ajatuksia

22. LUUKKU

Kaksiiii yötääää jouluuuuuun on. Onhan? Ei aina matikka päde. Lyhyt matikka varsinkaan. Tämä viikko on menty niin hirvittävää kyytiä, että on vaikeaa pysyä menossa mukana selväjärkisenä. Tänään pitäisi lähteä pyörähtämään Porissa, viimehetken lahjaostoksilla (mies on myöhässä, en minä). Lisäksi teemme jo nyt ruokaostokset joulun pyhiä silmällä pitäen. Vaikka emme vietäkään joulua kotona, jääkaappiin on hyvä varata muutamia juttuja, ettei sitten tarvitse juosta kahvimaidon tai vastaavan takia kauppaan. Syvällisiin pohdiskeluihin ei siis ryhdytä tänään, vaan ajattelin sen sijaan koostaa teille jotakin kaunista katseltavaa luukkuun nro 22. 

Olen nyt kirjoitellut tätä blogia reippaan vuoden. Näihin viikkoihin ja kuukausiin mahtuu melkoinen määrä postauksia. Niitä elävöittämään olen ottanut enemmän tai vähemmän onnistuneita kuvia. Selasin tänään läppäriltä tallentamiani postausten kuvituksia ja valitsin sieltä muutamia omia suosikkejani. Vieläkö muistatte näitä otoksia? 

Tämä on ihan ensimmäisiä kuvia, mitä olen ottanut järkkärilläni. Harjoittelin käyttämään puhelimen sovellusta, minkä avulla pystyy Wi-fin kautta ohjaamaan kameraa ja tuomaan kuvat suoraan puhelimeen. Samalla otin masukuvia muistoksi, mutta eräs von Pippelson häiritsi kuvaussessioitani jatkuvasti. Onnistuneita kuvia on ehkä 3, lopuissa on kissan pylly tai muuta tärähtävää. "Mitä sinä teet? MINÄ AUTAN", hän sanoi ja hyppäsi syliini, eikä huomannut, että se oli jo melkoisen täynnä. 

Tämä kuva on otettu Babyshowereiltani. Myöskin ensimmäisiä otoksia järkkärillä. En enää muista edes, kuka kuvan otti, kun melkein jokaisen käsi päätyi masulle <3. Saan edelleen sipulia silmään, kun muistelen sitä iltaa. Erityisesti kotimatkaa, kun jouduin melkein pysäämään tien varteen vollottamaan, raskaushormonien vyöryessä ylitseni. Radiosta soi kotimatkalla Juha Tapion Rakastettu. "Sinä et pääse putoamaan", minä lauleskelin vielä mahan suojissa piileskelevälle Ruususelle.  

Tämä on ehdottomasti suosikkikuvani kaikista odotusajan kuvista. Muistan, miten jouduin puoliväkisin pakottamaan näkymättömän miehen osallistumaan kuvaussessiooni  ja kiukuttelin, kun mokoma ei suostunut vaihtamaan lökökollareitaan kivempiin vaatteisiin (ööö, no mites noi omat mamahousus Heikkonen?). #kilarimuija#hormonihirviö

Ensimmäinen aamu kotona. Ystäväni kertoi, että ennenvanhaan keltaiset lapset laitettiin ikkunalaudalle auringonvaloon ja minä ajattelin, että kyllä vanha kansa tietää. Tissittelyjen ja ihokontaktin lomassa makoilimme sängyssä niin, että valo pääsi lankeamaan ikkunasta koko makuuhuoneeseen. Siitä tuskin oli mitään todellista hyötyä, mutta tuoreen äidin mieltä helpotti, kun kaikki mahdolliset keinot pienen hyväksi oli otettu käyttöön. Pidän tästä kuvasta ehkä eniten siksi, että se palauttaa elävästi ensimmäisten kotipäivien tunteet mieleeni. Miten pelkäsin, että joutuisimme kontrollin jälkeen jäämään taas sairaalaan. Ja entä, jos maito ei riitäkään? -Pssssssst, Heikkonen: kyllä maito riittää. It's gonna be alllllllllllraaaaaaaaaaiiiittttt. 

Jälleen ehdottomasti yksi lempparikuva, minkä olen tähän mennessä ottanut. Kuvaan on taltioitunut ihanasti hiljaisuus, joka laskeutui masukipuisen Ruususen nukahdettua kantoliinaan. Ja helpotus, mikä mieleni valtasi, kun tiesin teheeni jotain oikein toisen hyväksi. Ja voi miten ikävöinkään tuota odotusajalta tuttua, paksua ja elinvoimaista tukkaa. Nyt, kun imetys vähenee vähenemistään, on ennustettavissa seuraava sulkasato. Mistä päästään toiseen lempparikuvaani. 

Pidän tämän kuvan värimaailmasta, rajauksesta ja "sommittelusta" todella paljon. Varsinkin, kun otetaan huomioon,että nappasin jaloissani pyörivän kissan syliini lennosta ja filosofi vain asettui siihen hengailemaan muina piisameina. Siitä näki kai mukavasti ulos ikkunasta. Tuohon aikaan paksu ja ihana tukkani irtoili TUKKOINA ja karvaa oli KAIKKIALLA. Ja toisin kuin yleensä, valtaosa siitä oli peräisin päästäni, ei kissoista.  

