaksemme, ja jotta päämme pysyy kasassa. Myös tietynlainen sisäinen karski huumori kuuluu asiaan, ja se on yksi tärkeä jaksamisen apuri. Ammattia valitessamme olemme kaikki enemmän tai vähemmän tietoisesti valinneet aihepiirimme. Viimeistään pääsykokeissa ovat luultavasti karsiutuneet alalle täysin sopimattomat.

Tuleehan työtehtävistä tietysti myös rutiinia. Ei jokaista perheväkivaltatapausta voi jäädä surkuttelemaan, vaikka se olisi kuinka julma. Et voi pelastaa huumeruiskujen päällä leikkivää vaippahousua sulkemalla tämän omaan syliisi. Epäreilulta tuntuvan, äkillisen kuoleman kohdanneiden läheisten tuska koskettaa, mutta siihenkin tottuu. Oman isänsä hyväksikäyttämäksi joutuneen lapsiuhrin kohtaloakaan ei voi viedä vapaapäiviksi omaan kotiin pohdittavaksi, eikä työpuhelimeen kannata vastata viettäessä aikaa oman elämän aarteiden kanssa. Tärkeää on muistaa ja osata sulkea työpaikan ovi takana vapaiden alkaessa.

Kyynisyys ja katkeroituminen syövyttävät ihmisen sisältäpäin. Mikään ei tunnu miltään ja mieli on harmaa. (Kuvat Pixabay)

Vielä tärkeämpää ainakin omasta mielestäni on muistaa ja osata riisua tuo suojahaarniska. Se paksukuorinen kyynisyys-merkkinen panssari, joka suojaa siltä kaikelta pahalta.

Se suojahaarniska saattaa vuosien saatossa, ikään kuin huomaamatta, kehittyä niin paksuksi ja mitään läpäisemättömäksi, että lopulta mikään ei tunnu miltään. Ei mikään. Elämästä katoavat värit, ja jokainen päivä muuttuu tasapaksuksi harmaaksi mössöksi. Mikään ei hetkauta töissä eikä koko elämässä. Osa hakee irtipääsemistä tai kadotettua iloa alkoholista. Osa turvautuu lääkkeiden turruttamaan arkeen. Tai vaikka elimistö säilyisi päihdevapaana, mikään ei vaan yksinkertaisesti enää tunnu miltään. Olo on turta, ja intohimo jokaiseen päivään katoaa.

Elämästä katoaa intohimo, ilo, usko hyvään, valo, onnellisuuden tunne, toivo.

Osa muuttuu äreäksi, osa apaattiseksi, osa ikään kuin halvaantuu sisältä päin. Kyynisyystaudin myrkyttämä ei kykene näkemään hyvää enää missään tai kenessäkään. Lasi nähdään aina puolityhjänä. Yrittäminen lakkaa ajatellen, ettei kuitenkaan onnistuta. Toivo elämästä häviää. Millään ei ole mitään väliä. Tunteellisesti hän on poissaoleva. Katkeruuden lonkerot ovat pesiytyneet joka solukkoon, ja sydän on musta.

Kuva Pixabay
(Kuva Pixabay)

Kasvottomana virkapuvussa?

Kesällä palasin hetkellisesti takaisin maijan rattiin. Partiokaverina oli muutamia kertoja nuori, melko hiljattain valmistunut poliisimies tai poliisikokelas. Oli ihana nähdä sellaista tuoretta viattomuutta. Viattomuutta elämää ja maailmaa kohtaan, ja etenkin asiakkaitamme kohtaan. Kyynisyys ei ollut vaurioittanut nuoren ihmisen mieltä. Uteliaisuus ja innokkuus oli vilpitöntä. 

Adaptoivatko nuoret poliisit kokeneimmilta virkaveljiltä sellaisen "koviksen" mallin? Monella meistä voisi olla peiliin katsomisen paikka, mitä oikeastaan haluamme uusille tulokkaille opettaa. Rohkaisemmeko heitä säilyttämään ihmisyyden ja inhimillisyyden, vai haluammeko levittää kyynistymisen tautia? Onhan se tietyllä tapaa helpompaa piiloutua virkapuvun taakse ja olla tuntematta mitään. Kyynisyyttä ei valita, siihen ajaudutaan. Salakavalasti ja huomaamatta.

Kuuluuko poliisin roolissa olla se kasvoton sinihaalarinen, tunteeton ja kova?

Vaativatko auktoriteetin säilyttäminen ja tilanteen onnistuneesti maaliin hoitaminen pelkkää käskytystä ja ilmeetöntä virkamiesmäistä vakavuutta? Tietyissä tilanteissa kyllä. Esimerkiksi joukkojenhallintaryhmässä ja mellakkatilanteessa työskentely vaativat tietynlaista persoonattomuutta ja suoraviivaista, määrätietoista toimimista. Tai karhuryhmän vaativassa piiritystilanteessa on oltava puhtaasti läsnä tarkkana ja rautaisena ammattilaisena. Noissa tilanteissa tunteita ei saa olla, eikä niille ainakaan saa antaa valtaa tai tilaa. 

