perhe

5. LUUKKU

MINÄ PIDÄN SIITÄ, KUN MINUA HOIDETAAN keskustellen. Minulle pitää kertoa, mitä toimenpiteitä milloinkin tehdään. "Nyt otetaan yöpaita pois". Aha, selvä. "Nyt vaihdetaan vaippa". AAAAA okkkkkeeeeeeeeeeei. Jos et kerro, järjestän kohtauksen tai käännyn ympäri ja lähden lipettiin tästä. 

MINÄ PIDÄN: taputtamisesta. Katsokaas, keksin sen nimittäin muutama päivä sitten. Voi miten mukavaa onkaan läpsytellä vähän väliä käsiä yhteen. Ja sitten, kun minua kehutaan siitä, hymyilen niin kauniisti kuin osaan, ja taputan uudelleen. Minä pidän pehmoleluista. Erityisesti jättiläismäisestä Ponista, nimeltä äiti. Käyn päivittäin pehmolelut läpi useaan kertaan, enkä oikeastaan leiki legopalikoita lukuun ottamatta millään muilla leluilla. Pidän palikkarakennelmien hajottamisesta, kirjan lukemisesta väärinpäin, elektroniikasta, kaikesta rapisevastakilisevästäkolisevasta, Ruusushumppalaulusta, kutittamisesta, halitteluista, silittelyistä ja pusutteluista, omenakanelipuurosta, pastaruoista, sormiruoan räjäyttämisestä, parvekepäiväunista, hampaiden harjauksesta, hammastahnan nielemisestä, Hakkaraisen pastilleista, kissojen jahtaamisesta, kissojen tassuista ja korvista, tavaroiden työntämisestä eteenpäin, tavaroiden tiputtelusta ja levittelystä sekä kaikenlaisesta tutkimisesta. Pidän kyläilystä ja ulkoilusta, erityisesti kantorepussa. Menen aivan raiteiltani, kun näen äidin vetävän takkia päälle tai ottavan kantorepun esiin. 

MINÄ EN PIDÄ: hampaiden tekemisestä. Tekee niin pirun kipeää ja kestää tuhat vuotta ainakin. En pidä komentamisesta tai siitä, että minua kielletään. Minä en vieläkään pidä pukemisesta. En pidä siitä, että minulta otetaan tavaroita kädestä. 

MINÄ OLEN: kujeileva pikkuapina. Jos tiedän, että jokin asia on kielletty, minä teen sen varmasti. Voit olla varma siitä. Ja jos tiedän, että jokin jekku naurattaa oikein kovasti, jaksan toistaa sen lukemattomia kertoja. Siksi, että saisin sinut nauramaan jutuilleni yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä kerran. Ja vielä kerran. 

Tänään minä olen kymmenen kuukautta. Se on mukavan pyöreä luku se. Äiti on ihan kauhuissaan siitä, miten nopeasti tämä kulunut kuukausi on mennyt. Ai, että nytkö niitä hapanmaitotuotteita saakin jo alkaa maistattaa? Ai, että nytkö minä jo yritän hapuilla seisomaan ilman tukea ja mietiskelen askelten ottamista? Ai, nytkö minä jo tapailen sanoja ja teen monta hammasta yhdellä kertaa? Ai nytkö minä jo ymmärrän, mitä tarkoittaa saatanan kissa?

No NYT NYT NYT NYT NYT. Herätys äiti! Hän on aina yhden askeleen minua jäljessä! Täällä kaikki tapahtuu äkkiä ja nyt, kun minä touhotan ja kasvan siinä sivussa ihan huomaamatta! 

Olen julistanut tämän kuluneen kuukauden hienosäätökuukaudeksi. En nimittäin ole taputtamista lukuun ottamatta varsinaisesti opetellut mitään uusia taitoja. Minä nimittäin muistin ihan yhtäkkiä, miten äiti luki siitä yhdestä kirjasta, että "hätäilemällä tulee vain kusipäisiä mukuloita". Ja koska minä aion olla aina yhtä kiva ja hurmaava kuin nyt, minä päätin hienosäätää. Erityisesti Rauman vierailun jälkeen, minä päätin ottaa Nupun hallituista liikkeistä mallia. Olen keskittynyt siihen, mitä teen. Ja nyt kaikki on alkanut sujua melkoisen mukavasti. Pinsettiotteeni ei enää hapuile samalla tapaa kuin alkuun. Maltan välillä jo istua hienosti pyllylläni, polvi-istunnan sijaan. Askeleeni eivät enää horju, enkä muksahtele enää miten sattuu. Ja jos tasapaino jostain syystä vippaa, pyllähdän kauniisti pepulleni, enkä enää kaadu päistikkaa taaksepäin. Kävelen todella hienosti tukea vasten, erityisesti taaperokärryn tai keittiötuolien kanssa. Ja uskallan välillä seistä ihan ilman tukeakin. Erityisesti silloin, kun leikimme äidin kanssa ykskakskolmeHUIIIII -leikkiä. Siinä äiti asettaa minut seisomaan ja pitää minua kainaloiden alta. Sitten hän kysyy, miten minä seison ihan itse. Ja minä jo vallan tästä innostun. Sitten hän alkaa laskea hitaasti kolmeen. Ja aina kolmosen kohdalla hän päästää hetkeksi otteensa ja sitten minä seison ihan itse. Ja heti, jos minä meinaan lähteä kaatumaan johonkin suuntaan,hän huutaa HUUUIIIIIIIIIIII ja ottaa minusta kopin. Ylipäätään kaikki tällaiset mukakaatumis- ja putoamisleikit ovat minulle mieleisiä. Ja aina minä nauran, koska enhän minä edes oikeasti ollut vaarassa. Minusta on vain mukava esittää, jotta äiti ottaisi nopeasti kiinni. Olen myös hienosäätänyt ulkonäköäni, sillä olen kasvanut hirvittävästi pituutta. Tämän lisäksi olen myös kasvattanut hiuksiani ja äiti ei koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten minulla voi olla jo niin paljon tukkaa, kun hän oli kuulemma tämänikäisenä vielä aivan kalju. Minäpä olenkin minä, enkä kukaan muu. 

