luonnonsylissä

Pilvien yllä, Borneon Kinabalu-vuorella

Kulkemalla luonnossa, olemalla läsnä ja hetkessä, aistit ja sydän auki, saat olla kunniavieraana todistamassa universumin ihmeitä. Luonnossa voimme kohdata suurinta ja aidointa kauneutta. Luonnossa voit kohdata myös itsesi, avoimemmin ja riisutummin, kuin missään muualla. 

Nature holds the key to our aesthetic, intellectual, cognitive and even spiritual satisfaction. ~ E. O. Wilson ~

Heippa pitkästä aikaa, rakkaat lukijani.

Aluksi haluan esittää vilpittömät pahoitteluni, että postauksissa on ollut poikkeuksellisen pitkä tauko. Vietin siis kuluneet seitsemän viikkoa maailmalla seikkaillen. Paluun jälkeen hyppäsin suoraan armottomaan työränniin ilman vapaapäiviä. Hieman turhan raskas alku. Mietinkin, onko tässä länsimaalaisessa jatkuvan kiireen hallitsemassa oravanpyörämäisessä elämässä mitään järkeä. Tottuuhan tähän tietysti taas. Mutta nyt rehellisesti sanottuna mieli hieman vastustelee, että haluanko tottua ja turtua tällaiseen.

Tuhannet valokuvat ovat koneella sekaisin, ja reissussa kirjaillut muistiinpanot hieman hukassa. Mutta innolla haluan jakaa kanssanne palasia upeista seikkailuistani. Tähän tulee Borneon osuuden ensimmäinen osa.

Lähdin matkaan tapojeni mukaisesti ilman sen suurempia suunnitelmia, ja annoin elämän kuljettaa. Ensimmäisen viikon aikana tapahtuneesta "mielen tyhjentäminen turhasta" -osiosta kerroin reissun alkutaipaleella kirjoitetussa postauksessa. Ikimuistoisen matkani aikana onnistuin löytämään itseni sellaisissa paikoissa, joihin teknologia ei ole kietonut lonkeroitaan. Blogin päivitys oli siis täysin mahdotonta. Samalla teki valtavan hyvää elää lähes kokonaan ilman älylaitteita. Suosittelen kaikille samaa.

❤️ Vapaus - Onnellisuus - Kiitollisuus ❤️

Oli hetkiä, jotka olisin malttamattomana halunnut jakaa kanssanne heti paikan päältä. Toisaalta taas tunnen itseni kovin vapautuneeksi ja rentoutuneeksi, kun sain viettää näinkin pitkän ajan ilman verkkoyhteyksiä. Niiden sijaan löysin paljon aidompia ja rikkaampia yhteyksiä. Olin läsnä joka aistillani. Se omituinen stressaava, hallitseva ja koukuttavakin tunne siitä, että tulisi olla tavoitettavissa, täytyisi tarkastaa sähköposti tai some-päivitykset aivan turhan usein, unohtui noin viikossa. Tämä herätti myös pohtimaan, mitä nämä jatkuvasti piippaavat laitteet tekevätkään meille. Kirjoittelen siitä joskus ihan oman postauksen.

Matkareittiäni

Lensin helmikuun alussa Bangkokista Borneoon, Malesian Sabahin osavaltion pääkaupunkiin Kota Kinabaluun ("K.K."), jossa vietin pari päivää. Kaupunki sijaitsee Etelä-Kiinan meren rannalla. Kaupungin kirjoitetaan olevan merkittävä turistikohde, sen toimiessa porttina matkailijoille Sabahiin ja Borneoon. Kinabalun kansallispuisto sijaitsee noin 90 km päässä kaupungista. Kaupunki itsessään ei hurmaa kauneudellaan, mutta paikalliset ihmiset olivat ystävällisiä, heikosta kielitaidosta ja köyhyydestä huolimatta.

Muita turisteja en kovinkaan montaa kaupungissa tavannut. Paikallismarkkinoilla oli tunnelmallista kulkea, ja sieltä löysin herkullista ruokaa ja ihania hedelmiä. Sää oli erittäin kuuma ja kostea. Meri K.K:n edustalla oli surullisen täynnä muovia ja roskaa. En halunnut edes käydä kaupungin edustalla olevilla saarilla. Säästin sukellukseni Indonesiaan. Haahuilin päämäärättömästi kaupungin kaduilla ja kujilla. Rakastan sitä tunnetta, kun voi kiireettä eksyä kaduilla, aistien ympäröivää tunnelmaa. Puhelimessani on ladattuna karttasovellus, joka ei vaadi nettiyhteyttä toimiakseen. Sen avulla löydän aina kotiin.

