perhe

Kaksisataa

Sadan Facebooktykkäyksen aikoihin minulta kysyttiin, montako lukijaa blogilla on. Vastasin, että osapuilleen yhtä monta kuin heitä, jotka haluaisivat Harjiksessa pääni vadille entisen elämäni seikkailujen johdosta. Kysyjää tämä vastaus nauratti, mutta minulla onkin tapana olla hauska aina silloin, kun en yritä olla. "Paha haukku kaikuu kauemmas". Totta helvetissä minua alkoi arveluttaa blogin kirjoittaminen siinä hetkessä, kun huomasin, että tekstien pariin löysivät muutkin kuin perheenjäsenet. Valintoja, mutta en halunnut enää perääntyä. Nyt miltei vuodessa teitä on ehtinyt kertyä ruudun toiselle puolelle enemmän kuin olisin koskaan osannut edes ajatella. Ja vaikka edelleen kirjoitan siksi, että en koskaan unohtaisi, on teistä lukijoista mudostunut hyvin keskeinen ja kantava osa blogia. 

Välillä törmään keskusteluissa siihen, että ystäväni tai perheenjäseneni eivät ole käyneet lukemassa blogia pitkään aikaan. Aina silloin mietin, että kukahan tätä sitten lukee. Se on samanaikaisesti sekä pelottavaa että kutkuttavaa. Aina silloin minulle kirkastuu, miten tarjolla tässä oikein ollaankaan. Kuka tahansa voi löytää minun blogini. Kuka tahansa voi lukea tätä tekstiä sitten, kun päätän julkaista sen. Kuka tahansa voi muutamalla silmäyksellä saada minusta selville yhtä ja toista. Muodostaa minusta mielikuvan pelkästään kirjoittamani perusteella. Pelottavaa, eikö? -Ehkä, jos asiaa haluaa ajatella siitä näkökulmasta. Some on nykyään kaikkialla ja tottahan toki sitä jokainen tulee antaneeksi itsestään jonkinlaisen kuvan. En kuitenkaan näe kovinkaan suurta eroa siinä, rakentuuko tuo henkilökuva julkisen blogin vai esimerkiksi aktiivisen Facebookkäyttäytymisen tai Instagramin perusteella. Jokaisella on valta päättää, millaiseksi julkisen kuvansa rakentaa. Mitä, missä ja miten kertoo. Kuinka paljon itsestään paljastaa. Minä pyrin rakentamaan kuvan sellaiseksi, että pystyn seisomaan sen takana missä ja milloin tahansa. 

Te pidätte siitä, kun kirjoitan kissoista. Rakastatte tarinallista kerrontaa. Pidätte siitä, kun kiroilen. Teistä on erityisen hauskaa, että minun mieheni on näkymätön. Silloin kun olen surullinen, teitäkin surettaa. Silloin kun minä olen iloinen, tekin olette iloisia. Olette fiksuja ja ymmärrätte hyvin sarkasmia ja ironiaa. Minun tarvitsee hyvin harvoin täsmentää, mitä postauksillani ajan takaa. Silloin, kun sanon mielestänne jotakin oikein paikalleen, tykkäätte siitä ja kommentoitte. Teistä on mukavaa, kun sanoitan tunteita ja sellaisia ajatuksia, jotka meinaavat hukkua arjen myrskyihin. Rakastatte lukea sellaisia ihan tavallisia juttuja, ilman shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Pidätte siitä, että uskallan sanoa sen, mitä todella ajattelen. Te olette minun perheenjäseniäni, sukulaisiani ja ystäviäni. Entisiä luokka- ja työkavereita. Nykyisiä työkavereita. Vihaajia ja ihaajia. Tuttuja ja tuntemattomia. Mutta blogini lukijoita, yhtä kaikki. Ja niin tärkeitä.

Eilen illalla, blogini Facebooksivu saavutti 200 tykkääjän rajapyykin. Ja minä ajattelin: kaksisataa ihmistä haluaa julkisesti osoittaa, että ne tykkää musta. Se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein. Läpi blogini historian, Facebook on toiminut keskeisenä lukiijoideni kohtaamispaikkana. Valtaosa lukijoista ohjautuu blogiin juurikin Facebookin kautta ja valtaosa postausten herättämästä keskustelusta käydään siellä. Olen myös saanut Facebookin kautta mielettömästi palautetta, mikä on kannustanut jatkamaan kirjoittamista. Mutta siltikin, tärkeimmät palautteet, olen saanut kasvotusten: 

"Mä käyn aina lukemassa sitä sun blogia ja ku mä luen sitä, niin mä mietin. Mä mietin, että miten kukaan. Miten kukaan osaa kirjoittaa tollai. Älä vaan lopeta sitä kirjoittamista. Kyl sää meet muuten niin hukkaan siellä keittiössä. Kyl sää osaat niin paljon muutakin". 

"Mä kävin lukee sitä sun blogia ja mä ajattelin, et sä et ookkaan yhtään sellainen ku mitä mä oo aina ajatellu sun olevan. Siis sillai hyvässä mielessä". 

"Mä muistan ku mä luin sitä sun yhtä postausta sillon odotusaikana ja mä ajattelin, että miten kukaa voi kirjoittaa mun ajatuksia. Et just tolta mustaki tuntuu. Ja mä yritin kommentoida siihe monta kertaa, mutta mää en vaa saanu mitenkää ilmaistuksi sitä, mitä kaikkea se teksti mussa herätti. Ja sit ku me juteltiin tässä huoneessa ja se hetki ku mä tajuun, et toi on se sama tyyppi, joka on kirjottanu sen tekstin". 

Tällainen palaute vetää aina sanattomaksi. Olen kauhean huono hempeilemään, mutta ymmärrättehän viimeistään nyt, miten ensiarvoisen tärkeitä kaikki antamanne kommentit, yksityisviestit, tykkäykset ja hihastanykäisyt ovat? Miten paljon ne minulle merkitsevätkään. Kaikki ne palautteet kannustavat minua jatkamaan kirjoittamista silloinkin, kun minusta tuntuu, että koko touhussa ei ole mitään järkeä.

Kunnioittaakseni tätä kahdensadan Facebooktykkääjän rajapyykkiä haluan leikkiä lampunhenkeä ja antaa teille lukijoilleni kolme toivomusta. Siispä: kommentoikaa joko tähän postaukseen tai Facebookkiin. Mitä haluaistte lukea seuraavaksi? Valitsen näistä kolme toivepostausta/postaussarjaa riippuen siitä, minkälaisia ehdotuksia heittelette ilmoille. Jään odottamaan innolla, mitä keksitte pääni menoksi. Helpolla ette varmaankaan päästä, se jos joku on varmaa. Mutta minä pidän haasteista. Tosin, senhän te jo tiesittekin. 

Kaksisataa tykkäystä: älkää ny viittikö. Hullut. Emmääääääääääääääää kestä. Kai tässä tarttis oikeein joku arvontakin teille järjestää <3. 

comments powered by Disqus