perhe

9kk synnytyksestä

Olen kirjoittanut odotusajan sekä synnytyksen jälkeisestä palautumisesta aikaisemminkin. Jälkitarkastuksen aikaan, kirjoitin muun muassa näin:

Odotusaika, synnytys ja kuluneet viikot ovat kuitenkin opettaneet minut olemaan armollinen itseäni ja erityisesit kehoani kohtaan. Olen myös asennoitunut siihen, että hiljaa hyvä tulee. Olen hyväksynyt sen, että en ehkä enää koskaan mahdu osaan vanhoista vaatteistani. Eikä minun tarvitsekaan mahtua.

http://so-up.fi/heikkonenkakspistenolla/jalkitarkastelua

Olen myös näemmä kirjoittanut Ruususen olevan loppujen lopuksi melko hyvä nukkuja. Ahahahahah ha ha hah h hah hah hahahah. Hah hah haaaaaaaa. Ehehhh he. Niin justiinsa. 

Neljä kuukautta synnytyksestä koin, että

 toipuminen raskausajasta ja synnytyksestä on ollut omalla kohdallani todella helppoa ja nopeaa. Osaltaan siihen on varmasti vaikuttanut se, että en ole totta puhuakseni ehtinyt ihan hirveästi asiaa mietiskellä, saati tuijotella, miltä peilikuva näyttää.Vaikka paino on pudonnut takaisin aikaan ennen raskautta, kehossa on tällä hetkellä huomattavasti enemmän rasvaa kuin lihasta. Lantioni on hieman leveämpi kuin ennen, eikä vatsani varmasti enää koskaan palaudu täysin ennalleen. Ja no, niistä kirsikoista laudalla ei varmasti ole jäljellä enää senkään vertaa sitten, kun imetys päättyy.

http://so-up.fi/heikkonenkakspistenolla/mita-kuuluu-mun-keho

Synnytyksestä on nyt kulunut reilu 9kk. Nyt, 9kk jälkeen, allekirjoitan edelleen kummankin palautumista käsittelevän postaukseni ydinajatuksen: on osattava olla armollinen itselleen. On oltava kärsivällinen ja annettava keholle aikaa toipua. Raskaus ja synnytys ovat naisen keholle melkoista muutoksen aikaa. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä. Olisi hullua kuvitella tilanteen palaavan ennalleen sormia napsauttamalla. Toiset toipuvat muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Toiset eivät toivu vielä kahdessa tai kolmessa vuodessakaan. Valtaosalle odotusaika jättää pysyviä jälkiä, käyttipä sitten mitä hokkuspokkusta tahansa tai olipa liikunnallinen tausta ennen raskautta millainen tahansa.

Omalla kohdallani palautuminen on ollut lähinnä raskauskilojen, siis ulospäin näkyvien asioiden, osalta nopeaa. Hyvinvoinnin ja jaksamisen näkökulmasta toipuminen on ollut tietyiltä osin melko hidastakin. Välillä minua suorastaan ketuttaa, kun joku kommentoi palautumistani vain ulkonäön pohjalta. Samasta syystä tästä aiheesta kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta. Kuulen jo korvissani kaikki "hyvähän sinun on puhua, kun olet niin laiha ja paino putosi nopeasti" kommentit. Näen, miten silmät pyörähtävät ympäri, kun kirjoitan painoon liittyvistä asioista. Haluaisin kuitenkin PAINOttaa, että palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä on niin paljon muutakin kuin raskauskiloja tai sitä, miltä vatsa näyttää ilman paitaa. Jos saisin valita kipujen tai ylimääräisten kilojen väliltä, valitsisin jälkimmäisen. Mutta tätähän en saisi sanoa ääneen, koska olen laiha. No sanoinpa silti. Sori siitä. 

Maisteluvaiheen jälkeen kiinteät ja imetys ovat löytäneet sopusuhtaisen balanssin. Tästä johtuen paino ei ole enää pudonnut samaa tahtia kuin täysimetyksen aikoihin. Tästä olen enemmän kuin kiitollinen, sillä ehdin jo olla asiasta hieman huolissani. Söin hirvittäviä määriä ja siitä huolimatta paino vain putosi putoamistaan. En ole käynyt vaa'alla pitkiin aikoihin, mutta arvioisin painon olevan osapuilleen sama kuin alkaessani odottaa Ruususta. Ruokavalion suhteen en ole tehnyt vielä kovin suuria muutoksia. Oreosuklaata menee edelleen liikaa ja syön melko suuria hiilarimääriä maidontuotannon ylläpitämiseksi (ja koska paahtoleipä on suuri heikkouteni). Väsymyksen ollessa pahimmillaan herkkuja meni luvattoman paljon, mutta nyt parempien öiden jälkeen tilanne on korjaantunut hieman paremmaksi. On silti myönnettävä, että edelleen tulee herkuteltua jotain makeaa melkeinpä päivittäin. Niin kauan kun imetys jatkuu, en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkäänlaisia paineita. Maidontuotantoni ei ole koskaan ollut päätähuimaavaa ja koska toiveenani on jatkaa imetystä vähintään vauvavuoden loppuun, aion turvata maitobaarin runsauden hiilareiden voimalla. Se nimittäin on allekirjoittaneen kohdalla tehokkain tapa lisätä maidontuotantoa. Ajatuksissani on palata ruokavalion suhteen "ruotuun" vasta keväämmällä. Kun kokonaisuus on kuitenkin pääpiirteissään kunnossa, ei hetkellinen oreoriippuvuus koko laivaa kaada. 

