ystävät

13. LUUKKU

Ja taas avataan ennenaikaisia joululahjaylläreitä! Luukku numero 13 pääsette kurkkaamaan kanssani eilen saapuneeseen mysteeripakettiin!

Sain viime viikolla whatsupissa osoitetiedusteluja Tampereen suunnalta. "Pistän pienen jutskun postiin", Emilia vastasi kryptisesti uteluihini.  Mistään ihan niin PIENESTÄ ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä pian sain tarkentavia ohjeita. Postimies Pate kuulemma muistaisi minua tekstiviestillä tulevien päivien aikana, koska tämä saapuva ylläri ei mahtunut kirjeenä. MITÄ IÄNKAIKKISTA TÄÄLLÄ TAPAHTUU?! 

Eilen sitten sain tekstarilla ilmoituksen, että lähetys olisi noudettavissa 19.12 saakka. FUCK IT, minähän hain sen heti. Oli siinä Ärräneidillä naurussa pitelemistä, kun leukani oli loksahtaa sijoiltaan paketin saapuessa nenäni eteen. 

"OHO". Vai että pieni jutsku. Kyl näin o. 

Pikkuinen apurini oli kiinnostuneempi Tokmannilta ostamistani suklaarasioista ja lompakostani. Tällä kertaa sain siis avata paketin ihan yksin. Ja voi herrajjjjjjumala sentään, poruhan siinä pääsi, jopa kyyniseltä Heikkoseltakin. 

Jos pidän joitain asioita suuressa arvossa, niin käsityöt ovat yksi niistä. Ehkä siitä syystä, että en itse ole niissä kovinkaan taitava. Ruususen tonttulakin tupsukin oli melkoinen taidonnäyte allekirjoittaneelta. Siksi olin pakahtua ihastuksesta, kun paketin uumenista löytyi ei yksi, VAAN KAKSI Emilian omin pikku kätösin kutomaa vaatetta prinsessalleni. Pelkkä ajatus siitä, että toinen on käyttänyt aikaa ja vaivaa opiskelun sekä töiden ohella näiden tekemiseen, saa kyyneleet silmiini. Kun vielä tunnen tekijän paremmin kuin hyvin, pystyn näkemään hänen kättensä jäljen valmiissa työssä ja kuulen mielessäni kaikki ne kiukuttelut ja kiroukset, kun jokin ei ole mennyt suunnitelmien mukaan tai lopputulos ei ole JUURI sellainen kuin hän haluaisi. En voi kuin ihailla mykistyneenä, miten jotkut ne vaan osaa. Emilia: nämä ovat täydellisen ihanat! 

Punaista mekkoa ei suinkaan pueta nukelle, niin kuin Emilia oli korttiin kirjoittanut. Se taitaa olla juuri nyt sopiva, joten se pääsee varmasti käyttöön joulun pyhinä. En tosin ole vielä sovittanut sitä, mutta paljaalla silmällä voisin sanoa, että se on sirolle prinsessalle melko passeli ohuen alusbodyn kanssa. Pitkä neuletakki hupulla taas on varmasti passeli kevättalven nollakeleillä. Ruusunen viettää kauppareissut usein rattaissa lämpöpussin suojissa, joten haalari on aina liikaa. Uskon, että neuletakki on tähän tarkoitukseen mitä parhain! 

Jos paketin pehmoinen osio sai äidille hiukan sipulia silmään, suklaakortin luettuani homma lähti aivan lapasesta. "Mjjjjjahas ja mitäs täällä vetistellään. Mitä sä ny yhden levyn takia, ku tässähän näitä on kassillinen vieressä", Ruusunen ihmetteli kummissaan. Raukka kun ei vielä osaa lukea. Suklaan kääntöpuolella luki: 

Kuka tietää, missä haahuilisin itseäni etsien, jos et olisi osunut elämäni törmäyskurssille ja opettanut asioita elämästä, ihmisistä ja itsestäni. Nyt olen kulkemassa kohti unelmoimaani elämää. Siis kiitos ja aamen sinulle ja keittiöpsykologialle. Hyvää joulua rakas ystävä ja mentori! 

"Life is like a box of chocolates. You never know, what you're gonna get" (Forrest Gump). Olen aikaisemminkin todennut teille, että elämä on siitä mielenkiintoinen juttu, ettei ikinä voi tietää, kenet huomenna tapaa. Miten jokin tietty kohtaaminen voi kääntää elämäsi suunnan totaalisesti. Jos sille antaa mahdollisuuden. 

Tamperevuosinani Linnainmaan keittiöön pelmahti tummatukkainen ja puhelias neitokainen, jolle minun tuli opettaa kaikki, minkä tiesin. Ja minähän opetin. Ja huomasin siinä sivussa, miten hän olikin melkoisen nopea omaksumaan uusia asioita. Miten hänellä oli paljon osaamista ja ammattitaitoa, mutta ennen kaikkea ideoita, jotka tulisi hyödyntää jossain aivan muualla. Näin hänessä mielettömän määrän uinuvaa potentiaalia. Enkä pelännyt kertoa sitä hänelle itselleen. Myöhemmin hän kertoi minulle tulevaisuudensuunnitelmistaan ja minä totesin hänelle: "kuulostaa kivalta, MUTTA oletkos miettinyt, että voisit tehdä niin paljon kaikkea muutakin. Musta tuntuu, että susta on niin paljon muuhunkin kuin tyytymään tähän, missä sä nyt oot". Ja kerroin, missä minä hänet näkisin. Ei hän meinannut minua uskoa. Katseli vain silmät pyöreinä höpötystäni ja mutisi "emmäääääää mutku emmäääää kumminkaa ja emmää".  Mutta kuunteli kuitenkin. Ja yhteishaun alkaessa, hän kertoi hakeneensa kouluun. Ja minä tiesin koko ajan, että hän tulee pääsemään sinne ilman muuta. Ja niin hän pääsi, tietenkin. 

Mieltäni lämmittää huomata, miten uinuva potentiaali on puhkeamassa kukkaan. Miten oikea ihminen on saatettu oikeaan paikkaan. Miten hän nyt peiliin katosessaan näkee itsekin sen, mikä ennen oli näkyvissä vain tarkkaavaisille. Voitte olla varmoja, että hän tulee menestymään. Mitä sitten ikinä päättääkään tehdä. Ja minä tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa, koska saan kutsua häntä ystäväkseni. 

Niin. Mitä mä teille just pari päivää sitten totesin? -Hesen kassalla tapaa just parhaat tyypit. Kokeile itse, jos et usko .

Virtuaalihalaukset maailman ihanimmalle Emilialle siihen asti, kunnes taas nähdään <3. 

comments powered by Disqus