perhe

Baana auki, prinsessa Ruusunen!

Pitkään reenailtuaan hän alkoi päästä kiinni ryömimisen ideasta. Ensin hän spedeili sängyssä, edeten itsensä mittaisia matkoja. Sitten jo lattiallakin, liian kaukana sijaitsevia leluja tavoitellen. "Liian hidasta, minä haluan päästä nopeammin. Vieläkin nopeammin", hän ajatteli ja alkoi harjoitella konttausasentoa. Mutta maailma. Se oli kuitenkin niin kiinnostava. Niin paljon tavaroita ja asioita, mitä hän olisi halunnut koskettaa. Mikä tuo on? Mitä sen takana on? Mitä tuolla on sisällä? Miltä kissa tuntuu? Mistä kissa tuli? Minne se meni? Kunpa pääsisin perään. Ilmeisesti tätä kaikkea hän prosessoi nukkuessaan yhden yön, heräämättä kertaakaan. Sillä eilen illalla, hän ei voinut enää vastustaa kiusausta. Hän lähti liikkeelle. 

Vastasyntyneen piirteet, avuttomuus ja hentous ovat olleet katoamaisillaan jo pitkään. Vaikka minä yritin niin huolella pitää niistä kiinni. Mutta yksi kerrallaan, ne pääsivät karkaamaan. Livistivät mokomat salaa yöllä, minun nukkuessani. Eilen illalla täytin hänen vauvakirjaansa ja hän halusi hypistellä kirjaa myös. Siirryin kauemmas ja kehotin häntä leikkimään omilla leluillaan. Hänen silmiinsä syttyi päättäväinen katse ja määrätietoisesti hän ryömi luokseni, hypistelemään kirjaa. Siirryin jälleen kauemmas. Hän seurasi. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Iltaa kohden kävi selväksi, että tästä ei enää ole paluuta. Siinä, ihan silmieni alla, hän karisteli loputkin avuttomuuden rippeet harteiltaan. Baana on auki: nyt mennään, eikä meinata äiti.

Lelut eivät kiinnosta häntä enää pätkääkään. Nää on niin nähty, hän toteaa ja jatkaa matkaansa kohti huonekaluja, kissoja tai kissojen vesikippoa. "No nyt se perkele pääsee jo liki", Pipa toteaa ja ottaa jalat alleen. "Ääliö. Ei pakeneminen mitään auta. Perässä se tulee kuitenkin", Piisamirotta ivailee piilopaikastaan.

Välillä prinsessa pysähtyy harjoittelemaan konttausasentoa ja heijailee itseään ees ja taas. Ees ja taas. Kunnes silmiin osuu jotakin kiinnostavaa ja matka jatkuu. Hyvin omintakeisella tyylillään hän etenee kuin mikäkin mittarimato. Vieläpä varsin nopeasti. Meno muistuttaa jonkinlaista ryömimisen ja konttauksen välimuotoa ja minun on pidäteltävä itseäni, että en nauraisi. Niin hellyyttävältä hänen räpellyksensä näyttää. On vain ajan kysymys, milloin hän ratkaisee konttaamisen arvoituksen. Jälleen yksi vaihe päättyy ja toinen alkaa. Ja minä saan seurata sitä aitiopaikalta. Onnekas paskiainen.

Anna mennä rakas, tutki ja kokeile. Hypistele, haistele ja maistele. Avaa ja sulje. Kurkkaa vaan, mitä siellä on. Nätisti silität kissaa. Äiti on tässä sun vieressä, ei ole hätää. Katso vaan. Maailma on sun. 

comments powered by Disqus