Hitainta palautuminen on ollut vatsalihasten kohdalla. Vauvamasu kasvoi raskauden alusta loppuun yläkäyrällä ja tähän minikroppaan suhteutettuna se oli loppua kohden valtava. Vatsalihakset joutuivatkin todella koville odotusaikana. Puhumattakaan lantionpohjasta, kun ottaa huomioon pitkän synnytyksen, melko pitkine ponnistusvaiheineen. Jälkitarkastuksen aikaan vatsalihaksissa oli melko suuri erkauma ja minun oli vaikea saada syviä vatsalihaksia aktivoiduksi. Juokseminen, pomppiminen tai ylipäätään mikään raskas liikunta ei olisi tullut kysymykseenkään. Selkä väsyi nopeasti ja etenkin ensimmäiset 6kk synnytyksestä kärsin enemmän tai vähemmän erilaisista selkäkivuista. Erkauma tuntui pysyvän sitkeästi, vaikka yritin varovasti aktivoida syviä vatsalihaksia.  Useimmiten tein harjoitteita vaunulenkkien yhteydessä tai illalla, lattialla, Ruususen kanssa leikkiessäni. Vasta noin kuukausi sitten tilanne on alkanut korjaantua hiljalleen. Pystyn nyt vasta jännittämään kaikki syvät lihakset ja selän tilanne on tämän myötä muuttunut hieman paremmaksi. Selkä ei enää väsy pitkään seisoskellessa tai kotitöitä tehdessä nyt, kun "korsetti" alkaa olla omalla paikallaan ja hieman vahvemmassa kunnossa. En myöskään kärsi enää yhtä voimakkaista alaselkäkivuista kuin toipumisen alkuvaiheessa. 

Vaikka toipuminen lähti käyntiin nopeasti, repaleiset yöt ja niiden aiheuttama väsymys muine lieveilmiöineen on jarruttanut sitä valtavasti. Vasta viimeaikoina kroppa on alkanut jälleen tuntua täysin omalta ja tutulta. Vasta nyt alkaa tuntua siltä, että voisin ajatella treenaavani hieman kovempaa. Tällä hetkellä suurinta päänvaivaa aiheuttavat huono ryhti, sekä selän ja niska-hartiaseudun ongelmat. Tällä hetkellä selkä on niin jumissa, että en pysty makaamaan lattialla selinmakuulla ilman kipuja. Vaikka imetys on vähentynyt huomattavasti ja yritän kiinnittää huomiota hyviin asentoihin, paikat vetävät jatkuvasti jumiin. Huonojen öiden aikaan jouduin nukkumaan paljon vierassängyssä Ruususen kanssa, mikä ei edesauttanut tilannetta millään tavalla. Sänky on nimittäin aivan liian pehmeä ja bonuksena nukuin valtaosan öistä vain toisella kyljellä. Kehonhuolto on aina ollut heikko kohtani ja venyttelyyn panostaminen olisikin ensimmäinen askel asioiden korjaamiseksi. 

Edellisen kerran palautumisesta kirjoittaessani suunnittelin palaavani tavoitteellisemman liikunnan pariin mahdollisimman pian. Ehhehhh, se oli sitä silloisten hyvien yöunien aiheuttamaa toiveajattelua se. Liikkumisen ihmeet, hampaat, nuhat sekä muu maailmantuska toivat mukanaan repaleiset yöt. Ensimmäinen ajatukseni aamulla oli vain selviytyä kunnialla päivän yli, ei lähteä kuntosalille. Kuluneiden kuukausien aikana liikunta onkin jäänyt melkolailla hyötyliikunnan ja satunnaisen lenkkeilyn tasolle, muutamaa tunnustelujumppaa sekä lukuisia jumppapallopomputteluja lukuun ottamatta. Ja noh, tuleehan tuota elävää käsipainoa nosteltua päivän mittaan melko paljon. Nyt, kun yöt ovat ainakin hetkellisesti parantuneet, on tavoitteellisemman liikunnan palautus osaksi arkea alkanut tuntua taas mielekkäältä ajatukselta. Liikunta on kuitenkin itselleni niin tärkeä osa hyvinvointia, että pitkään en enää aio tätä osa-aluetta enää laiminlyödä. Aikaa ja energiaa sille on järjestyttävä tavalla tai toisella. Mutta liikkeelle on lähdettävä edelleen pienin askelin. 

