liikunta

Vihaaja, rakastaja vai lätkämamma?

Pitkästä aikaa olin katsomassa jääkiekkomatsia ihan paikan päällä ja täytyy sanoa, että tunnelma oli kyllä jännittävä! Kiinnostuin jääkiekosta alakoulussa olympialaisten aikaan, kun Miikka Kiprusoff puolusti Suomen maalia. Heräsin hiihtolomallakin viideltä aamulla tuijottamaan matseja tuon miehen takia. Maalivahti vaihtui moneen kertaan vuosien mittaan, mutta kiinnostus peliin säilyi kuitenkin.

Lajinahan lätkä jakaa mielipiteet lähinnä kahtia; joko sitä inhoaa tai rakastaa - tai sitten on lätkämamma, joka tekee molempia yhtä aikaa. Viimeisimpiin törmäsin tänään istuessani katsomossa heidän vieressään. 


Mistä heidät sitten tunnistaa? Heidän lapsensa saattavat pelata kiekkoa tai mies on kiinnostunut lajista. Lätkämamma istuu katsomossa, räpsii kuvia kentänlaidalla hyörivistä lapsistaan ja jakaa niitä nuorekkaaseen tapaan Instagramissaan pohtien, onkohan kaikki hänen tuttavansa sielä hänen kavereitaan. Lätkämamma ei ymmärrä jääkiekon säännöistä mitään ja hihkuu ja puhisee omituisissa tilanteissa. Lisäksi hän ihmettelee kovaan ääneen esimerkiksi taklaustilanteissa saako noinkin tehdä. Silti hän istuu kiltisti ja valittamatta katsomossa, ja näyttää hyvinkin onnelliselta; täydellistä vaimomateriaalia?


Inhoajat eivät astu lähellekään jäähallia ja irroittavat antenninjohdon seinästä, kun MM-kausi alkaa. Sana paitsio, jäähy tai kiekko saa heidän ihonsa kananlihalle ja kaikki ympärillä olevat kuulevat varmasti, että on typerää katsella peliä, jossa kymmenen miestä luistelee pikkuruisen kiekon perässä, tappelevat maalinedustalla ja paiskovat toisiaan seinään. Inhoaja ei yleensä myöskään muutu tykkääjäksi, koska niin monta vahvaa mielipidettä pitäisi kumota ja se olisi aivan liian noloa. Inhoaja on siis täydellistä lenkki- ja saunaseuraa kisakaudella!

Rakastajat ovatkin sitten oma ryhmänsä, joiden keskuudessa tunteet kuohuvat laidasta laitaan. Innokkaimmat seuraavat jokaisen ottelun ja tietävät tarkalleen, kuka on saanut tehopisteensä mistäkin ja kuka on joutunut jäähylle mistäkin syystä. Peleissä kuuluu iloiset onnen kiljahdukset ja epätoivon huokaukset samalla kun silmät seuraavat tarkkaavaisena peliä. Fanaattisimmat pelaajien vanhemmat sortuvat myös innokkaan seuraamisen ohella epäasiallisuuksiin, huuteluun ja haistatteluun vastajoukkueen pelaajille ja näiden huoltajille - siinä kohtaa kannattaa paeta.


Katselen innokkaasti pelejä, mutta en seuraa SM-kisoja, vain MM-kisat saavat minut istahtamaan sohvalle - ja silloin en haluakaan missata yhtäkään Suomen peliä! Lajin väkivaltaisuutta en ymmärrä kuitenkaan alkuunkaan; osakatsojista hurraa "hienoille taklauksille" ja kentällä näkee monesti turhaa hermojen menetystä ja huitomista. Ei täällä muutkaan vedä kilpailevan yrityksen työntekijöitä tai oman alan kollegoita nyrkillä nenään, jos tämä onnistuu työssään. Peli on peliä ja ammattilaisille työ on työtä - väkivalta ei kuulu kumpaankaan.

Tänään näin erittäin törkeän päätaklauksen lähietäisyydeltä ja koko ottelussa neljä pelaajaa lensi ulos kentältä, olisiko tässä parantamisen varaa? Taidolla pelataan, väkivaltaan ei tulisi turvautua edes silloin, kun taidot loppuvat.

Löytyykö teistä lukijoista vihaajia, rakastajia tai lätkämammoja?




comments powered by Disqus