Erilaisia ihmisiä, persoonia, luonteita ja kykyjä on myös poliisissa laidasta laitaan. Niin kuuluukin olla ja se on rikkaus. Etenkin isossa laitoksessa ollaan eri yksiköissä tekemissä keskenään kovinkin erilaisten asioiden kanssa. Joku tekee töitä pelkästään liikennejuttujen parissa, toinen huumausaineiden, kolmas omaisuusrikoksien. Maijassa partioivalle eteen voi tulla mitä tahansa, ja on oltava valmius tehdä nopeitakin ratkaisuja. Omassa yksikössäni kuolemat ja vakavat väkivaltarikokset muodostavat meidän arkemme, joten minun ajatusmaailmani on näiden altistama. 

(Kuva Pixabay)

Tunteet piilossa, muttei poissa

Moni siviilikaverini on kysynyt, eikö minua itseä itketä, kun joudun särkemään jonkun äidin maailman kertomalla, että hänen 16-vuotias poikansa on löydetty hirttäytyneenä. Tai miten pystyn pitämään itseni kasassa, kun 11-vuotias lapsi on löytänyt vanhempansa kuolleena ja itkee olkapäätäni vasten? 

Miten kykenin kohtelemaan 8-vuotiaan Eerikan murhannutta isää ihmisenä. Pieni alistettu ja pahoinpidelty tyttö oli viimeisenä iltanaan ennen nukkumaan menoa laittanut vaaleanpunaisen tiaran päähänsä. Hitaasti hän tukehtui kuoliaaksi. Enkö tuntenut silmitöntä vihaa isää ja äitipuolta kohtaan?

Pystyinkö pitämään omat tunteet piilossa kuulustellessani kauniin nuoren vaimon raa'asti tappanutta mustasukkaista miestä? Tekikö minun mieli kuristaa hauraan 85-vuotiaan äitinsä julmasti puukottanut aikamiespoika? Mitä ajattelen kerätessäni teini-ikäisen ruumiinpalasia junaradalta? Sainko illalla unta, kun jouduin tekemään vainajan ulkotarkastuksen kätkytkuoleman kokeneelle, vauvantuoksuiselle, suloiselle nelikuiselle?

(Kuva Pixabay)

Pahan ja ikävän kohdistuessa hauraaseen puolustuskyvyttömään, tuntuu se itsestäkin kaikista raskaimmalta. Eikä sellaista tunnetta mielestäni tarvitse peitellä tai vähätellä, etteikö joissain tapauksissa itsekin joutuisi nieleskelemään. 

Viime kesältä muistan, miten kyyneleet alkoivat valua saatuani kotirapun auki pitkäksi venyneen yövuoron päätteeksi. Yövuoron, jolloin kollegamme oli ammuttu kuoliaaksi Vihdissä. Liikaa tunteille ei työssä saa antaa valtaa, ja työtehtävät on kyettävä hoitamaan ammattilaisena. Silti, ainakin omasta mielestäni kamalinta ja pelottavinta olisi, jos mikään ei enää tuntuisi miltään. 

Suruviesti

Omat tunteet eivät saa hallita myöskään vainajatehtävillä tai kuolinviestin toimittamisessa. Itse ajattelen, että niiden tilanteiden pääosassa ovat vainajan omaiset, ja suru on heidän surunsa. Mitään erityistä koulutusta emme näihin tilanteisiin ole saaneet, vaan jokaiselle meistä on muodostunut omanlainen tyyli hoitaa ikävä tehtävä. Kuolemasta puhumme aina suoraan.

Viestinsaajalle tilanne on ainutkertainen, surullinen ja ikuisesti mieleenpainuva. Vaikka meille se on rutiinia, se ei missään tapauksessa saa näkyä. Haluan olla parhaani mukaan läsnä jokaikisellä kerralla. Kunnioittaen kuuntelen, jos esimerkiksi 70-vuotisen yhteisen taipaleen kulkenut Helmi-mummo haluaa kertoa, miten he nyt poisnukkuneen Hanneksen kanssa aikoinaan rakastuivat. Usein itsemurhaan päätyneen omainen etsii lohduttomana syytä teolle. Lohduttavia sanoja noissa tilanteissa ei ole, mutta lämmin silmiinkatsova osaaottava katse, ja käsi surevan olkapäällä riittävät. Hiljaisuus, aito empatia ja läsnäolo mielestäni sopivat hetkeen.

(Kuva Pixabay)

Empatia, välittäminen ja lämpimät sanat eivät ole minulta pois. Jos vietän työajastani ylimääräisen puolituntisen surevan omaisen tukena, teen sen mielelläni. Pienet asiat ovat isoja asioita. 