Jälleen kuva, minkä värimaailmasta ja tunnelmasta pidän todella paljon. Tästä kuvasta tulee jostain syystä mieleen sunnuntai. Kun katson sitä, minut valtaa rauha ja tunne siitä, että ei ole kiire minnekään. Täs vaa hengaillaa. Ja oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, kun vauvan pystyi laskemaan keskelle sänkyä vailla huolta siitä, että hän kipittäisi siitä suitsaitsukkelaan kohti reunaa ja putousta.  

Ihan lempparikuvia asettelun, värimaailman ja tunnelman osalta. Näihin aikoihin Ruusunen alkoi toden teolla kiinnostua ympäristöstään, esineistä ja jumppaamisesta. Tähän kuvaan tiivistyy kaikki edellämainittu. Liisa liito-oravakin on vielä melkoisen uudenkarhea. Nyt häntä on rakastettu jo niin kovasti, että niskaan on tullut pienen pieni reikä.  

Rakastan Ruususen habitusta tässä kuvassa. Hän näyttää niin kovin viisaalta, ollakseen niin kovin pieni. 

Satunnaisesta räpsäyksestä tulikin ihan lempparikuva. Olin ottamassa kuvia itsestäni yhtä postausta varten, kun Ruusunen heräsi kesken uniensa känkkäämään jotakin. Muistaakseni näihin aikoihin nukuttiin ylipäätään todella huonosti öisin ja päivisin. Näkymätön mies ei kelvannut, vaan piti päästä äidin luo. Mies laski tytön syliini juuri, kun ajastin oli ottamassa muutamia kuvia. Tämä on yksi niistä. Aivan ihana. Komeilee myös Facebookprofiilini kansikuvana.  

Melkoisen tuore kuva. Myös yksi lemppari värimaailman ja tunnelman osalta. Olin todella otettu, kun Ministyle Finlandin instasta pyydettiin lupa kuvan julkaisuun heidän sivuillaan. Oli kiva huomata, että muutkin pitävät kuvaa kauniina. Tässä prinsessa oli juuri lähdössä päiväunille, mutta karkasi haalarinpukemissessiosta inventoimaan dvditä. Pakkohan siitä oli muutama kuva ottaa. Onneksi otin. Tilanteesta on tämän lisäksi muutama muukin loisto-otos muistojen laatikkoa varten.  

Kaikki postauksen kuvat ovat nykyisin järkkärillä otettuja. Puhelimeni on kuitenkin myös jatkuvasti tukossa erilaisista kuvista ja etenkin synnäriltä valtaosa lempparikuvistani on puhelimella räpsittyjä. Olen iltaisin alkanut käydä kaikkia tähän asti ottamiani kuvia läpi, sillä niistä pitäisi alkaa valita lemppareita tulevaan vauvavuosialbumiin. MAHDOTON TEHTÄVÄ, mutta aion yrittää. 

Tätä loputonta kuvatulvaa selatessani minulle on iskenyt hirvittävä kaipuu vauvavuoden alkupuolta kohtaan. En pode vauvakuumetta, vaan kaipaan nimenomaan sitä, kun Ruusunen oli vielä aivan pieni. Sitä kaikkea ihanaakamalaa, mitä ensimmäiset viikot ja kuukaudet vastasyntyneen kanssa pitävät sisällään. Minulle on jotenkin hiljalleen kirkastunut se, että se aika oli ja meni salamana, eikä sitä enää koskaan saa kokea uudestaan. Ei, vaikka joskus olisikin taas pieni vauva sylissä. Sillä Ruusunen oli ja on vain kerran pieni. Siksi olen onnellinen siitä, että ymmärsin elää hetkessä ja nauttia siitä. Olin läsnä ja otin kaiken vastaan sellaisena kuin se minulle annettiin. Otin paljon kuvia ja videoita.Myös niistä vaikeistakin hetkistä. Nyt ne kuvat, videot ja muistot, ovat ainoa portti, minkä kautta siihen aikaan pääsee takaisin. Ja vaikka silloin saatoin hetkittäin sukeltaa syvällekin mustiin vesiin, pääsin aina pinnalle. Ja nyt, minusta tuntuu siltä, että se kaikki olikin ihan todella ihanaa ja ainutlaatuista. Korvaamatonta. 

Eksyinpä kuitenkin keittiöpsykologian pariin. Sori siitä, voin ehkä avata ajatuksiani tästä Sini Ariellin "äitiys on paskaa" aiheesta joku toinen kerta. Viimeinen lempparikuva muistutuksena itselleni, sekä lukijoille: OTA PALJON KUVIA. Ja muista tallentaa ne mahdollisimman moneen paikkaan. Myös käsittelemättöminä. Ettei käy niin, että jonakin päivänä huomaat lempikuvasi kadonneen, kun olet jossain väsymyskoomassa poistanut sen. 

Tämä kuva on yksi ehdoton suosikkini. Otettu joskus huhtikuussa, blogimuuton yhteydessä. Ja nyt on käynyt niin, että se on tallessa ilmeisesti enää vain instagramtililläni. En nimittäin löydä sitä MISTÄÄN. En käsiteltynä, en raakaversiona. "Mitä nyt yhdestä kuvasta", joku voisi ajatella. Minulle se on kuitenkin tärkeä. Onneksi se on siis tallessa, edes tällaisena. Mitä tästä opimme? Tallenna, tallenna, tallenna. 

comments powered by Disqus