Kota Kinabalun paikallismarkkinoilla Tempeä, kalaa, kurpitsaa, vihreitä, kirpeää mangoa ja chiliä. Nam. Kalasta tehtyä makkaraa Näiden söpöliinien kanssa leikittiin

Sain matkani aikana kokea ja kohdata paljon sellaista, jolle mitkään maailman sanat tai kuvat eivät ole tarpeeksi osoittamaan niille kuuluvaa arvostusta ja kunniaa. Nämä kokemani elämykset ja kohtaamiset etenkin luonnon kanssa menivät tunteisiin. Isosti. Liikutuin monen monta kertaa. Tunsin itseni kovin onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi saadessani olla osa kaikkea tätä. Nämä seikkailuni ovat kaukana löhö-lomista altaan reunalla tai luksusresorteista, mutta en vaihtaisi hetkeäkään.

Yritän osata pukea sanoiksi osan kokemaani ja elämääni. Nämä reissukirjoitukseni koostuvat palasista, joita olen kirjoitellut muistiin seikkailuni varrella istuessani bussissa, fiilistellessäni päivän tapahtumia sängyssä ennen nukahtamista, tai odotellessani jatkokyytiä seuraavaan etappiin. Toivottavasti saatte kiinni tunnelmasta, edes hieman.

❤️

Kinabalun kansallispuistossa

Seisoskelin lähes keskellä mutkaisaa tietä vuoristokylässä reilun tunnin, koska en halunnut missata bussia, jolla matkustaisin vuorilta viidakkoon. Erään ravintolan seinään joitain vuosia sitten auringon kärventämän muovitaskun sisälle naulattu epämääräinen aikataulu piti suunnilleen paikkansa edelleen. Ainoastaan tunnin heitto. Hih. Onneksi.

Kukaan paikallinen ei varmuudella voinut vahvistaa idän suuntaan kulkevan bussin saapumista (osittain vahvan kielimuurin vuoksi). Yleensä turistit palasivat vuoristosta takaisin Kota Kinabalun kaupunkiin. Oli siellä sivummalla joku pysäkkikin, mutta huomasin, että ne harvat bussit painelivat torvea soitellen alamäkeä ohi. Oikea bussi kuitenkin lopulta tuli, ja olin taas ainoa länsimaalainen. Eräällä naisella oli elävä kana mukana pahvilaatikossa. Arvatenkin tuleva illallinen. Usein teki mieli valokuvata paikallisia, mutta he eivät siitä pidä, ja tietysti valitsin kunnioittaa sitä.

Bussi kiemurteli usean tunnin kapeilla vuoriston serpentiiniteillä. Välillä huomasin korvien olevan lukossa. Eväänä mulla oli papaija. Sen mustat, hieman erikoisen makuiset siemenet ovat täynnä antioksidantteja ja hyväksi immuunijärjestelmällemme. Näillä reissuilla terveellistä ruokavaliota on mahdoton jatkuvasti noudattaa. Niinpä otan talteen kaiken luonnon tarjoaman hyödyn.

Täällä on syötävä mitä tarjolla on. Ja onneksi on aina jotain. Olen opetellut muutaman sanan paikalliskielellä, niin osaan tilata ruokaa. Tai ainakin kysyä, onko jokin astiassa oleva ruoka kalaa (ikan) tai kanaa (ayam), ja haluanko riisiä (nasi) vai nuudelia (mi). Telur on etenkin aamiaisella tärkeä sana, jos mielii saada kananmunaa. Ja paikalliset arvostavat kovasti, kun osaa tervehtiä ja kiittää heidän kielellään, iloisen hymyn lisäksi.