Olen kokenut tuloksekkaimmaksi ja parhaaksi keinoksi kohdella niin raakaan rikokseen syyllistyneitä, kuin kodittomia putkan kanta-asiakkaita ihmisenä. Melko usein paatuneelta rikolliseltakin tulee positiivista palautetta saatuaan poliisilta ystävällistä kohtelua. Tai vähintäänkin sellainen hampaaton vieno hymy ja iloinen kiitos. Minä en näe mitään tarvetta kohdella asiakkaitamme muutoin, elleivät he itse anna sellaiseen aihetta. Oma työpäiväkin tuntuu kivemmalta, ja usein hoidettava tilannekin sujuu jouhevammin.

Se, että kohtelen henkirikoksesta epäiltyä ihmisenä ja ystävällisesti, ei tarkoita että hyväksyisin tai ymmärtäisin tekoa. Objektiivisuus on osa poliisin työtä. Inhimillisyys on ilmaista. 

Kuulustelutilanteissakin olen havainnut, mitä huolellisemmin valitsen kuunnella ihmistä, sitä paremmin keissikin aukeaa. Jokaisella on omanlaisensa tausta. Usein heillä on valtava tarve saada avata asioita, miten tilanteeseen on päädytty. Henkirikoksen tekijöistä omassa kuulusteluhistoriassani tähän mennessä on ainoastaan kaksi henkilöä, jotka eivät missään vaiheessa osoittaneet minkäänlaista katumusta tai tunteita.

Virkamiesmaski ja sydämen kypärä

Jollain tapaa koen viime vuosien aikana sallineeni oman herkkyyden, tai oikeammin ihmisyyden, tulla enemmän esille "virkamiesmaskin" takaa. Varmuuden ja ammattitaidon kasvamisen myötä olen oppinut pohtimaan asioita syvällisemmin ja myös puhumaan niistä avoimemmin. Omalle työskentelymallille ja omalle tekemiselle helposti sokeutuu. Murheelliseen maailmaan ja pahaan helposti turtuu. Toivon, että jokainen ikävien asioiden parissa työskentelevä muistaisi kuitenkin aika-ajoin murtaa itsensä siitä kyynisyyden panssarista ulos. Elämä kirkastuu ja mieli puhdistuu, kun sydämen uskaltaa avata.

Valitsin kirjoittaa aiheesta, josta ei juurikaan puhuta. Uskallan jopa epäillä, ettei osa kollegoista pysähdy ajattelemaan tällaisia koskaan. Tiedän myös, että muutama tämän lukeva vanhempi kollega naurahtaen ajattelisi, ettei poliisi mikään sossu ole, ja tuleepa tuokin sinisilmäinen tyttö pettymään vielä moneen kertaan uskoessaan ihmisen ja elämän hyvyyteen.

Mä valitsen tehdä työtäni ja elää elämääni siten, että uskallan riisua sydämen kypärän. En halua kyynistyä. Katkeroituminen syövyttää mielen ja sydämen. Haluan osata tuntea seuraavankin kymmenen vuoden kuluttua. 

Muistutan itseäni päivittäin sen merkityksellisyydestä. Siviilielämässäni osaan arvostaa ja olla kiitollisempi aiempaa vahvemmin, koska synkkien työtehtävien värittämästä arjesta huolimatta olen päättänyt keskittyä elämässä positiiviseen ja siihen hyvään. Kokeile sinäkin. Meillä jokaisella on oikeus valita. Ajatuksesi ja sanasi ovat merkityksettömiä ilman tunnetta ja tuntemista. 

Sinun työsi on elää elämääsi tavalla, jolla on merkitystä sinulle. Älä ikinä luovuta itsesi suhteen. Voit muuttaa maailmaa muuttamalla itseäsi.  

Avoimen sydämen kautta löydät sinun tiesi. Mun mielestä on rohkeaa olla herkkä sielu kovassa maailmassa. Pollarinakin. Elämän kaikissa seikkailuissa, suloisen ihanissa ja repivän raastavissa, on rohkeaa uskaltaa riisua sydämeltä se suojaava kypärä. Lempeä ja pehmeä sydän voi olla haavoittuvaisempi, mutta mä uskon sen lopulta kuitenkin toimivan pelastajana, itsen ja muiden. 

Ylpeänä kuulun Suomen poliisin siniseen perheeseen. Ollaan jatkossakin sankareita ja rohkeita ammattilaisia. Kaikesta synkkyydestä huolimatta, muistetaan vaalia myös ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Ja pitää huolta myös vierellä olevasta kollegasta. 

Ei kadoteta sellaista naiiviksikin kutsuttua rohkeutta ajatella, että yhden ihmisen tekemisellä maailmassa ei voisi olla merkitystä. Merivirtoja vastaan uiva kalakin löytää helpommin virran mukana kulkeutuvaa ravintoa. Tämä voisi toimia ajattelumallina rakentaessamme sitä omaa elämän polkua rikkaammaksi.

Miten sinä määrittelet rohkeuden?

❤️: Kristiina

Blogia voit seurata tykkäämällä FB-sivuista tai IG.