ajatuksia

Vuoden viimeinen päivä

Yksikään vuosi mun elämässä ei oo koskaan kulunut niin nopeasti kuin tää 2017. 

Näin totesin eilen näkymättömälle miehelle. Ja tarkoitin jokaista sanaa. Vuoden viimeinen päivä. Miksi minusta tuntuu, että tänä vuonna se tuli aivan liian pian?

Vuosi sitten tähän aikaan odotin kuumeisesti lähestyvää synnytystä, samalla peläten, miten odotus sillä kertaa päättyisi. Odotin tulevaa vauvavuotta kauhunsekaisin, jännittynein ja innostunein tuntein. Taskussani oli vain kauhukertomuksia, loputtomia googletuksia sekä ruusunpunaisia unelmia siitä, millaista äitiys, vanhemmuus ja arki vauvan kanssa voisi olla. Millaista se kuulemma on tai ainakin ihan varmasti OLISI. Millaista sen PITÄISI olla. Millainen minun PITÄISI olla, että olisin riittävän hyvä.  Mikään määrä googletusta, ei meidän vauva sitten ainakaan -ajatuksia tai odotahan vain -lauseita ei kuitenkaan olisi voinut valmistaa minua tai näkymätöntä miestä siihen, millaista arki juuri Ruususen kanssa tulisi olemaan. Millaiset vanhemmat meistä hänelle tulisi. Millainen isä, millainen äiti. Ja onneksi se kirkastui minulle sillä siunaamalla, kun hänet nostettiin syliini ensimmäistä kertaa.

Hänen ensimmäisenä yönään minä en nukkunut silmäystäkään. Vaikka olin valvonut monta tuntia ja synnytys oli ollut todella uuvuttava, en pystynyt nukahtamaan. Halusin vain katsella häntä samalla, kun tunsin odotusaikana syntyneen kiintymyksen roihahtavan suurempiin liekkeihin. Miten aikoinaan niin villi ja kesytön sydämeni rauhoittui hänen luonaan. Miten Varpun menetyksestä särkynyt ja Ruususen odotusaikana hauraasti parsittu rakkaus, viimein kohtasi odotuksensa kohteen silmästä silmään. Ja tuli ehjäksi taas. Samalla kuitenkin tunsin, miten kaikki etukäteen tehdyt suunnitelmat, odotukset ja neuvot oikeasta tai väärästä pakenivat ovenraosta, yökätilön astuessa sisään. Miten epävarmuus ja pelko pujahtivat hänen kyselyidensä lomassa sisuksiini ja kietoutuivat tuoreen, herkän ja haavoittuvan äitityeni ympärille. Miten hänen lähtiessään puolet minusta veti saappaita jalkaan, huutaen entiselle minälleni: run away Forrest, just run away. Ja miten kuitenkin se pieni, hauras ja tuore äitiys nosti sisukkaasti pään pystyyn. Kuivasi kyyneleet ja kietoi leijonaemon lailla pienen vastasyntyneen tiukemmin otteeseensa, kuiskaten hiljaa itsekseen: hyvin se menee, eiks meekki. Kyl me pärjätään.

Katselin nukkuvaa Ruusustani silmät rakkaudesta, huolesta, epävarmuudesta ja sisusta vetisinä. Ja päätin, että:

Ja me ei olla niin kuin muut:
Jos taivas vuotaa,
Sen haava umpeen suudellaan.
Me ei olla niin kuin muut:
Kun kauas juostaan,
Mä pidän sun kädestä kiinni,
En päästä irti.

(Chisu, Muut.) 

En koskaan ikinä milloinkaan haluaisi sanoa, että arkeni Ruususen kanssa on Sini Ariellia ja kumppaneita lainatakseni paskaa. Että kaipaisin entistä elämääni tai katuisin, että päätin haluta äidiksi. Siitäkään huolimatta, että tulin pilvilinnoistani rytinällä alas jo ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana. Vaikka en tiennyt mistään mitään, eikä mikään ollutkaan sellaista kuin sen piti olla. Vaikka todellisuus ja mielikuvat eivät todellakaan aina kohdanneet. Eivätkä kohtaa vieläkään. Vaikka arki Ruususen kanssa ei aina ollutkaan (eikä ole) ruusuilla tanssimista. Vaikka kaikki ei ollutkaan (eikä ole) ruusunpunaista hattaraa tai sellaista kuin elokuvissa, Somessa tai kirjoissa luvattiin. Vaikka Ruususen myötä elämä muuttui jatkuvaksi muutoksessa kahlaamiseksi, tunnemyrskyjen kuohuessa erilaisten vaiheiden mukana. Mutta tiedättekös? Ei se myöskään ollut (eikä ole) sitä, mistä minua varoiteltiin. Mistä peloiteltiin. 

