antauduelämälle

Löytäminen edellyttää eksymistä

Poliisin työssä kohtaan kuolemaa päivittäin ja sitä kautta saan konkreettisen muistutuksen elämän rajallisuudesta ja ainutkertaisuudesta. Ihmisen ei tulisi käyttää elämäänsä pelkästään asuntolainan maksamiseen. Moni suomalainen kuitenkin tekee niin. Käy töissä, josta ei erityisesti pidä, vain pystyäkseen juuri ja juuri maksamaan laskut ja muut pakolliset menot.

Koko vuosi menee odotellen sitä lyhyttä kesää tai lomaa, jonka jälkeen alkaa sama filmi pyörimään alusta. Välillä tuntuu, että aika moni suhaa elämän ylinopeutta kaahaamalla läpi. 60-70 vuotta lipuu ohi nopeasti kiireistä arkea suorittamalla, ja lopuksi sitä lähdetään krematorion "kassan kautta" ulos.

En halua elää samaa vuotta 75 kertaa, ja kutsua sitä elämäksi.

Parhaillaan elän välivuotta poliisin työstä, ja etäisyys siitä arjesta on avannut tilaa jollekin uudelle. Tai ainakin käynnistänyt oman tulevaisuuden pohdinnan sensorit raksuttamaan. Jari Sarasvuo mainitsee usein puheissaan tason noston, jota tulisi itse kunkin tarkastella aika ajoin. Viimeistään silloin, kun edellinen elämänvaihe on hedelmänsä jakanut. 

Moderniin psykologiaan pohjautuvan, taitavan ajattelun akatemian Pilots Helsingin perustajaa Rosa Nenosta lainaten; "Nykypäivänä elämme maailmassa, jossa meillä on vain vähän rajoitteita ja rajattomasti mahdollisuuksia. Tämä herättää monissa riittämättömyyden tunteita ja sisäisen ristiriidan. Mitä valitsen kaikista vaihtoehdoista, mihin kykyni riittävät, entä jos minusta ei olekaan mihinkään." Rosa neuvoo ihmisiä keskittymään päämäärän sijaan prosessiin, eikä pelkkään tavoitekeskeiseen ajatteluun.

Tavoitekeskeistä täydellisyyttä ihannoidaan ja täydellistä onnellisuutta tavoitellaan. Usein kun yksi tavoite täyttyy, uusi on jo syntynyt mielessä. Silloin mielen valtaa helposti tunne, että mikään ei riitä. Mikään ei tee tyytyväiseksi. Miksi niin moni meistä silti etsii ja tavoittelee sellaista supermahtavaa elämää, ja luomme mielissämme täydellisen elämän illuusiota?  

Keskitymme paljon fyysisen kunnon ylläpitämiseen, vaikka myös mieltä tulisi huoltaa. Tosin edelleen monien mielestä henkistä hyvinvointia pidetään hörhöilynä. Vaikka henkisellä hyvinvoinnilla ei ole tai ei ainakaan tarvitse olla mitään tekemistä henkisyyden kanssa.

Suomennettuna monet sanat saavat usein toisenlaisen merkityksen tai mielikuvan mielissämme. Mentaalinen, psyykkinen, päänsisäinen, mielenlaatu tai miten tätä osa-aluetta päätämmekin kutsua. Meidän kaikkien tulisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota aivojemme laadukkaaseen huoltamiseen ja hyvinvointiin. 

Kuluneen puolen vuoden ajan sain opiskella mielenvalmennusta viisaan ystäväni Harri Gustafsbergin luotsaamana Suomen Mentoritiimin kurssilla. Olen kovin kiitollinen, miten valtavasti työkaluja sain omaan käyttöön, ja mahdollisesti jatkossa osaan jossain muodossa jakaa oppimaani. Varmuudella ne tulevat heijastumaan ainakin jonkin verran tulevissa kirjoituksissani. Mieltä täytyy treenata samoin kuin hauista, jos haluaa sen kasvavan ja kehittyvän. Säännöllisesti ja ahkerasti.

My mind creates my reality. I want to understand and train my mind to get the results I want.

