hyvinvointi

Kun kaikki pysähtyy


Sain perjantaina kuulla vanhemman koirani sairastavan mastikatorista myosiittia. Kyseessä on autoimmuunivälitteinen tulehdus, joka sijaitsee koiran "purulihaksissa", eli lihaksissa, jotka vaikuttavat syömiseen, haukotteluun, kaikkeen elämiseen. Vein koirani eläinlääkärille, koska ajattelin sillä olevan suu tai hammas kipeä, ja tulin kotiin kivusta ulvovan, rauhoituksesta toipuvan koiran ja kortisonipussin kanssa. Vaikka olin viettänyt klinikalla aikaa vain pari tuntia, minusta tuntui kuin olisin tehnyt neljätoistatuntisen, äärimmäisen hektisen työpäivän. En pystynyt ajattelemaan mitään, itku kurkussa avasin googlen ja yritin alkaa järkeistämään muuttunutta tilannetta.

Löysin kaksi englanninkielistä artikkelia aiheesta, ja sain tietää, että mastikatorista myosiittia on olemassa kahdelaista; akuuttia ja kroonista. Akuutissa purentalihakset turpoavat, ja kroonisessa ne surkastuvat. Figon tapauksessa kyse on jälkimmäisestä. Nukuin sinä yönä kolme tuntia, ja nousin ennen viittä lähteäkseni Kuopioon agilitykilpailuihin. En oikein osannut lähtöä peruakaan, toimin vain. Kilpailujen viimeiseltä radalta tuli nollavoitto, mikä tarkoitti Kisulle luokkanousua ja hetkeksi unohdin suruni. Mutta vain hetkeksi, enkä sitten oikein osannut kunnolla olla iloinen.



Tänään mietin, että miksi se menee ainakin omalla kohdallani niin, että yksi surullinen asia voittaa kymmenen hyvää? En usko olevani tässä asiassa kovin ainutlaatuinen. Suru ja pelko lamaannuttavat. Huomaan nauravani jollekin, ja nauru katkeaa kuin veitsellä aivojen lähettäessä ajatuksen Figon kuopalle painuneista poskista. Koko muu elämä menee hetkeksi ikään kuin stand by-tilaan, tai ainakin haluaisin niin. Huomaan miettiväni, onko minulla oikeus lähteä tulevana viikonloppuna matkalle. Sehän tarkoittaa hauskanpitoa. Saako sureva ihminen pitää hauskaa? Tai vielä pahempaa - innostua jostain niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta kasvonaamiosta?



Jos ystäväni kysyisi minulta tuota, vastaisin, että tietenkin saa. Mutta jostain syystä omaan itseen pätevät eri säännöt kuin muihin. Syytä siihen, miksi näin on, en osaa sanoa. Voimakas itsekriittisyys tulee esille muillakin elämäni osa-alueilla. Yleensä pidän sitä vahvuutena, mutta tällaisessa tilanteessa se on aika ahdistava luonteenpiirre. Osittain myös sen vuoksi halusin kirjoittaa näistä ajatuksista tänne. Tuntuisi tekopyhältä julkaista pelkkää pumpulia, kun oikeasti kävelee piikkimatolla.



Eilen käytin koiria metsässä ja katsoin hymyillen, kun Figo piehtaroi lumessa ja nautti juuri siitä hetkestä. Ehkä pitäisi ottaa siitä mallia, ja lakata murehtimasta tulevaa, joka on hyvinkin epävarmaa tällä hetkellä. Enhän minä siihen kokonaan pysty, mutta ainakin yritän olla surematta sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunutkaan.

comments powered by Disqus