Elämässä ja myös reissuillani olen oppinut luottamaan siihen, että aina, ihan aina, asiat järjestyvät. Sekin, miten päädyin kaksipäiväisen vuorikiipeilyn uuvuttamana majapaikkaani. En ollut varannut mitään mistään, kun nettiyhteyksiä ei ollut. Vuoristo-oppaani Wilson tunsi majatalon omistajan, ja oli varannut huoneen minulle. Pienessä majapaikassa olinkin ainoa länkkäri, niqabiin (kasvohuntuun) pukeutuneiden muslimien joukossa. He olivat sellaisia reppu selässä reissaavia iloisia sieluja. Myöhään illalla saapuessani joku lämpimästi hymyilevä nuori mies parhaillaan viritteli rukousmattoa majapaikan aulassa käytävälle.

Mä kietaisin sharongin ympärilleni, hymyilin ystävällisesti, ja painelin jääkylmään suihkuun. Paikassa olikin jaetut peseytymistilat. (Vaikka luksusta en kaipaa, omaa rauhaa arvostan ja tarvitsen, ja siksi valitsen aina yksityishuoneen omine pesutiloineen) Koko kehoni oli tosiaan kiipeämisen jäljiltä kuin junan alle jäänyt, ja kävelin kuin rapu. Kuumaa keittoa naamariin ja unille. Selamat malam, hyvää yötä. Aamuyöstä oli vedettävä huppari päälle kun vuoristossa oli niin kylmä. Voi että, mitä kokemuksia taas, vaikka ihan kaikki niistä juuri sillä hetkellä ei aina tunnu pelkästään helpolta 🙏🏼.

Kiipeämisen jälkeisenä päivänä erikoisten sattumuksien seurauksena päädyin lopulta erään hotellin takapihalla sijaitsevaan spa-huoneeseen, jossa sain ihanan hieronnan kipuilevalle keholleni, ja lopuksi koko kehoni vuorattiin inkiväärillä ja kiedottiin pyyhkeisiin. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta tekipä erikoinen hoito keholle hyvää.

Vuoristossa pilvien yläpuolella oli kaunista, mutta kylmä tuuli. Onneksi oli yksi lämmin huppari mukana. Kuvassa olen kiipeämisen jälkeen kiedottuna inkiväärikapaloon.

Hauska kohtaaminen

Kaksipäiväisen kiipeämisen jälkeisenä yönä nukuin sikeästi 12 tuntia. Herättyäni kömmin aamiaiselle viereiseen tienvarsiravintolaan. Siinä puoliunessa kahvia juodessani pienessä kylässä Kinabalu-vuorella, paikalle saapui Sabahin poliiseja useampi moottoripyöräpartio. Ajattelin aluksi, että se oli heidän paikallinen ABC. Vaihdoin muutaman sanan heidän kanssaan, ja kerroin olevani kollega. Päädyin jokaisen kännykän selfie-kansioon. Mua nauratti. Samalla olin erittäin otettu heidän osoittamastaan kiinnostuksesta ja kunniasta. 

Paikalle tuli lisää ja lisää heitä, lopulta myös isoja päälliköitä hienoilla autoilla. Sain tietää heidän olevan maanlaajuisella kiertueella Sabahin kaupungeissa ja kylissä, maan eri laitosten edustajien voimin. Onnekseni löysin rinkan pohjalta vanhan käyntikortin. He olivat kovin innoissaan tavatessaan poliisinaisen Euroopasta. Olin suoraan sängystä, tukka pörrössä, päällä hieman nuhjuinen mekko ja sharonki olkapäitä peittämässä.

Olin silti suuri stara heille! Hauska ja ikimuistoinen hetki! Heitä oli lopulta yli 60. Videoin saattueen poistumisen. Jokainen vilkutti iloisena peukalo pystyssä, ja toivotti turvallista matkaa. Rakastan näitä elämän yllättäviä ainutlaatuisia hetkiä, joita maailmalla kulkiessa kohtaa. Aamiaista maksaessani sain tietää poliisipäällikön maksaneen minunkin. Ihania ihmisiä. Ihania kokemuksia. Ihana elämä!

Yllättävä kohtaaminen paikallisten kollegoiden kanssa Kinabalu-vuorella.


Palaan hetkessä hieman taaksepäin.

Kinabalu-vuorelle kiipeäminen

Kinabalu-vuorelle kiipeäminen oli kokemus, jonka tarun omaista tunnelmaa (sekä fyysisen haasteen tuomaa tunnetta) on jälleen vaikea kuvailla sanoin. Kuvatkaan eivät välitä tarpeeksi luonnon uskomatonta kauneutta. Postasin siitä kuvagallerian blogin Facebook-sivuille, josta voit halutessasi katsoa enemmän kuvia.

