ajatuksia

ÄITYLIEN OPETUKSET, osa 2: Mamma


Mamma, siis isäni äiti, on saavuttanut jo kunnioitettavat 85 vuotta. Hänellä onkin oikeutetusti kunnia seistä lähisukuni vanhimman (ja varmaan viisaimman) korokkeella. Hän on lähipiirissäni ainoa, joka vielä muistaa sota-ajat ja kertoo tarinoita ajasta, milloin talvipakkaset hipoivat neljääkymmentä astetta ja lapsikatraalle oli olemassa vain yhteisiä vaatteita. Molemmat isoisäni ovat poistuneet tästä maailmasta ennen syntymääni. Mamman ansiota onkin, että minulla on edesmenneestä papastani ja hänen elämänvaiheistaan hyvin selkeä mielikuva, vaikka en häntä koskaan päässytkään tapaamaan. Rakastin jo lapsena sitä, kuinka mamma jaksoi loputtomasti kertoa juttuja siitä, miten asiat ennen olivat ja millaista elämää ennen elettiin. Hänen ansiostaan tiedän paljon isän suvun vaiheista. Olen myös näiden tarinoiden kautta oppinut ymmärtämään sukumme henkilökemioita, arvoja sekä toimintamalleja paremmin. Mamma onkin tiedostamattaan opettanut minulle, että lapselle pitää kertoa suvun historiasta. Siitäkin huolimatta, ettei hän aina jaksaisi kuunnella. Hän kiittää siitä vielä myöhemmin. 

Mammalla on aina ollut äidin ohella keskeinen rooli juhlapyhien erityisyydessä. Hän nimittäin on se, joka saapui aina lapsena synttäreilleni ensimmäisenä. Yhä edelleen hän soittaa aikaisin syntymäpäiväni aamuna onnitellakseen ja sopiakseen ajan synttärikahvien juomiselle. Lahja tulee edelleen, joka syntymäpäivänä ja jouluna. Lapsena hän muisti minua aina nimipäivänäni, vaikka itse en ymmärtänyt, mikä siinä niin erityistä oli. Hän oli se, joka osti aina ensimmäisen joulukalenterin. Ensimmäinen siksi, että emmehän me niitä malttaneet pitää koskemattomina loppuun asti. (Isosisko etenkään. Ensin hän tyhjensi omansa ja sitten salaa availi luukkuja etukäteen minun kalenteristani. Reilu muija.) Pääsiäisenä mamma toi meille aina korit, jotka pursuilivat suklaamunia. Olen myös omaksunut häneltä tavan juhlapöydän antimien runsauden suhteen. Heillä oli tästä Mummun kanssa aina leikkimielinen vääntö. Oliks mammalla taas sen seitsemän sorttia pöydässä, Mummu aina naureskeli, kun saavuimme äitienpäivänä Mamman antimien ääreltä hänen pöytäänsä. Siinä, missä Mummun kahvipöydästä löytyi mikron kautta sulatettu valmiskakku, pari kuivaa pipparia ja ikivanhat mukit, Mamman kahvipöytä notkui aina niin täpötäynnä herkkuja, että kukaan ei oikeasti edes jaksanut syödä jokaista laatua. Usein siskon kanssa salaa laskettiin, oliko niitä oikeasti seitsemää eri laatua. Oli niitä. On yhä edelleen. Myös kattaus oli ja on aina viimeisen päälle ja pöydässä astetta paremmat astiat. Ottakaa ny, Mamma aina sanoo ja sitten pudistelee päätään, kun vatsa pystyssä on pakko kieltäytyä. Omasta pöydästäni ei ehkä löydy ihan sitä seitsemää sorttia, mutta olen samaa mieltä siitä Mamman kanssa, että juhlapyhinä kattauksen pitää olla viimeisen päälle. Se tuntuu jotenkin erityisemmältä. Mamman kautta olen oppinut, että etenkin lapselle pienillä yksityiskohdilla voi olla juhlapyhien kannalta suuri symbolinen merkitys.

