urheilu

Elämäni ensimmäinen juoksulenkki - My first run ever

En ole koskaan edes ajatellut juoksevani, paitsi pakon edessä viimeiseen ratikkaan tai muutaman viimeisen askeleen tärkeään tapaamiseen, josta olen melkein myöhässä. Olen aina uskonut, ettei juokseminen ole minua varten. Olen pelännyt, että polveni pettävät tai saan sydänkohtauksen. Koulussa kieltäydyin juoksemasta Cooperin testin ja kävelin muiden perässä itsepäisenä mieltäni osoittaen.

Rauhallisemmat, lempeät urheilulajit, kuten jooga ja kävelylenkit luonnossa, ovat aina vetäneet minua enemmän puoleensa ja olen jättänyt hikoilemisen lauantai-iltojen saunahetkiä varten.

Tänään istuin sohvalla aamun joogatunnin jälkeen ja tunsin voimakasta sisäistä painetta, joka kehoitti liikkeelle. Laitoin hyvän biisin soimaan, suljin silmäni ja tanssin pitkin olohuonetta. Sitten istuin takaisin tietokoneen ääreen ja yritin pusertaa itsestäni irti pari työsähköpostia. Paineen tunne oli edelleen läsnä ja yhtäkkiä kuulin sisäisen ääneni sanovan, että minun pitäisi lähteä juoksemaan. Nauroin sille, kohautin hartioitani ja käperryin syvemmälle sohvalla. Hetken kuluttua ääni palasi, Sinun täytyy juosta.

Joten, nousin ylös, etsin jalkaani eniten juoksukenkiä muistuttavan kenkäparin, kevyimmän ulkoilutakkini ja astuin ulos ovesta sen enempää ajattelematta.

Kun lähdin kolmen ja puolen kilometrin juoksurupeamaan, lupasin itselleni ensin juosta junaradalle saakka. Kun lähestyin parin sadan metrin päässä tien leikkaavaa rataa, tunsin, miten jalkani olivat jo maitohapoilla ja sydämenlyöntini humisivat korvissa. Radan jälkeen kävelin reippaasti seuraavaan risteykseen saakka, antaen hengityksen tasaantua. Sitten juoksin seuraavaan risteykseen, seuraavaan mutkaan, metsänrajaan. Ja niin meni 3,5 kilometriä ja selvisin takaisin kotiovelle elossa.

Paine on poissa, paita hiessä, tunnen olevani enemmän elossa.

***

I have never even thought about running, other than catching a tram or taking a few faster steps to make it to a meeting on time. I have always believed that it simply isn't for me. I have been afraid that my knees would fail me, or that I would suffer a heart attack. At school I even refused to run the Cooper test and walked after the others my face portraying stern stubborness.

I have always been attracted to calmer, gentler forms of exercise, such as yoga or walking in nature and let the Saturday night saunas take care of sweating.

Today as I was sitting on the couch after my morning yoga class I felt an inner pressure that demanded me to move. I put on a good electronic song, closed my eyes and free dances in the livingroom. I sat back down, trying to compose myself to write a few work emails. The pressure was still there and an inner voice said that I needed to go for a run. I laughed it off and got cozier on the couch. After another moment I felt it again, I needed to go for a run.

So I got up, put on the closest pair to running shoes that I have, my lightest jacket and I went. 

As I set on the 3,5 km loop I first promised myself that I would run to the train track. In the curve leading up to the tracks I already felt the muscles in my legs burning and my heart beating in my ears. After the tracks I slowed down to brisk walking, allowing myself the catch my breath. I looked at the next crossing ahead and decided to run again from there. Then slow down after the next curve, run again to the next crossing, then to the forest line and so went the 3,5 kilometres and I survived. 

The pressure is gone, my shirt is sweaty and I feel more alive.

after run, running, juoksu