Kinabalun kansallispuisto on Unescon maailmanperintökohde Borneon saaren pohjoisosassa. Kinabalun alueella elää yli 600 kasvilajia, 325 lintulajia ja yli 100 nisäkästä, ja se on kooltaan noin 75 000 hehtaaria. Elämäni kokemusreppu täydentyi aivan huikealla kaksipäiväisellä seikkailulla Kinabalu-vuorella (4095m). Yksi hienoimmista kokemuksista ikinä! 

Vuorelle kiipeäminen on matkailijoiden suosiossa, ja kiipeilijämäärä on rajoitettu. Huipulle mielivän suositellaan varaavan retken puoli vuotta aikaisemmin. No, minäpä en puoli vuotta sitten tiennyt edes maanosaa, jossa tulisin olemaan. Onnekseni Kota Kinabalussa sijaitseva Amazing Borneo -matkatoimisto pystyi järjestämään minulle retken päivän varoitusajalla. Mikään halpa seikkailu tämä ei ole, ja kaikkinensa koko kaksipäiväinen maksoi 550 euroa. Luokittelen tämän "once in a lifetime" -mappiin, eikä tällaisia kokemuksia voi mitata rahassa. Valitsin paketikseni 2 päivää & 1 yö, sisältäen yksityisoppaan, kuljetukset vuorelle, majoituksen ja ruuat. Otin tämän kaiken VIA FERRATA- extralla, josta kerron kohta lisää.

Yksityisoppaani oli herttainen ja lämminsydäminen Wilson, joka on syntynyt vuoristossa ja kiivennyt sitä 12-vuotiaasta asti. Auto nouti Kota Kinabalun kaupungista aamulla kello kuusi. Ajoimme serpentiiniteitä pitkin vuoristoon Kinabalun Headquartersiin / puiston päämajalle, joka sijaitsi noin 1800 metrin korkeudella. Jo ajomatkan aikana näimme upeita maisemia.

Mt. Kinabalun päämaja, 1800m

Taivas oli kirkkaan sininen, aurinko paistoi täydellä teholla, mutta tuuli oli hieman viileä. Reppu selkään. Jätin ison rinkan päämajan säilytyshuoneeseen. Vuorelle mukaan tulevasta pienestä repusta halusi tieysti mahdollisimman kevyen. Mutta huipulla olisi kuitenkin pakkasta ja hyytävä tuuli. Huipun valloittaminen tapahtuisi yöllä, joten oli pakko kantaa lämpimiä vaatteita. Sekä vähän ruokaa ja paljon vettä. Ja kamera tietysti. Vuori-ilma oli ihanan ohut ja raikas. Mutta pian huomasin kyllä, miten hengästyi helpommin ja lihakset hapottivat nopeasti.

Jokaisen retkeilijän oli rekisteröidyttävä kansallispuiston päämajalla ja passista otettiin kopio. Kulkukortti oli pidettävä tallessa ja näkyvillä koko ajan. Yöpyminen tapahtuisi Pendant Hutissa, ensimmäisen päivän määränpäässä Laban Ratassa, 3289m korkeudessa, noin kuuden kilometrin nousun päässä.

Nousimme kahdestaan oppaani kanssa, mutta toki vuorelle kapusi päivittäin kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Vuorokauden maksimi on kuitenkin rajoitettu 140 henkilöön. Onneksi. Ohitimme hitaimpia, ja vastaan tuli myös edellisen päivän kiivenneitä iloisin ilmein. Polku on pääosin kivinen, mutta luonnon ja ihmisen rakentamissa porrastuksissa kuitenkin melko helppoa edettävää. Mikäli jalkatreeniä on joskus tullut tehtyä, on nouseminen melko kivutonta. 

