vanhemmuus

16.LUUKKU

Puhuttaisiinko vähän joulun Suuresta puhalluksesta? Siis joulupukkihuijauksesta. Saako 2000-luvulla lasta uunottaa uskomaan joulupukkiin ilman, että kiintymyssuhde vaaraantuu ja lapsen luotto vanhempiin murenee sillä siunaamalla, kun karu totuus jonakin päivänä paljastuu? Aiheesta löytyy tutkimuksia, artikkeleja ja mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan, mutta tuuppaanpa silti omankin näkökulmani tähän joulusoppaan. 

En muista kovinkaan tarkkaan, milloin vanhempieni melko hyvin onnistunut sumutus joulupukista paljastui todeksi. Milloin tajusin, että joulupukki kuulosti ja näytti hämmästyttävän paljon kummitädiltäni Kirsiltä. Ehkä se tapahtui samoihin aikoihin, kun aloin mietiskellä, miten joulupukki pystyi istumaan samaan aikaan sekä meidän olohuoneessamme, että päivystämään telkkarissa kuumalinjalla. Tai, että miten helvetissä hän muka ehtisi yhden illan aikana kiertää koko maailman. Ja jos pukki toi kaikki lahjat, miksi osassa paketeista oli terveisiä sukulaisilta. Ja miksi joulupukki oli aina hieman eri näköinen, riippuen siitä missä häneen törmäsi. Ja oliko jouluaaton lähelle osunut hoitopäivä mummulassa silkkaa sattumaa? 

Minulla on jokin hatara muistikuva, että olisimme saaneet sisareni kanssa totuuden selville yhdessä. Kusetusrasti, oli miten oli. En kuitenkaan traumatisoitunut tästä huiputuksesta millään tavalla. Minusta oli pikemminkin hauskaa esittää pekkapokkana vanhemmille, että huijaus menisi edelleen läpi. Ja se fiilis, kun jonain päivänä sai paljastaa, että on tiennyt totuuden jo pitkään. In your face, motherfuckers. Uskon, että etenkin Herr Heikkoselle huijauksen paljastuminen liian pian, oli aikanaan pettymys. Hän kun odotti joulupukkia aattona lähes yhtä malttamattomasti kuin lapsetkin. Vielä totuuden paljastumisen jälkeenkin hän saattoi joulun lähestyessä maanitella lupaa joulupukin kutsumiseksi paikalle. Joulupukki on jäänyt kuitenkin siinä mielessä osaksi jouluperinteitämme, että yhä edelleen kysymme toisiltamme "mitä olet toivonut joulupukilta" tai "mitä pukki toi". Tosin, meidän suvussamme ei ole muutenkaan koskaan ollut tapana kasvaa täysin aikuiseksi. 

Vietämme joulun tänä vuonna melko repaleisesti monessa eri paikkaa, joten tästä syystä case joulupukki jääkin tällä erää hautumaan vain ajatuksen tasolle. Mutta sitten, kun joulupukkihuijaus alkaa olla ajankohtaisempi, esimerkiksi ensi jouluna, aiomme todennäköisesti jossain määrin sumuttaa Ruususta tällä ikiaikaisella sadulla. En kuitenkaan hyväksy sitä, että lasta pelotellaan tai kiristetään joulupukin avulla käyttäytymään paremmin. Ylipäätään olen yhden lempparibloggaajani Iinan kanssa samoilla linjoilla siitä, millaisen joulupukkihuijauksen pitäisi olla (http://butimahumannotasandwich.indiedays.com/2016/12/19/luukku-19-no-se-joulupukki/): 

Meillä ei ole mitään ”Vain kiltit lapset saavat lahjoja” -bullshittiä koskaan syötetty lapsille, eikä heitä kiristetä sillä että pukki ei toisi lahjoja ollenkaan ”jos ei ole kiltti”, niinkuin ainakin vielä omassa lapsuudessani oli erittäin tavallista tehdä. Onneksi 2010-luvulla tiedetään että kaikki lapset ovat kilttejä, mutta eivät vaan aina käyttäydy mukavasti. (Hyttinen, 2016.)

Mielestäni Iinan versio lahjojen alkuperästä, sekä pukista lahjojen tuojana, niiden valmistajan sijaan, on oikein kelvollinen versio tähän päivään. Somen kultakausi ja joka vuosi aikaisemmin alkava joulun massahypetys on muuttanut joulupukkisatua melkoisesti niistä ajoista, kun minä olin pieni. On vain oikein, että satu muuttuu maailman mukana, kun lapset törmäävät joulupukin moniin versioihin aivan eri tavalla kuin ennen.  

Mielestäni joulupukki on tärkeä osa joulun taikaa ja perinnettä. Satu tuo oman lisämausteensa joulunodotukseen ja aattoillan kulkuun. Suomalaisuudesta puhuttaessa se on jopa osa kulttuuriperinnettä, sillä asustaahan joulupukki sentään Korvatunturilla. Joulupukkisatua ei kuitenkaan tule käyttää vanhempien vallan välineenä. Ja sitten, kun taika alkaa raueta, on mielestäni vanhemman velvollisuus paljastaa taustat sadun takaa ja selittää, miksi tällaiseen huijaukseen on päädytty.

Satujen kautta oppiminen ja tunteiden, esimerkiksi pettymysten, käsittely on usein lapsille (ja miksei aikuisillekin) helpompaa. Siksi en koe haitallisena, että lapsi uskoo ensimmäisten joulujensa ajan tähän iänkaikkisen vanhaan satuun, tonttuineen päivineen. Miksipä jouluun ja sen mukanaan tuomaan jännitykseen ei voisi ensimmäisten vuosien ajan tutustua satuhahmon kautta? Tosiasioihin ja muuhun faktaan perustuvaan schaibaan ehtii tutustua lopun ikäänsä, mutta satumaailma on avoimena vain kerran. Pidän erittäin tärkeänä, että lapseni saa sukeltaa sinne kokonaan. Sekä joulupukkisadun, että muiden satuhahmojen kautta. Että jotakin siitä maailmasta säilyisi läpi elämän sittenkin, kun hän alkaa ymmärtää todellisuuden ja fantasian välisen eron. Sillä satujen kautta rakennettu, vilkas ja rikas mielikuvitus, voi olla aikuisuudessa mieletön voimavara ja luovuuden lähde. Ja eihän sitä koskaan voi olla täysin varma, onko joulupukki kuitenkin oikeasti olemassa. Vai mitä? 

Uskoitko lapsena joulupukkiin? Miten sait totuuden selville? Oletko sumuttanut/sumutatko lapsiasi joulupukkisadulla?