Minä olen toden totta oppinut nukkumaan kuluneen kuukauden aikana. Nukahdan illalla iltasadun ja iltalaulun jälkeen useimmiten 5-15 minuutissa, ihan itsekseni. Hetken saatan höpötellä ja jumppailla, mutta sitten äiti tulee peittelemään vielä uudelleen ja kehottaa nukkumaan. Ja hetken kuluttua minä nukahdankin. Enkä yleensä viitsi herätä ilman hyvää syytä ennen aamuseiskaa tai kahdeksaa. Kieltämättä on kyllä mukavaa herätä levänneenä, täynnä puhtia ja tarmoa. Ja vaikka silloin unikoulun alussa minua vähän harmitti, kun en enää saanut nukahtaa syliin, en minä oikeastaan kaipaa sitä enää. Jos äiti meinaa halitella minua liian kauan, alan suorastaan vaatia, että pääsen omaan sänkyyni pötköttelemään. Mutta tiedättekös, mitä äiti sen sijaan välillä tekee? Se mokoma hiippailee toisinaan edelleen vierassänkyyn nukkumaan. Sillä tulee kuulemma minua niin kova ikävä, jos nukumme eri huoneissa. HÖLMÖ äiti. 

Koska minä liikun niin paljon, tarvitsen myös paljon energiaa. Välillä minua harmittaakin oikein kovasti, kun kutiavat ikenet ja läpi puskevat hampaat vaikeuttavat ruokailujani. Pääsääntöisesti syön kuitenkin hyvällä halulla kaiken, mitä eteeni asetetaan. Eritysesti pidän puuroista ja sormiruokailtavista hedelmistä. Mammakin oli aivan ihmeissään, kun hän kysyi äidiltä lupaa banaanin antamiseen. Olisi pistänyt sen lusikalla mössöksi ja antanut sillä. Voi miten tyytyväinen ja ihastunut hän oli minuun, kun me äidin kanssa näytimme, miten hienosti minä osaan syödä banaanilohkoja ihan itse. Nyt minä saankin aina banaania tai muuta hedelmää käydessämme mammalla kylässä. Ja aina hän kehuu minua vuolaasti, koska olen niin taitava. Välillä minulla on silti taipumusta vähän leikitellä ruoalla. Sitten, kun pahin nälkä on taltutettu. On mukava repiä ruoka ihan pieniksi palasiksi ja nakella sitten yksitellen pitkin keittiötä. Kovin kauaa tätä peliä en kyllä ehdi pitää, kun äidiltä palaa hermot. Todella kuiva tyyppi. Ainoastaan silloin hän repesi nauramaan, kun minä harjoittelin syömään Hakkaraisen pastilleja ensimmäistä kertaa. Tutkailin pastillia pitkään ensin käsissäni, kunnes uskalsin laittaa sen suuhun. Sitten pelästyin, kun se alkoikin sulaa! Enkä oikein ollut varma, mitä sille sulaneelle töhnälle olisi pitänyt tehdä. Niinpä minä valutin sen suupieliä pitkin ja levitin ympäri naamaa sekä pöytää samalla tyytyväisenä hymyillen. Äitiä se nauratti kovasti ja hän näytti mallia, miten niitä pastilleja kuuluu syödä. Kyllä minä sitten jo toisella kertaa hoksasin. Mutta saatan kyllä pelleillä sen kanssa silti, ihan vain omaksi ilokseni. 

Minusta on kuoriutunut melkoinen höpöttelijä ja vitsiniekka. Tällä hetkellä tykkään vastata kaikkiin kysymyksiin "äiiiiiiiiiiiiti" ja höpötellä sellaista omaa kieltä, missä ei äidin mielestä ole päätä eikä häntää. NO ONHAN. Hän ei vain KÄSITÄ. Olen aika temperamenttinen, enkä oikein pidä siitä, että minua komennellaan. Loukkaannun herkästi, jos koen tulleeni väärinymmärretyksi tai en saa haluamaani. Pääsääntöisesti olen kuitenkin aina hyväntuulinen ja iloinen. Ja kylässä useimmiten tottelenkin, enkä tee kujeita. Kyläilystä minä pidänkin kovasti. Siksi minä kai kotona vähän tuppaan spedeilemään, kun ne nurkat on jo niin nähty. Minä kaipaan toimintaa ja uusia kuvioita! Olen katsokaas hyvin seurallinen ja sosiaalinen. Pidän erityisen paljon muista lapsista. Erityisesti hieman minua vanhemmista. Katselen tarkkaan heidän puuhiaan ja pyrin matkimaan kaikessa, missä vain suinkin pystyn. Sillä vaikka olenkin pyhittänyt tämän kuukauden hienosäätöön, katse siintää jo tulevassa. Se on se aikainen lintu, muistattehan! Ja äitiäkös se hirvittää, kun en olekaan enää mikään pikkuisenpieni vauva vaan. 

Sellainen minä olen. 10kk vanha prinsessa Ruusunen. "Aaaaaaaaaaai miten hienosti sää taputat. Taputa uudestaan, taputa", äiti huudahti minulle haltioituneena, kun esittelin hänelle hoitopöydällä uusinta oivallustani. Ja minähän taputin. Ihan koko päivän. 

comments powered by Disqus