Määränpäähämme johtava polku oli luonnollisesti pelkkää nousua. Kuljimme vaihtelevaa kivikkoista ylämäkipolkua pitkin kuusi kilometriä. Horisontaalista nousua ensimmäiselle päivälle tuli hieman yli 1400 metriä. Aluksi sain ihastella rehevää sademetsämaisemaa. Matkan edetessä maisema muuttui kuivemmaksi ja karummaksi. Osittain raskaaksi matkan teki korkean ilman alan aiheuttama voimattomuuden tunne, sekä lihaksissa että hengityksessä. Lisäksi lähes kaikille tuli lievää särkyä ja paineen tunnetta päässä. Hienoin tunne oli, kun pilvet jäivät selkeästi alapuolelle. Toivoin, että minulla olisi ollut neljä silmää. Olisin voinut ihailla postikorttimaisemia taukoamatta. Ja kompastumatta.

Osa noususta oli helppokulkuista. Alkumatkasta oli viileää ja takki oli tarpeen.
Vahvat porterit kantoivat joka päivä selässään 20-40 kg painosta ruokaa ja tarvikkeita vuoren rinteellä sijaitsevalle tukikohdalle (3289 m korkeudelle) ja takaisin. Mielettömiä teräsmiehiä! RSPCT!

Kiipeämismaasto oli kovin vaihtelevaa. Välillä polku oli helppokulkuista, ja askeleet sujuivat hyvin Nike Free:n sukkamaisilla lenkkareillakin. Välillä sai keskittyä, ettei nyrjäytä nilkkaa liukkailla ja irtonaisilla kivillä. Kinabalun kallioperä on pääsääntöisesti 15 miljoonaa vuotta sitten kiteytynyttä graniittia. Vuoren viimeisimpänä arkitehtinä on toiminut säätilojen, kasvillisuuden ja jäätiköitymisen aiheuttama eroosio. 

Jalkapäivä 💪🏽
Lihansyöjäkasvi, jonka kukka on noin kahden nyrkin kokoinen.
Yritin ikuistaa näitä mielettömiä postikorttimaisemia verkkokalvojeni kovalevylle talteen.

Nousimme välietapilla sijaitsevaan majaamme 4-5 tunnin ajan. Mulla taukoja tuli kuvaamisesta, ja muutoinkin ohuessa vuori-ilmassa liian tiukkatahtinen kiipeäminen kostautuisi huonona olona ja päänsärkynä. Taukomaja oli kuuden kilometrin kipuamisen jälkeen, 3289 metrin korkeudella.

Todellinen stairway to heaven 😍 Viimeiset 500 metriä oli ehdottomasti raskain osuus, ja oli pysähdyttävä useita kertoja. Näkymä ja fiilis olivat jokaisen askeleen arvoisia. Hain majasta kupin kuumaa kahvia. Ehkä elämäni paras kahvi ikinä! Mä vaan hymyilin!! Oli pari tuntia aikaa chillailla. Sitten olisi briiffi aamuöisestä huipun valloittamisesta, ja treenasimme Via Ferrataa varten köysillä ja valjailla.

Parhaalta maistuva kahvi ikinä 🙏🏼
Vuoren korkeimman huipun, Low's Peakin valloittaisimme aamuyöllä.
Yövyimme ennen korkeimman huipun valloitusta Laban Rata -tukikohdassa, 3289 metrin korkeudella. Minun majapaikkani oli korkeimmalla sijaitseva valkoinen rakennus, Pendant Hut.
Onnellinen ❤️
Illalla treenasimme vielä seuraavan päivän Via Ferrataa varten. Via Ferrata on sellainen vaijereilla ja terästikkailla varustettu ihmisen rakentama seikkailurata vuoren kyljessä. Ja tämä on maailman korkein.
Oppaaltamme oppeja ja neuvoja saamassa
Majapaikkamme tauluna toimi ikkuna, jonka luontoäidin taiteilemaan kauniiseen maisemaan eivät sanat riitä❤️
Auringonlasku 3089 metrin korkeudessa pilvien yllä.
Kaunista, mutta hyytävän tuulen takia ei kovin kauaa voinut fiilistellä.

Nukuimme (tai yritimme nukkua) muutaman tunnin natisevissa kerrossängyissä, untuvamakuupusseissa. Herätys oli yöllä klo 02. Puin kaikki mahdolliset vaatteet päälle, otsalampun pipon päälle, ja kaksi litraa vettä ja pari energiapatukkaa reppuun. Sysipimeässä, mutta miljoonien tähtien alla huipulle kiipeäminen alkoi. Tunnelma oli epätodellinen, mutta samalla kaunis.