Omat vanhempani ovat tietenkin opettaneet minulle, että lapsen tulee kunnioittaa omia vanhempiaan. Mamma on kuitenkin omalta osaltaan keskeisesti vahvistanut tätä opetusta. Hänessä on sellaista hiljaista auktoriteettia, mitä en koskaan lakkaa tarpeeksi ihailemasta. En tiedä kovinkaan montaa henkilöä, joka uskaltaisi uhmata häntä tai sanoa hänelle vastaan. Jopa minä, joka kärsin jonkinasteisesta auktoriteettiongelmasta, kunnioitan häntä suuresti. Lapsena väänsin esimerkiksi mummun kanssa asiasta kuin asiasta, mutta Mammaa tottelin aina kyseenalaistamatta. Jotenkin vain tiesin, että hänen kanssaan ei kannata lähteä edes kokeilemaan. Blogiani seuraavat satakuntalaiset tuntevat viikarimaisen isäni paremmin kuin hyvin. Ette ikinä uskoisi tätä ikuista Peter Pania samaksi mieheksi, jos näkisitte hänet toimimassa äitinsä kanssa. Harvoin näkee Herr Heikkosen tottelevan KETÄÄN tai kumartavan kenellekään yhtä kiltisti. Yhä edelleen hän yrittää pistää äidilleenkin vastaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Selän takana jupisee kyllä, mutta pistää mieluummin minut tai siskoni asialle, jos pitää jotain suoraan mennä sanomaan. Mamma vetää aina pidemmän korren. Enkä tiedä, miten hän sen tekee. Hän vain on. 



Jos oma äitini on opettanut naiseuden näkökulmasta armollisuutta itseä kohtaan, Mamman kautta olen oppinut paljon naiseuden toisesta puolesta. Siististi leikattu ja kammattu tukka, hillitysti koruja ja puhtaat alusvaatteet. Silloinkin, kun pitää lähteä ambulanssilla sairaalaan. Jos on huonot, pitää vaihtaa. Vaikka olisi keuhkoveritulppa molemmissa keuhkoissa ja ehkä jo vähän kiire (tapahtui nimittäin oikeasti, joskus olikohan kymmenisen vuotta sitten). Naisen tulee kuitenkin olla käytännöllinen ja pukeutua aina tilanteen mukaan sopivalla tavalla. Kotona on todellakin OK olla rikkinäisissä verkkareissa, jos kukaan ei näe. Pihatöihin laitetaan kunnon ulkovaatteet, lakki päähän ja hanskat käteen. Juhliin siistit ja asialliset vaatteet. Jokaisiin kissanristiäisin ei tarvitse ostaa uutta mekkoa: vanhasta saa hyvän, kun siihen yhdistää erilaisia asusteita.

Tärkein opetus, minkä Mamma on minulle opettanut, on kuitenkin äidin rakkaus omia lapsia kohtaan. Enpä olisi itse koskaan arvannut, että vielä jonain päivänä saisin jakaa hänen kanssaan yhteisen kokemuksen enkelilapsen vanhemmuudesta. Itseni tavoin myös Mamma sai ensikosketuksen äitiyteen juurikin enkelivanhemmuuden kautta. Hän menetti esikoisena, Pikku-Timon saadessa siivet selkäänsä vain muutaman päivän ikäisenä. Yhä edelleen, puhuessamme Pikku-Timosta, hänen äänensä täyttyy sellaisella salaperäisellä lämmöllä ja rakkaudella, minkä merkitys on vasta Varpun kautta auennut itsellenikin. Äidin rakkaus omaa lasta kohtaan on ikuista. Pikku-Timon jälkeen Mamma on saanut kokea äitiyden vielä isäni ja hänen pikkuveljensä kautta. Yhä edelleen hän puhuu näistä, jo keski-iän ylittäneistä, veljeksistä ”poikina” ja huolehtii näiden kahden hyvinvoinnista aivan kuin he olisivat edelleen pieniä lapsia. Sama koskee meitä lapsenlapsia, etenkin kahta serkkupoikaani. Mammalle me olemme ikuisesti pieniä, huolimatta siitä, että minäkin nuorimpana alan lähestyä ikäni puolesta seuraavaksi kolmeakymmentä. Ja huolimatta siitä, että hän hössöttämisellään ajaa toisinaan meidät kaikki hulluuden partaalle, ei tuohon kohteluun voi loppujen lopuksi kuin suhtautua lämmöllä. 



Niin. Sellainen hän on. Meidän Mamma. Äiti, isoäiti ja pian isoisoäiti.
comments powered by Disqus