perhe

6kk

Kun Nooa syntyi, kaikki oli uutta. Kaikki piti oppia. Kun kotiuduttiin sairaalasta, en ollut koskaan aiemmin tuntenut niin syvää pelkoa. Se tuntui niin erilaiselta, kun pelko ei ollutkaan enää vain sitä, että pelottaa omasta puolesta. Nyt oli oma lapsi, jonka puolesta pelätä. Mitä jos me emme opi pitämään susta huolta? Entä jos sulle ehtii tapahtua jotakin ennen kuin me opimme olemaan vanhempia? 

Näitä ajatuksia pyöri päässä puoli vuotta sitten. Pelko ja jännitys oli ihan joka hetkessä mukana. Suurin tunteista oli kuitenkin rakkaus. Rakkaus omaa lapsea, uutta elämää kohtaan. Se oli kaikista kokemistani tunteista vahvin. Se valtasi koko kehon ja tuotti suurta onnellisuutta. Nyt olin oikeasti äiti. Nooa on täällä vihdoinkin ja hän teki minusta äidin. Hänen ansiosta pääsin viettämään ensimmäistä äitienpäivää. Hän teki musta ja Miskasta vanhemmat. Hän täydensi sen mitä meiltä puuttui. 

Puoleen vuoteen on mahtunut todella paljon asioita. Meillä itkettiin paljon, mikä ajoittain oli todella raskasta ja uuvuttavaa. Vaikka niin paljon rakasti sitä omaa lasta, niin aina välillä sitä kateellisena luki juttuja helpoista vauvoista, jotka eivät huutaneet muuta kuin nälän yllättäessä. Tai kun korviin kantautui tieto siitä, että muiden vauvat vaan nukahtaa syliin, kun me taas jalat kipeänä pompittiin päivässä tuntikausia jumppapallon päällä. Joskus se oli todella väsyttävää, mutta tiedättekö mitä? Päivääkään en vaihtaisi, nyt kun jälkeenpäin miettii asiaa. Sehän Nooasta tekee Nooan, mitä hän on ollut ja mitä hän on nyt.

Kuusi kuukautta on lähes joka päivä opittu jotain uutta. On ihmetelty sitä, kuinka olemme voineet saada jotain noin täydellistä aikaan. Katsottu, kun Nooa oppii jotain uutta. Pidetty sylissä, annettu haleja. Oltu perhe. Oltu väsyneitä pienen vauvan vanhempia. Väitelty turhista asioista. Sovittu. Tehty uusia juttuja. Sellaisia, mitä ei tehty, kun ei ollut vauvaa. Totuteltu siihen, että viikonloppuna herätään 7 tai parhaimmassa tapauksessa ennen.

Kuitenkaan en koskaan aiemmin ole ollut näin onnellinen. Jo ennen Nooan tuloa tiesin, että tämä on parasta, mitä elämä on mulle antanut. Jo ennen kuin saatiin Nooasta tietää, tiesin, että tämä on se mitä haluan. Ja miten kiitollinen mä saan olla siitä, että se on juuri Miska, joka on mun vierellä jakamassa tämän kaiken. Jokaisen huonon ja jokaisen hyvän hetken. Aikaisemmin rakkautta oli kertoa se ääneen, nyt se on esimerkiksi yöllä unissaan hiljaa kuiskaten sanottu "mä käyn lämmittämässä maidon". Parisuhde saa aivan uuden merkityksen vauvan myötä. Monesti sitä huomaa miettivänsä, että missä se parisuhde nykyään on. Karu fakta vaan on, että se jää johonkin hektisessä vauvavuodessa. Kestää oppia, ettei enää olla kaksin. Nyt me ollaan kyllä jo opittu nauttimaan jokaisesta illasta, kun Nooa on nukkumassa. Ne on meidän parisuhteen laatuaikaa. Kun ihan kaksin katsotaan telkkaria. 

Kun katson tuota pientä, mun tekisi joka kerta huutaa ääneen, että se on mun, miten se voi olla niin täydellinen ja niin paljon mä häntä rakastan. Kun tämä puoli vuotta pärähti mittariin, oli samalla ihan tosi haikea fiilis, sillä sama puoli vuotta eteenpäin ja meidän vauvavuosi oli siinä. Samaan aikaan kuitenkin tuntui hyvältä, että kaikki meidän vaikeat ajat on takana päin. Nykyään huudetaan, jos siihen on syy. Päikkäreille mentäessä kyllä pitää aina kiukuta ihan tosi paljon. Vielä muutama ilta aikaisemmin myös yöunet oli niin paha juttu, että niitä vastaan tapeltiin ja huudettiin viimeiseen saakka. 

Meillä ei vielä liikuta muuta kuin kierimällä. Toisaalta odotan, että Nooa lähtisi jo ryhmien tutkimaan maailmaa, toisaalta en, sillä sitten me ollaan ihan oikeasti pulassa. Mutta koska Nooa on perinyt äidiltään hermot ja temperamentin, hän ei pidä yhtään siitä, ettei pääse liikkeelle silloin, kun itse haluaisi. Eikä se ole todellakaan sama asia, jos äiti yrittää auttaa. Siitä menee ihan tosi paljon hermot ja tulee iso huuto.

Vaikka en ole koskaan elämässäni itkenyt niin paljoa kuin viimeisen puolen aikana, enkä koskaan ole ollut näin väsynyt ennen, en siltikään osaisi kuvitella mitään asiaa toiste tähän aikaan. Kaikki se mikä me ollaan käyty läpi ja kuljettu se matka, on tuonut meidät tähän ja nyt osataan olla todella tyytyväisiä siitä, millainen iloinen hymypoika meillä on.

Ainoa asia minkä voin sanoa että voi perkele. Hampaat. Ne harmittaa, kun ne niin paljon toista kiusaa ja itse yrittää keksiä eri keinoja helpottaakseen toisen tuskaa, mutta kun ei vain sellaista ole. Nyt meillä on EHKÄ hetken hampaaton kausi. Ainakin toivon niin. Kaksi meillä on tällä hetkellä (alaetu). Mitäs niitä hampaita tuli... reilu parikymmentä. Jes.

Olin jo aika nuoresta miettinyt, millaista se sitten oikeasti on, kun oma lapsi syntyy. Miltä äitiys tuntuu. Mikä äitiydessä on parasta. Nyt sen on tajunnut, että turha niitä asioita on etukäteen miettiä, kun ei niitä todellakaan voi aavistaa. Äitiys on parasta mitä elämä voi antaa ja oman lapsen syntyminen on niin maaginen hetki, ettei sitä voi käsittää. Nyt juuri tässä hetkessä, olen maailman onnellisin ja rakastan sitä, että saan olla Nooan kanssa kotona. Vaikka välillä aika käy pitkäksi, on se kuitenkin niin ihanaa, että oma tehtävä elämässä on tällä hetkellä huolehtia tuosta ihanasta pienestä pojasta <3