Palasin jo tammikuussa vuotuiselta talven pakomatkaltani. Pahoittelut ennätysmäisen pitkästä tauosta kirjoittamisessa. Kaukaisella saarella ei ollut yhteyksiä ulkomaailmaan. Ah, miten ihana ja tarpeellinen tauko kaikesta se olikaan. Loppuvuonna energiapankkini oli melko tyhjä. Tämä reissu oli minulle pelkästään akkujen latailuloma jo kodiksi tulleella Keski-Sulawesin Una Una-nimisellä saarella, josta kirjoittelinkin viime vuonna. Siihen pääset kuvaa klikkaamalla. Saarella oli kaikki ennallaan. Sukelluksia ja riippumattoaikaa kertyi taas runsaasti. 

 

Check in omaan itseen

Blogihiljaisuuteen on kiireisen syksyn ja pitkän reissun lisäksi toinenkin syy. Olen aloittanut uuden postauksen kirjoittamisen useita kertoja, jättäen sen kuitenkin julkaisematta. Jollain tapaa koen, että minusta ei tällä hetkellä riitä pirskahtelevaa positiivisuutta muille ammennettavaksi, ja siksi olen jättänyt julkaisematta pohdintojani. Mutta sitten taas muistin, mistä aito elämä rakentuu. Elämän kaikki värit ja inhimillisyyden koko kirjo ovat niitä rakennuspalikoita. Jokainen, uniikkeine muotoineen ja sävyineen.

Aina ei tarvitse, eikä voikaan olla se ikuisessa onnellisuuskuplassa elävä, superisti joka osa-alueella onnistuva tehosuorittaja. Kukaan meistä ei ole, eikä meidän kuulukaan olla optimaalisesti kaikkea hallitseva yli-ihminen. Täydellisen onnellisuuden tavoittelu voi iskeytyä rajusti vasten kasvojamme. Silloin helposti suosimme vain tiettyjä tunteita ja kiellämme ne kaikki ikävät ja vaikeat. Jos ei koskaan olisi harmaata, kauniin kirkkaina loistavat värikkäät sävyt jäisivät helposti huomiotta. Ilman haasteita ja kompastumisia alkaisi jatkuva menestyminenkin turruttaa. 

Koen tällä hetkellä eläväni jonkinlaista suvantovaihetta. Sellaista hieman tahmeaa, usvaista ja epäselvää vaihetta. Tulevaisuuteni kuvasta puuttuu selkeät tienviitat. En osaa kirkkaasti määritellä "sitä jotain" mitä kohti kulkea. Rohkeasti päätin kuitenkin yrittää availla teille hieman positiivisuushunnun alla tapahtuvaa mieleni myllerrystä, vaikka en tykkääkään märehtiä. Ehkä joku teistä lukijoista käy läpi samankaltaista vaihetta.

Kaikki on hyvin, mutta edessä siintävä (oman mieleni asettama) Y-risteys ahdistaa. Tunne kiilaa järjen ja usein se laukaisee viettipohjaisia tulkintoja. 

Myönnän, että en lainkaan pidä tästä omasta keskeneräisyydestä. Olen tottunut pitelemään kaikkia lankoja käsissä ja kontrollissa. Yritän kuitenkin kovasti oppia hyväksymään myös tämän tunteen. Ja pitää mielessä, että tämä on vain yksi vaihe, ja tärkeä osa omaa kasvutarinaa. Epävarmuutta on kyettävä sietämään, mikäli haluaa löytää uudenlaisia polkuja omalla matkareitillä.

Eksyneen näkökenttään vaikuttaa osuvan valtavasti kursseja, tehtäväkirjoja ja elämänoppaita, joissa rohkaistaan kulkemaan määrätietoisesti kohti omaa unelmaa. Tekemään lujasti töitä oman tavoitteen saavuttamiseksi, uskaltamaan, ja pitämään se tärkeä oma fokus kirkkaana mielessä. Entä kun tuo suuren unelman määrittäminen on täysin kesken? Ja takaraivossa piileskelee huoli, entä jos se ei minun kohdallani kirkastukaan. Mitä tienviittaa sitten lähden seuraamaan? Vai teenkö nöyränä U-käännöksen kohti vanhaa, tuttua ja turvallista? 

Tyytymättömyys johonkin osa-alueesen omassa elämässä on kutsu katsoa ja tarkastella sitä syvemmin. 