Olisin halunnut tuijottaa tähtitaivasta linnunratoineen, mutta katse oli pidettävä jaloissa kiivetessä. Nousu oli matkallisesti 2,7 km ja horisontaalista nousua oli vain reilut 800 metriä, mutta se oli yllättävän raskas. Korkeuden ja ohuen ilman vuoksi ei saanut edetä liian nopeasti. Huipulla olisi myös todella kylmä. Ensimmäiset 500 metriä on kapeaa portaikkoa, jossa oli paikoin (ahdistavan) ruuhkaisaa. Viimeiset kaksi kilometriä on leveämpää avointa kalliota, jossa eteneminen on väljempää.

Huipulle kiivettiin yöllä. Heräsimme klo 02, jotta ehtisimme huipulle ennen auringon nousua.

Viiden jälkeen saattoi havaita pimeyden hälvenneen hieman. Tuolla korkeudella, yli 4000 metriä meren pinnan yläpuolella, aurinko alkaisi nousta kunnolla kello 5.45. Huipulla oli ruuhkaisaa, sekä jäätävän kylmä tuuli. Puin takaisin matkalla riisumiani vaatteita. Valitsin reunalta paikan, jossa saisin olla hieman rauhassa, sekä isojen kivien muodostamassa pienessä pesässä tuulelta suojassa.

Se oli hieno hetki, kun auringon ensimmäiset säteet osuivat kasvoihin, 4095 metrin korkeudella. Hymyilin ja toivotin hyvää huomenta onnellisena maailmalle ❤ Mikä tunne!

Hyvää huomenta ihana maailma ❤️
Gorilla's face. St. John Peak (4091 m), kuvattuna Low's Peakilta. Aamun sininen hetki.
Ikimuistoinen auringonnousu
Haha. Malesialaisnaiset halusivat ehdottomasti kuvan kanssani. (Etsi kuvasta jättiläinen)
Maailman kattojen yllä. (Kuvassa South Peak, 3922m)
Voi kun nouseva aurinko lämmitti ihanasti!
Huipulta oli kuitenkin maltettava laskeutua Via Ferrata -radan alkuun ripeästi. Muutoin missaisimme lähdön. Minä ja uusi ystäväni Zak olimme ainoat Via Ferratan tekevät.
Kauneinta❤️

Huipulla otettujen kuvien ja auringonnousun fiilistelyn jälkeen meidän pitikin kiirehtiä takaisin 7500 m kyltin kohdalle. Alkaisi maailman korkein Via Ferrata, jota varten treenailimme illalla. Sain seurakseni huipputyypin, tanskalaisen pankkialalla työskentelevän Zakin.

Ihanan Henry-nimisen oppaan kanssa kiipeilimme ja laskeuduimme jyrkillä rinteillä köysissä ja valjaissa, sanoinkuvaamattoman upeissa maisemissa! Yhdeksän jälkeen alkoi olla läkähdyttävän kuuma. Aurinko poltti ihoa suojakertoimista huolimatta niin paljon, että jopa minun oli puettava pitkähihainen.

Maailman korkein Via Ferrata
"Yli 4K" -selfie 😉
 Ilman käsiä 🙌🏼
Olimme onnekkaita. Karuissa olosuhteissa yli 3300 metrin korkeudessa kasvava, ainoastaan kyseisellä vuorella esiintyvä Sayat-sayat -puu oli kauneimmassa kukkaloistossaan.

Alku meni tuuletellessa järjettömän huikeita maisemia ja fiilistä. Saimme kiipeillä maailman huipulla köysissä ja valjaissa kahdestaan oppaan kanssa. Fiilistelimme luonnon ihmeellisyyttä ja uskomatonta kauneutta. Olimme kaukana ihmismassoista ja kaikesta hälinästä. Ei kuulunut mitään ääniä mistään. Tämä oli jopa hienompi kun vuoren huiputus. Siellä oli liikaa ihmisiä. Taivas oli sinisempi kuin koskaan ennen. Hattaramaisia pilviä oli kaukana alapuolellamme. Tunnelma oli lähes epätodellisen hieno, ja maisema kauniimpi kuin missään maailman postikortissa.