En kiellä, ettenkö olisi välillä halunnut karata ikkunasta tai soittaa ihan sama vittu kenelle, että tulisivat nyt saatana hetkeksi ottamaan koppia, kun mä en jaksa enkä halua. Ettenkö olisi rukoillut, että saisin vain nukkua tai ettei kukaan vaatisi tai tarvitsisi koko ajan jotakin. Ettenkö voisi vain lähteä silloin kuin huvittaa tai katsoa telkkaria aamusta iltaan. Ettenkö olisi tuntenut olevani totaalisen riittämätön, osaamaton ja surkea. Ettenkö olisi välillä laskenut lohduttomasti itkevää vauvaa miehelle tai turvalliseen paikkaan ja mennyt itse parvekkeelle tai toiseen huoneeseen kasaamaan itseäni, koska pelkäsin hajoavani kappaleiksi. Etteikö asunnossamme olisi viljelty kirosanoja enemmän kuin laki sallii tai etteikö parisuhde olisi joutunut melkoiseen testiin kuluneen vuoden aikana. Ettenkö olisi soimannut itseäni kaikesta edellämainitusta ja rankaissut itseäni sanoen, että en saa nyt valittaa, kun minulla viimein on elävä ja vieläpä terve vauva sylissä. 

Vauvavuosi on ollut hetkittäin raastavaa, kuluttavaa, vaikeaa, raskasta sekä pelon- ja itkunsekaista. Mutta samalla se on ollut myös äärimmäisen herkkää, kaunista, ihanaa, tärkeää, opettavaista, palkitsevaa, antoisaa, rakkaudentäyteistä, korvaamatonta, kallisarvoista ja ikimuistoista aikaa. Se on hitsannut ja muovannut meistä tiimin. Perheen. Ja vaikeimpinakin hetkinä olen iltaan mennessä onnistunut laskemaan mielessäni päivän saldoksi enemmän hyvää kuin huonoa. Olen onnistunut kehumaan itseäni, miestä ja meitä jossakin pienessä asiassa. Olen oppinut ottamaan vastaan neuvoja, vaikka aina en niitä kokisi edes tarvitsevani. Olen oppinut, että jokainen äiti, vauva ja perhe on omanlaisensa paketti. Olen oppinut, että suhde muihin äiteihin ei automaattisesti ole uhka, vaan mahdollisuus. Olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan äidinvaistooni. Olen oppinut kantapään kautta pitämään vauvan lisäksi huolen myös omasta hyvinvoinnistani. Olen oppinut hyväksymään kaikki tunteet ja käsittelemään ne. Ottamaan asiat sellaisena kuin ne annetaan. Luottamaan siihen, että se on vain vaihe ja väliaikaista kaikki on vaan. Ja olipa takana millainen päivä, viikko tai kuukausi tahansa, hän pyyhkii sen kaiken pois hetkessä hymyllään tai naurullaan. Enkä vaikeinakaan hetkinä osaa haikailla lapsetonta aikaa, vaikka hetkellisesti niin saattaisinkin tuhahtaa ääneen. Sillä todellisuudessa ajatuskin siitä, että hän ei olisikaan tässä, saa sydämen tuntumaan raskaalta. Hän on kaiken sen arvoinen. Ja minä yritän olla hänen arvoisensa. Ja se riittää. Se, että yrittää aina parhaansa. 

Julkaisin instagramissani monen muun tavoin #bestnine2017 kuvasarjan kuvista, jotka ovat 2017 keränneet eniten tykkäyksiä. Jos vuoden 2016 bestnineni koostui masukuvista, niin kenellekään tuskin lienee yllätys, että tämän vuoden yhdeksässä tykätyimmissä päätähti oli vain siirtynyt masun ulkopuolelle. En osannut parhaimmissa unelmissanikaan kuvitella, miten paljon vuosi 2017 voisi minulle antaa. Mitä kaikkea se voisi minulle opettaa. Miten paljon uusia kokemuksia, ihmisiä, tunteita ja muistoja se voisi minulle suoda. Ovia on toki myös sulkeutunut, mutta voisin väittää, että isoa kuvaa katsottaessa olen saanut enemmän. Olen itselleni ikuisesti kiitollinen siitä, että uskalsin sukeltaa vauvavuoden pyörteisiin täysin takki auki. Että uskalsin luottaa itseeni, mieheen ja tyttäreeni. Että me löytäisimme kyllä oman tiemme, tapamme ja keinomme. Uskalsin luottaa siihen, että olimme juuri saaneet maailman parhaan opettajan. Ja ehkä siksi me ei oltu (eikä olla) niin kuin muut.

Uusi vuosi 2018 vaihtuu tänä vuonna rauhallisissa merkeissä. On kerättävä voimia, sillä minulla on hyvin vahva tunne siitä, että vuosi 2017 oli vasta alkusoittoa tällä loppuelämäni matkalla vanhemmuuden pyörteissä. Muutoksen tuulet puhaltavat tulevana vuonnakin lujaa, joten on pidettävä hatusta lujasti kiinni. Keväällä meitä odottaa uusi kaupunki, uusi työ ja uudet kujeet. Ja helmikuussa Runebergin päivä vie vauvani mennessään, tuoden 1veen taaperon mukanaan. Ja jälleen kerran nyt, vuoden viimeisenä päivänä, mieleni on malttamaton. Elän elämäni parasta aikaa juuri nyt, mutta minusta tuntuu, että Ruususen matkassa suunta voi olla vain ja ainoastaan nousujohteinen. Sillä rakkaus, se kasvaa hänen mukanaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ja täyttää minut aivan kokonaan. 

Ihanaa, onnekasta, yllätyksellistä ja rakkauden täyteistä tulevaa vuotta 2018 kaikille blogini lukijoille! Lämmin kiitos siitä, että olette kulkeneet mukanani vauvavuoden ylä- ja alamäkiä. Tästä on hyvä jatkaa matkaa, vai mitä? 

comments powered by Disqus