Halusin vastata tuohon kutsuun, ja loppukesästä otin ensimmäisen askeleen kohti jotain uudenlaista. Aloitin tämän matkan mieli täynnä innostusta. Alku oli sellaista ihanan flow-tilan täyttämää positiivista rakentamisen vaihetta. Ajatus tulevasta oli toiveikas ja luottavainen. Olin tyytyväinen itseeni, kun olin uskaltanut ottaa sen ensimmäisen askeleen. Tuolloin oli tunne, että elämän virta kyllä ohjailee oikeisiin suuntiin.

Tällä hetkellä, tuon alkuhuuman hiivuttua tuntuukin, että tuo eteenpäin kuljettava virta on pysähtynyt. Mieli on alkanut syöttää aivoille epämiellyttäviä ajatuksia ja paineita. "Kyllä tässä vaiheessa jo pitäisi tietää, mitä opintojen jälkeen haluaa tehdä."

Koulutuksen sisältö ei olekaan täysin vastannut omia odotuksia, mikä on synnyttänyt valtavasti turhautumista. Toisinaan kaipaan merkitykselliseltä tuntuvaa poliisin työtäni. Eihän tämän näin kuulunut mennä. Tiedän ja tunnen vahvasti, että tarvitsen jonkinlaista muutosta, innostavia uusia haasteita ja uudenlaisia tuulia työelämässä. 

Elämänmuutos tai mahdollinen sellainen lisää epävarmuuden tunnetta. Helposti huolestumme, osaammeko muutosta hakiessa tehdä oikeita päätöksiä. Tunne on onneksi aina vain ohimenevä tila, mutta tämä oma tämän hetken epätietoisuuden aiheuttama epämiellyttävä tunne on harvinaisen pitkäkestoinen. Tai siltä se ainakin tuntuu. 

Yritän rauhoitella mieltäni, että tämä on tarpeellinen prosessi. Järki ohjeistaa rauhoittumaan, mutta kuulen kontrollointiin tottuneen mieleni huutavan kauhusta, kun elämän navigaattorista on virta poissa.

Koko elämäni olen ollut se vahva selviytyjä, joka aina tsemppaa, auttaa ja korjaa muita. Poliisin työssä roolini on olla kestävä ja särkymätön. Luodinkestävä panssarini kestää lähes mitä vain. Harvoin siviilielämässänikään myönnän tarvitsevani apua, koska pärjäänhän minä. Aina olen pärjännyt. Nuolen haavani mieluiten yksin. Lapsesta asti olen halunnut tehdä kaiken itse. Myös ihmissuhteissa otan herkästi roolin, jossa minusta ei kenenkään tarvitse pitää huolta.

Herkkyys ja haavoittuvaisuus on pukeutunut vahvaan goretex-haalariin. Itsenäinen ja pärjäävä puoli tulee muiden silmissä tunnistetuksi, koska olenhan itse rakentanut siitä sellaisen.

Voiko reipas pärjääjä antautua haavoittuvuudelle?

Maaret Kallio kirjoitti 'Reippaan tytön syndroomasta': 

"Hän piti puolensa, ilmaisi asiansa, lunasti lupauksensa ja hoiti omiensa lisäksi muidenkin vastuut. Hän oli topakka pakkaus, joka hoiti koulut, välipalat ja tunteet itseksensä, eikä turhaan vaivannut aikuisia. Aikuiseksi kasvaessa tomerasta tytöstä tuli reipas nainen, joka ei esteistä kaatunut. Hän vaihtoi sulavasti sulakkeet, sulatti pakastimen mennessään ja pinosi lelut tullessaan. Reipas nainen tarttui kaksin käsin asenteeseensa ja pakotti itsensä eteenpäin silloinkin, kun kyyneleet kirvelivät silmissä. Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihin sen sijaan usein jäi."

Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Reippauden kerrosten alla sykkii usein herkkä sydän. Ja reipaskin kaipaa olla jonkun kainaloinen. Vaikka reippaan rooli on useimmiten vastuunkantaja ja jaksaja, on tärkeää saada tulla kohdatuksi myös heikkona, tarvitsevana ja jaksamattomana. 