Onnellinen olotila

Puolivälissä rataa edellisen päivän sekä aamun vuorelle nousu alkoi kuitenkin tuntua kehossa. Emme olleet nukkuneet kuin kahden tunnin ajan huonoa unta. Alkoi olla huutava nälkä, kun aamiainen ja lounas olivat jääneet väliin. Pari energiapatukkaa repun pohjalta eivät pitkälle jeesanneet. Vuori-ilmasta johtuen molemmilla oli päänsärky, ja keho ei toiminut kuten normaalikorkeuksissa. Polttava aurinko tuntui kypärän läpi, ja oli viritettävä treenipaita päähän hunnuksi.

Meiltä loppui juomavesi, ja matkaa olisi vielä reilusti jäljellä. Hetkellisesti tuntui, että nestehukka nuuduttaa täysin. Pää oli ollut kipeä vuori-ilmasta johtuen jo vuorokauden. Lepäsimme hetken "viidakossa", puiden tarjoamassa varjossa. Jaoimme pienet eväämme, ja tsemppasimme toisiamme. Zakilta saatu puolikas appelsiini maistui taivaalliselta. Olimme yhdessä huipputiimi, ja molemmat toistemme seurasta kovin onnellisia. Huumori pelasti pahimmalta. Ja eihän niissä maisemissa voinut olla hymyilemättä, vaikka keho olikin fyysisesti kovilla.

Sitten, kuin ihmeen kaupalla, universumi oli hyvä hyville. Edessämme oli kapeana norona ylempää vuorelta virtaavaa vettä. Liikutuin onnesta lähes kyyneliin. Kiipesin pieneen luolaan, josta join valuvaa vettä suoraan suuhuni. Onnesta hihkuen täytimme vesipullomme. Kiitos luonto. Kiitos universumi.

Koskettava hetki, jonka muistan ikuisesti. Melkein itkin onnesta löytäessäni vuorelta virtaavaa vettä. Universumi pitää huolta hyvistä. 🙏🏼🙏🏼🙏🏼 Luonto pelasti.

Matka jatkui. Hetkellinen nestehukka, lähes uneton yö, edellisen päivän ja aamuyön nousu, ohut vuori-ilma ja nälkä tuntuivat. Mutta järisyttävän kauniit maisemat ja hauskat tarinat pitivät meidät jaloillaan. Unelmoimme erilaisista ruuista kävellessämme. Ja riippumatosta. Ja hieronnasta. Ja raikkaista hedelmistä. Ja "5-am-kahvista". Ja jääkylmästä kookoksesta. Tutustuimme toisiimme nopeasti. Ikimuistoinen vuorokausi!

Upea ikimuistoinen seikkailu 💫
Kiitos Kinabalu. Kiitos kaunis maailma. Kiitos ihana Zak!

Noin kello 14.30 palasimme väsyneinä tukikohtaamme basecampille, josta kaikki muut olivat tunteja sitten lähteneet kapuamaan alaspäin. Olimme siis ainoat Via Ferratan tekevät. Jääkylmä suihku oli mieletön! Omeletti naamariin ja kahvia.

Oppaamme hoputtivat, että alas olisi ehdittävä ennen kello 18 laskeutuvaa pimeää. Ja kuuden kilometrin alas laskeutuminen veisi kolmesta neljään tuntia. Kehomme huusi lepoa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Olimme jo tähän mennessä eilisen kiipeämisen lisäksi olleet jaloillamme ja kiipeämässä vuoren rinteillä 12 tuntia. Tauotta. Meidän oli pakko maata sängyissä 15 minuuttia.

Sitten taas lenkkarit jalkaan, vesipullot täyteen ja reppu selkään. Emme voineet pysähtyä hetkeksikään, jotta ehtisimme alas ennen pimeää. Vanhat jalkapalloaikaiset polvivammani heräsivät vahvana eloon, eikä Nike Freen kepeä olemus ollut paras liukkaille kiville ja väsyneille jaloille. Kävelin alaspäin kun invalidi. Kehoni ei ole koskaan ollut niin väsynyt. 

Paluumatkalla emme ehtineet pysähtyä kertaakaan, joten kuvia alastulosta ei ole. Ja hämärä alkoi laskeutua päästessämme pilvien alapuolelle. Hieno tunnelma sekin, vaikka jouduinkin keskittämään kaikki voimani, etteivät jalat pettäisi alta.

