perhe

14. LUUKKU

Long time no see bitches. Minun piti tulla tänne avaamaan joku kalenterin luukku, mutta eihän täällä saatana mitään ole valmiina. Pitihän se arvata. Hooman on humputellut miehineenvauvoineen koko eilisen ties missä asuntonäytöissä. Kehtasi vielä illalla lähteä Harjismammojen pikkujouluihinkin. Ja voitteko kuvitella, että mieshooman luki meille VÄÄRÄN ILTASADUN. Koko päivän olin odottanut jatkoa Tuulen varjolle ja sitten se turjake kehtaa lukea vauvalle jotain pientä merenneitoa. Eikä se laulanut iltalauluakaan! Kyllä minä niin mieleni pahoitin. 

Nyt on kuulemma enää 10 päivää jouluun. Samantekevää. Leipää ja sirkushuveja, sanon minä. Piisamirotat ovat moisen humputtelun ja materialismionnen yläpuolella. Mutta nyt, kun kuitenkin olen raahautunut pedistäni tähän läppärin äärelle, voisin avautua tähän joulukalenteriin hieman siitä, millaiseksi hoomanit ovat täällä elämisen panneet. Ihmispente on tullut jäädäkseen. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen. 

Minä olen toden totta tulossa vanhaksi. Ja pehmoksi. Olen nimittäin alkanut lämmetä sille kirotulle ihmispennelle. Hän kun on niin kovin avuton tapaus. Yrittää niin kovasti olla jo isoa hoomania, mutta eihän tuollaisesta tukea vasten kävelystä nyt tule niin mitään. Olen yrittänyt näyttää sille mallia, että kunnon pente liikkuu kaikki tassut maassa, nelinkontin. Mutta ihmispente on varsinainen jääräpää. Kun se jotain päättää, se tekee sen varmasti. Ja salaa minä naureskelen partaani, sen kompastellessa omiin jalkoihinsa. Usko jo: neliveto paras veto. Niinhän minä jo sanoin. On kuitenkin mukava seurata vierestä ihmispennen kujeiluja ja harjoittelua. Erityisesti pidän siitä, kun onnistumme pikkuveljen kanssa hiipimään keittiöön mamahoomanin huomaamatta ja ihmispente nakkelee meille herkkupaloja lautaseltaan. Ja hänen ruokailunsa päätyttyä käymme aina vetämässä lattialta parhaat palat napaamme sillä välin, kun mamahooman on pennen kanssa naamapesulla. 

Minusta on mukava leikkiä salaa ihmispennen leluilla. Sillä katsokaas, toisinaan on harrastettava hieman liikuntaa, että mieli pysyy virkeänä. Silloin minä vaanin lattialle jääneitä leluja ja hyökkäilen niiden kimppuun. Erityisen paljon pidän sellaisesta pehmoisesta pallosta. Nappaan sen tassujeni väliin ja löylytän sitä olan takaa. Ja sitten, kun jään hoomaneille kiinni puuhistani, porhallan tuhatta ja sataa karkuun. Jos nyt vähän joskus kokeilen, mutisen mennessäni. 

Pikkuveli antaa ihmispennen pidellä itseään melko usein. Minä en oikein tahdo uskoa, että se osaisi koskettaa turkkiani sille kuuluvalla arvokuudella. Välillä olen antaut mahdollisuuden, jos olen makoillut mamahoomanin rapsuteltavana tai harjattavana ja pente on kontannut innoissaan paikalle. "Nätisti silität kissaa", mamahooman sanoo sille. NIIN, NÄTISTI PENTE, minä toistan. Mutta kuunteleeko se? Eheeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeei. Intoa on enemmän kuin järkeä ja usein minulta palaa hermot ja otan jalat alle. Antautukoon pikkuveli moiseen leipomiseen. Filosofit ovat sellaisen yläpuolella. 

Koska ihmispente osaa toisinaan olla melko raskas tapaus minun ja veljen suhteen, olemme saaneet mamahoomanilta luvan nukkua pennen ensisängyssä. Hän kun on kasvanut jo siitä ulos. Antoi meille jopa sinne sellaisen viltin, mikä ennen oli meiltä kielletty. Ja kerran mieshooman erehtyi heittämään yhdet collegehousunsa petiin. Typerä hooman, olisi hänen pitänyt tietää, mitä niille sen jälkeen tapahtuu. Minä rakensin niistä pesän. Siellä minä vietänkin suurimman osan päivästäni, syntyjä syviä pohdiskellen. On ihanan rauhallista hautautua tekstiilien sekaan ja antaa hoomaneiden hömpöttää turhanaikaisia kävelyharjoituksiaan. Välillä suvaitsen päästää pikkuveljenkin sinne viereeni köllöttämään, vaikka hän usein tuppaa pesemään minua tai on muuten vain melko raskasta seuraa. Toisinaan ihmispente saapuu ravisuttamaan linnakettani ja yrittää siirtää sitä eri lokaatioon tai pyrkii koskettelemaan minua pienillä käsillään, mutta minä en pahemmin jaksa siitä välittää. Koskettakoon nyt, jos mielensä tekee. Kunhan saan sitten taas vaipua mietteisiini. 