Maailmankuulun amerikkalaisen sosiaalityön professorin ja häpeätutkja Brené Brownin mukaan häpeä ja riittämättömyyden tunteet ovat rohkeutemme tarkimpia mittareita. Tällä suuren uskalluksen areenalla riisutaan suojakilvet, ja kohdataan pelkojen ja epävarmuuden aiheuttamat epämiellyttävät tunteet. Ja vaalitaan eheän elämän kulmakiviä; aitoutta, iloa ja myötätuntoa. Rohkeilla ihmisillä on rohkeutta olla epätäydellisiä. 

Suosittelen kuuntelemaan Brené Brownin koskettavan ja opettavaisen TED TALK-puheen haavoittuvuuden voimasta. Vau. Tämä puhe herätti ajattelemaan hieman uudenlaisesta näkökulmasta.

Uskaltaisinko minä heittää sen vaativan ja kontrolloivan supernaisen viitan hetkeksi nurkkaan, ja lakata etsimästä täydellisen elämän aarrearkkua. Elämä edellyttää haavoittuvuutta, eikä sitä pitäisi hallita ja voida ennustaa.

Haavoittuvuus ei ole heikkoutta, vaan innovaation, luovuuden ja muutoksen synnyinpaikka. -Brené Brown-

Uudistuminen vaatii vanhasta irti päästämistä. Löytäminen edellyttää eksymistä. Kasvuprosessi tarvitsee kärsivällisyyttä. Pakottamalla tai kiirehtimällä ei koskaan synny mitään hyvää. Epävarmuuden epämukavassa tilassa on opittava olemaan. On hyväksyttävä sumuinen näkymä ja luotettava, että se kyllä kirkastuu.

Vaikka mieli kuinka koettaisi kieltää kaiken negatiivisen positiivisia rakastamalla, on muistettava, että elämä on myös erilaisten stressaavien epätäydellisyyksien, haasteiden, epämukavien tunteiden ja tekemisen sietämistä.

Sarasvuo opastaa podcasteissaan, että vasta kun suostuu osaansa, on tason nosto mahdollinen. Ja että epämukavuutta voi oppia sietämään luottamalla. Luottamalla tulevaisuuteen, muihin ihmisiin, ja siihen, että maailmassa on riittävästi hyvää tahtoa, saan sen mitä tarvitsen ja lopulta saan sen mistä on kohtuullista unelmoida.

*word*

Onnellisuuden illuusio ja irtipäästäminen

Pohdiskelun keskellä olen huomannut luoneeni jonkinlaisen onnellisuuden illuusion mielessäni. Onnellisuuskupla rakentuu hohdokkaille visioille. Ihmiset janoavat parempaa elämää ja takertuvat sellaista lupaaviin narratiiveihin. Omalla comfort zonella on helppoa olla möllöttää vuodesta toiseen, mutta silloin mikään ei koskaan muutu, kasva tai uudistu. Jos se tuntuu tyydyttävältä, möllöttäminen on tietysti ihan sallittua. 


Jokainen meistä tuntee olonsa onnellisemmaksi, kun elämällä on jotain väliä. Kun teemme jotain, minkä itse koemme merkitykselliseksi. Filosofian tohtori Lauri Järvilehto kannustaa ihmisiä seuraamaan intohimoaan työssä ja vapaa-ajalla. Kutsumustyön löytyminen arjesta ei koske vain palkkatyötä. Yhdellä ihmisellä on monta mahdollisuutta toteuttaa kutsumustaan. Se on tapa tehdä asioita arjessa. 

Elämää ei kukaan voi käsikirjoittaa valmiiksi. Eikä kaiken ei tarvitse olla suunniteltua päästäkseen eteenpäin elämässä. Koskaan ei häviä, vaan aina joko oppii tai onnistuu. Mulla on sellainen vahva tunne, että nyt olisi oiva hetki olla oman uudenlaisen elämän arkkitehti. Odottelen kuitenkin vielä arkkitehtuurisen luovuuden inspiraatiota.

Kirjailija ja valmentaja Anna Taipale kirjoitti blogissaan viisaan lohduttavasti; "Entä jos ei yrittäisikään tietää, vaan osaisi antaa olla. Kärvistelyn keskellä itselle tulisi osata antaa lempeä aikalisä. Kun asia saa taukoa, se avautuu paremmin intuitiolle ja luoville ratkaisuille.