En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, mihin kaikkeen ihmiskeho kykeneekään. Kaksi raskautta vuoden sisään. Kaksi synnytystä, toinen vähän pienempi, toinen vähän isompi. Sekä yhä jatkuva imetys päälle. Se on mieletön suoritus yhdelle pikkupikkukeholle. On sanomattakin selvää, että tällaisten rutistusten jälkeen toipuminen ottaa aikansa. Ja jäljet se jättää, ilman muuta. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut, kehoni tuskin koskaan palaa täysin ennalleen. Eikä sen tarvitsekaan. Minusta on jopa ihanaa, että Varpun ja Ruususen odotusajat jättivät itsestään muutaman muiston.

Viimeksi tammimammojen kanssa treffatessamme keskustelimme paljon palautumisesta. Otin puheeksi vatsassani piileksivän takapuolen. Siinä sitten yhdessä vertailimme uusia perseitämme. 

"Tossa meni ennen se linea negra ni kattokaa, kun tosta painaa tollai ni siihen tulee perse.  Kattokaa ny! En kestä". 

Niin. Raskausmahat kiloineen saattavat ehkä olla tiessään, mutta äärimmilleen venyneet nahat ovat muistoina siitä, mikä joskus oli suurta ja mahtavaa. Tuntui helpottavalta huomata, että muutos oli jokaiselle yhteinen. Pehmoisia pyllyjä. Salaisuuksia pinnan alla, muahhahahah.

Olen onnellinen, että uskalsin luottaa kehon kykyyn toipua omaan tahtiin. Niin todellakin tapahtui, minun nauttiessani täysillä vauvakuplasta. Olen alusta alkaen liikkunut vain ja ainoastaan hyvinvoinnin näkökulmasta, en lihaksia hullunkiilto silmissä metsästäen. Tiedän, että olisin katunut sitä myöhemmin, jos olisin alkanut ensimmäisenä murehtia raskauskilojen pudottelua tai sitä, näytänkö enää koskaan samalta kuin ennen raskauksia. Vaikka se tuntui silloin kliseiseltä, nyt voin sen tunnustaa: aika vastasyntyneen kanssa on niin äkkiä ohi. Onneksi ymmärsin nauttia siitä. Salille tai jumppaan ehtii vielä monen monet kerrat, mutta Ruusunen on pieni vain kerran. Vastasyntyneen kanssa aika kuluu pääsääntöisesti kotona tai muiden vauvaihmisten keskuudessa. Ainakaan omissa mammaporukoissani, saati lähipiirissäni kukaan ei ole ollut kovinkaan kiinnostunut minun vatsamakkaroideni tilanteesta, muussa kuin vertaistuellisessa mielessä. Lisäksi Ruusunen varastaa huomion aina. Ja hänelle olen maailman paras ihminen, näytinpä millaiselta tahansa.

Mutta turhamaisuus, se asuu minussakin. Toisinaan mieli ja keho, nuo kaksi vanhaa ystävää, pysähtyvät katselemaan muodostamaansa kokonaisuutta peilistä. Se, kumpi sillä hetkellä sattuu olemaan kärkkäämmällä tuulella, osoittelee vikoja minkä ennättää. On tyytymätön. Niin kovin tyytymätön. 

"Tuo pitää korjata. Ja tuo. Ja tuo tuo tuo tuo. Kato, hyiiiiiiiiiiiiiii yök. Palaakohan tuo enää koskaan ennalleen. Ei sihen varmaan auta muu ku mennä veitsen alle. Nyt loppuu se Oreosuklaan mättääminen. Verisuonetki varmaa huutaa hoosiannaa. Ymmärräksää et toi paahtoleipä vie sulta vielä hengen joku päivä".

Siinä ne hetken rutistelevat ja arvioivat, kulmiaan kilpaa kurtistellen. Vuoroin hyväksyen ja vuoroin arvostellen. Kunnes toisesta makuuhuoneesta kuuluu pientä äännähtelyä. Mieli matkustaa pienen luo, kehon raahautuessa perässä. He kurkkaavat sängyssä nukkuvaa tuhisijaa ja mielen valtaa hyväksyvä raukeus. Hän taputtaa kehoa hyväksyen ja kannustaen juuri niistä kohdista, mitkä juuri hetki sitten haukuttiin. 

"Joo o. Ehkä on perse nykyään kummallakin puolella vartaloa, mut kato! Kato hei: me tehtiin tää". 

comments powered by Disqus