joulukalenteri

6.LUUKKU

Minulla on ollut jo pitkään ajatuksena jakaa kanssanne muutamia fiktiivisiä pöytälaatikkotekstejäni. Tilanne on hieman kimurantti siksi, että olen näitä raakileita kohtaan kovin suojelevainen ja arka. En vielä tiedä, millaiseen suuntaan aion näitä tarinoita viedä. Jäävätkö ne paikoilleen, vai muuttuvatko kenties toisenlaisiksi. Siksi en ole halunnut julkaista niitä netin ihmeellisen maailmaan. Tälläkin hetkellä ajatus kauhistuttaa, pelottaa ja hirvittää. Olen tekstini suhteen aina hyvin pedantti ja siksi minusta tuntuisi harmilliselta päästää valloilleen jotakin, mitä ehkä haluaisin muokata myöhemmin toisenlaiseksi. Samalla kuitenkin kaipaisin blogiin lisää fiktiivistä maailmaa, sillä taitoa on hankala kehittää ilman aktiivista harjoittelua. Tästä syystä olen tänään päättänyt tarjota teille mahdollisuuden päästä kurkistamaan yhteen näistä luonnoksista. Ette valitettavasti pääse lukemaan sitä, mutta tarjoan teille mahdollisuuden kuunnella sen tähän postaukseen linkatun podcastin kautta. Haluan terävöittää, että kyse on luonnostekstistä. Tarinasta, mitä olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään, mutta en edelleenkään ole varma, millaiseksi haluaisin sen loppujen lopuksi kirjoittaa.

Aikataulu tämän postauksen suhteen meinasi mennä hieman tiukille, joten en ehtinyt työstää äänitettä kovinkaan laadukkaaksi. Sori siitä, mutta halusin julkaista sen juuri tänään. Muuten, en ehkä olisi tehnyt sitä koskaan. Äänite on luettu ääneen puhelimeeni jonkinlaiseen pilipalisovellukseen. Minulla on myös taipumusta lukea ääneen liian nopeasti, joten yrittäkää pysyä mukana. Ja ignoorata kaikki räkävaluunenästä ja henkiloppuukesken -huokailut. Tein tällaisen äänitteen ensimmäistä kertaa ikinä, joten olkaa armollisia. Sillä tekstin tuottaminen on kuitenkin sitä meikälaisen vahvuusaluetta, ei niiden lukeminen ääneen. Tämä oli kuitenkin paras kompromissi, mihin tällä erää itseni kanssa pääsin. 

Otin muutaman mammakamun kanssa tämän ongelmani puheeksi eilen, juhliessamme Elmerin 1v synttäreitä. Elmerin äiti kertoi, miten hänen siskonsa purki surutyönsä runojen muotoon ja julkaisi ne pieneksi kirjaseksi asti. Sain tutustua runokokoelmaan ja löytyi eräs runo, minkä julkaisuun pyysin luvan. Sillä tässä kiteytyy hyvin pitkälti se, millaiset ajatukseni ovat tänään. Kiitos Sari, että löysit rohkeuden päästää pöytälaatikkorunosi vapauteen. Se rohkaisi minuakin tekemään saman. 

PAIJAUSTA 

Eräänä päivänä

en sinua enää sanoilla tavoita. 

Puhun itsekseni

verkalleen kuulumisia vähäsen. 

Katsot poispäin

eikä minua ole olemassakaan. 

Kunnes ihan itsestään 

käteni ojentuu paijaamaan sinua. 

Samalla puhelen

verkalleen silitysten tahdissa. 

Katsot silmiini 

ja minä olen taas vierelläsi. 

(Luotu osoitteessa solentro.fi. Vastuullinen julkaisija, Sari Väisänen.) 

Minun surutyöni, Siellä jossakin, on nyt kuunneltavissa tämän linkin kautta: 

https://soundcloud.com/janika-heikkonen/siella-jossakin

Tänään, juhlimme satavuotiasta Suomea. Tänään, on kuitenkin jälleen se päivä vuodesta, jolloin ajatukseni matkustavat sinne jonnekin. Siksi en aio suitsuttaa satavuotiasta Suomea Facebookprofiilikuvaani enempää. Sillä neljä vuotta sitten, itsenäisyyspäivänä, Kuolema vieraili luonani ensimmäisen kerran, vieden mukanaan yhden parhaista. Eikä aikaakaan, kun hän palasi jälleen. Näiden menetysten kautta Siellä jossakin sai alkunsa. Pakeneminen tämän kehittämäni tarinan maailmaan, on tuonut minulle lohtua surutyön aikana ja sen jälkeen. Sillä tarinoiden kautta minusta tuntuu siltä, että voisin puhaltaa heidät jälleen henkiin. Että saisin heidät hetkeksi takaisin. 

comments powered by Disqus