Vieraiden saapuessa en jaksa yleensä edes korviani letkauttaa, mikäli heillä ei ole herkkuja mukanaan. Erityisesti mummu tietää minun heikon kohtani: dreamies herkkunaput. Niiden vuoksi olen valmis antautumaan hieman rapsuteltavaksikin. Pikkuveli saa muuten hoitaa seremoniamestarin virkaa. Poistun linnakkeestani usein vain ruoka-aikoina. Sillä vetelehtiminen on filosofien toinen työ, suuren ajattelun lisäksi. 

Iltaisin minä vaadin saada kastikkeeni jo hyvissä ajoin. En voi sietää sitä, kun mamahooman ruokkii ihmispennen ja ryntää sitten hänen kanssaan iltapuuhiin ja meidän sapuska-aikamme vain venyy venymistään. KASTIKKEEN KANSSA EI PELLEILLÄ. Se on saatava tismalleen ajallaan. Enkä pistä ollenkaan pahakseni, jos sen saisi etuajassa tai tuplana. Toisinaan onnistunkin feikkaamaan, että emme ole saaneet kastiketta ollenkaan, vaikka todelisuudessa toinen hoomaneista on jo kertaalleen sen antanut. Typerykset, ovat välillä niin vietävissä, kun keskittyvät vaan ihmispenteen. 

Sitten, kun olen saanut vatsani täyteen, minusta on mukava mennä ihmispennen makuuhuoneen ovelle kuuntelemaan iltasatua. Ovea pidemmälle en saa tulla, koska silloin ihmispente huomaa minut, eikä koko hommasta tule mitään. Minä asetunkin aina hieman viistosti niin, että vain mamahooman näkee minun tassuni tai pääni, kun makoilen puoliksi oven takana piilossa. Siihen minä saan jäädä kuuntelemaan satua. Tosin, melko usein pikkuveli yrittää sabotoida tämän hetken iltahepuleillaan. Kirottu idiootti saa aina jonkin ihme päähänpiston ja alkaa ravata ympäri asuntoa kovaäänisesti mouruten ja yrittää haastaa minut painimatsiin, vaikka minä haluaisin vain kuunnella satua. Yleensä mieshooman pistää sen onneksi nopeasti ruotuun, ennen kuin mamahoomanilta palaa käpy. Sitten minä laitan silmät kiinni ja kuuntelen ihan hiljaa, miten Daniel Sempere ja Fermin Romero de Torrez seikkailevat Calors Ruiz Zafonin romaanissa. 

Iltasadun jälkeen mamahooman sammuttaa valon ja ottaa ihmispennen syliinsä. Minä hiivin huoneeseen ja istun paikoillani katselemassa, kun hän keinuttelee vauvaa ja laulaa sinistä unta. Minustakin se tuntuu oikein väsyttävältä. On mukava katsoa, miten se ikiliikkuva ihmispente hiljalleen rauhoittuu. Sitten, laulu loppuu ja hooman laskee pennen sänkyynsä ja toivottaa hyvää yötä. Ja me hiippailemme huoneesta, mutta jätämme oven raolleen. Ihmispente höpsöttää hetken itsekseen ja minä katson mamahoomania kysyvästi. "Älä mee sinne, kyllä vauva kohta nukahtaa", hän vastaa minulle. Mutta minä jään ovelle kuitenkin vahtimaan, ettei pennelle vain satu mitään, kun se siellä sängyssä jumppaa menemään. Ja sitten, kun tulee hiljaista, minä hiivin katsomaan, joko se on nukahtanut. Ja toisinaan, minä menen pennen sängyn alle lepuuttamaan silmiäni hetkeksi. Ihan vain varmuudeksi, ettei kukaan pääse tekemään sille pahaa. Sillä vaikka se on toisinaan jopa pikkuveljeä raskaampi tyyppi, minä kyllä pidän siitä. Ihmispente ymmärtää jekkuilun ja kujeilun päälle. Se on yllättävän fiksu, ollakseen niin pieni. Ja kun se nyt kerran on tullut jäädäkseen, olen alkanut ottaa sen omakseni. Ehkä saan koulutettua siitä vielä pikkuveljeä paremman kätyrin, kuka tietää. Ja onhan se nukkuessaan aika mukavakin.  Se meidän ihmispente. 

comments powered by Disqus