-Ei tarvitse tietää, vaan saa päästää irti. Itselle on suotava tilaa silloin kun se on kaikkein vaikeinta. Se, että antaa parhaiden asioiden näyttäytyä ilman, että yrittää niitä itse väkisin vääntää. Tämä on se juttu, joka auttaisi monia meitä löytämään sen "elämäntehtävän" äärelle."

Unelmat eivät ole siellä jossain, eikä niihin edes voisi hypätä yhdellä isolla loikalla. Koko reissu saa olla täyteläistä seikkailua. Silloinkin, kun elämässä on kysymyksiä vailla vastauksia. -Anna Taipale-

Unelmia ei voi asettaa navigaattoriin määränpääksi

En edes yritä saada mitään järkevää klousausta tai johtopäätöstä tähän kirjoitukseen. Koska keskeneräinen. Jos sinä sait kiinni edes jostain tai vaikka jonkin pienen oivalluksen omaan elämääsi, olen iloinen että päätin kirjoittaa auki näitä henkilökohtaisia pohdintoja.

Olen päättänyt, että mä en halua jäädä möllöttämään, mutta en yritä väkisin ja pakottamalla kirkastaa tulevaa. Haluan taas osata luottaa. Siihen, että elämä kyllä kantaa. Ja siihen, että ne oikeat jutut tapahtuvat, sitten kun on niiden aika.

Olen oivaltanut, ettei mitään unelmien aarretta kuulukaan etsiä. Valmista elämän aarrekarttaa ei ole olemassa. Eikä unelmia voi asettaa navigaattoriin määränpääksi. Ehkä jokainen pieni, itselle merkityksellinen ja tärkeä hetki piirtää sitä matkareittiä, raapustaa tienviittoihin hentoja opastuksia, kun vain osaa nähdä, kuulla ja kuunnella. Pienen pienet kapeat polut johdattavat uusien ovien luo. En koskaan voi löytää omaa aarrettani huipputehoisella helikopterilla pörräämällä, etsien sitä jotain suurta ja valmista, johon vain voisin laskeutua.

Mun täytyy olla kärsivällinen ja rakentaa se ihan itse. Arjen pienistä hyvistä hetkistä ja jutuista nauttien. Siskoni viisivuotias ilostutti taas lapsenviisaudellaan; Ilo on väriltään valkoinen, koska hampaat on valkoiset. Hymyillään enemmän. Toisillemme ja elämälle. Unelmien palapelissä ei kuulukaan olla ohjekirjaa, jota olen epätoivoisesti yrittänyt etsiä. Ilo on yksi tärkein rakennusaine. Ja luottamus.

Mind Coach-kurssilla sain kunnian tutustua upeaan valmentajaan, elämäntapaetsivään, Marjaana Herleviin. Hän on kirjoittanut  Oman näköinen elämä -nimisen kirjan kollegansa kanssa. Tämä kirja on suunnattu risteystilanteissa oleville, uutta uraa ja suuntaa pohtiville. Kirjan johdanto alkaa Tommy Hellstenin sanoin, "Matkalle pääsee se, joka pysähtyy". Jo ensiselailun perusteella lämmin lukusuositus.

Kiitos, jos jaksoit lukea pohdintaani. Toivon sinulle paljon onnellisia hetkiä talven keskellä. Mä lähden kuukaudeksi työharjoitteluun Lappiin Ivalon korkeuksille, revontulien alle. Ihanaa! Kuvia voit halutessasi seurata instagramin kautta.

❤️: Kristiina

(**kuvat Pixabay:sta omien lisäksi)

P.S. Melkein kuulen 100-vuotiaaksi eläneen sota-ajat kokeneen mummini kuiskaavan pilven reunalta; Tyttö-rakas. Tässä yltäkylläisyyden ajassa kaikki on liiankin hyvin, kun on aikaa tällaiselle valtavalle pohdiskelulle. Ei ennen mietitty itsensä toteuttamista, oman parhaan potentiaalin etsimistä, riittämättömyyden tunnetta tai mitä unelmia kullakin on.

Nykyajan elämä on täynnä odotuksia ja paineita. Ehkä voisimme kaikessa elämänvoiman hifistelyssä hieman himmailla ja pitää mielessä sen kaikista tärkeimmän. Kiitollisuuden.