Hämärän saapuessa viidakon äänet olivat huikeita. Erilaisia sirkkoja, lintuja ja muita eläimiä. Oli myös kiva kulkea  paluumatka ilman muita ihmisiä.

Pari kertaa luulin, että jalat vaan pettävät alta. Ammensin voimaa jostain syvältä sisältäni. Mietin mielessäni kaikkia niitä, joilla liikuntakyky on mennyt. Mulla on toimivat vahvat jalat ja hyvä kunto. Sekä niitä paikallisia, jotka päivittäin työkseen kiipeävät ylös vuorelle ja takaisin alas vaikeakulkuisessa maastossa yli 35 kg kantamukset selässään. Heillä ei ole uusinta Fjellun hyvin muotoiltua reppua selässään, ja jaloissa heillä on useimmiten Crocseja vastaavat kengät.

Alastulomatka oli huomattavasti kivuliaampi kuin ylösmeno. Etenkin väsyneenä kunnon tukevat vaelluskengät olisivat olleet tarpeen.

Noin kello 19 pääsimme takaisin lähtöruutuun. Olimme kävelleet puolen tunnin iltapäivän taukoa lukuunottamatta kuusitoista ja puoli tuntia vuorella. Huh!

Kuin unessa, ja keho koomaa muistuttavassa tilassa, mutta onnellisena palasimme lähtöportille. Huikea ikimuistoinen kokemus ja seikkailu! Uskomattomia elämyksiä ja maisemia. Meistä tuli Zakin kanssa nopeassa ajassa hyvät ystävät, olimme huipputiimi!

❤️


Koetut hetket matkallani olivat niin uniikkeja ja upeita. Runoilija Mark Nepo kirjoittaa "Havahtumisen kirja" -teoksessaan, että "Kala ei voi hukkua veteen, eikä lintu putoa ilmassa. Jokaisen olennon täytyy elää omassa todellisessa luonnossaan."

Meidän kaikkien on löydettävä oma, aito elementtimme, jossa elää. Tällä Nepo tarkoittaa omaa todellista minäämme ja kutsumustamme. Edelleen Nepoa mukaillen; Osa ihmisenä olemisen siunauksesta ja haasteesta on, että meidän täytyy löytää oma luontomme, oma sisäinen välttämättömyytemme. Sillä vain elämällä omassa elementissä, voimme kukoistaa aidosti. Tulemme eläviksi löytäessämme olennaisen elementtimme.

Tuntiessamme valtavaa energiaa, innostusta ja sellaista tunnetta, että elämä tapahtuu ensimmäistä kertaa, olemme todennäköisesti lähellä sitä omaa luontoa.

Silloin elämän tarkoitus on kirkas, mieli rauhallinen ja sydän on kotona. Valitsin matkareittini tälläkin kerralla siten, että saisin olla mahdollisimman paljon kauniin luonnon ympäröimänä. Näillä reissuillani tunnen pääseväni kovin lähelle omaani.

Seikkailuni ja kokemani koskettavan kauniin luonnon syleilyssä Borneossa, menivät vahvasti tunteisiin. Upeat kohtaamiset luonnon ihmeiden kanssa vuoristossa ja viidakossa, sekä kaukaisella tuliperäisellä saarella Indonesiassa, olivat poikkeuksellisen hienoja. Tunsin, että sydän oli kotona. Kiitos kaunis maailma. 

Seuraavassa kirjoituksessa vien teidät viidakkoon. Muutama kuva löytyy jo ennakkoon instagramistani, jota voit halutessasi seurata täältä.

Maailman katolla 🙌🏼

The mountains are my bones. The rivers are my veins. The forests are my thoughts. And the stars are my dreams. The ocean is my heart. Its pounding is my pulse. The songs of the earth write the music of my soul. -Author Unknown-

Pahoittelut vielä vakilukijoilleni pitkästä tauosta. Ja kiitos, jos jaksoitte odottaa uutta kirjoitustani kärsivällisenä! Toivotaan paljon ihanaa aurinkoa alkavalle viikolle ☀️ Muistakaa kulkea kaikki aistit avoinna keväisissä päivissä ☀️ Kyllä täällä jo ehdottomasti on kevään tuoksuja ilmassa, harmaista välipäivistä huolimatta. Eron tammikuulle huomaa selvästi.

❤️: Kristiina