ajatuksia

Dam di dam RAKKAALLENI


You can tell by the way she walks 

That she's my girl. 
You can tell by the way 
She talks she woos the world. 
You can see in her eyes 
That no one is her Chief 
She's my girl, 
My supergirl.


Milloin on oikea aika tulla äidiksi? Koska on oikea aika lisääntyä? Koska on liian nuori tai liian vanha? Jos olisin odottanut, että vastaus näihin kysymyksiin tipahtaisi eteeni taivaalta, odottaisin sitä edelleen. Jos olisin jäänyt odottamaan, että jonakin syntymäpäivänäni saisin vain Ahaa-elämyksen, että nyt olen valmis äidiksi, odottaisin sitä syntymäpäivää edelleen. Tiedätkö, en nimittäin ole koskaan ollut mitenkään erityisen lapsirakas tai lapsi-ihminen.  En ole koskaan potenut vauvakuumetta tai kokenut painetta lisääntymiseen siksi, että kaikki omanikäiseni tai kaverini ovat niin tehneet. Nuorena tyttönä uhosin, että en ikinä tee lapsia. Teini-iässä alkoi sitten joskus tulevaisuudessa EHKÄ lapsia -vaihe. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä vanhemmuus ei ollut minkäänlainen vaihtoehto. Koko elämä pyöri oman navan ympärillä ja valehtelematta ne vuodet olivat hyvin sekavaa ja viinanhuuruista aikaa. Etsin itseäni ja paikkaani maailmassa todella voimakkaasti. Olen onnellinen siitä, että en kokenut noiden vuosien aikana minkäänlaista tarvetta lisääntymiseen. En olisi millään muotoa ollut valmis huolehtimaan kenestäkään muusta. Hyvä kun onnistuin huolehtimaan itsestäni.  

Sitten ”tapasin” isäsi, noin viisi vuotta sitten. Lainausmerkit siksi, että olemme molemmat kotoisin tästä samasta ”tuppukylästä”ja todellakin tunsimme toisemme entuudestaan, sillä ikäeroa meillä ei ole kuin muutama vuosi. Olimme vain aina liikkuneet täysin eri maailmoissa, ennen erästä iltaa, jolloin monen mutkan kautta päädyimme jatkoille minun luokseni. Yli puoli vuotta siinä meni, ennen kuin avasimme ovet parisuhteelle. Silti muutamien kuukausien kuluttua tiesin sisimmässäni, että jos joskus syystä tai toisesta lisääntyisin, tässä olisi lapsen isä. Sinun isäsi. Minun kohdallani kysymys vanhemmuuteen kasvamisesta ei siis ollut niinkään sidoksissa ikääntymiseen tai siihen, että olisin vain yhtenä hetkenä havahtunut olevani valmis äidiksi. Koin, että olin löytänyt oikean ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella pystyväni siihen. Ihmisen, jonka kanssa mahdollisesti jossakin vaiheessa haluaisin perheen. Kului kuitenkin vielä muutama vuosi ennen kuin aloimme puolin ja toisin heittää asiaa ilmoille. Keväällä 2015 päätimme, että vauva saa tulla, jos on tullakseen. En kuitenkaan edelleenkään voi sanoa, että olisin tuolloin ollut VALMIS äidiksi. Koin olevani tarpeeksi kypsä ja epäitsekäs, jotta voisin ottaa vastuun toisesta ihmisestä.

Kului puoli vuotta ennen kuin ilmoitit itsestäsi. ”Hyvää isänpäivää, susta tulee isä”, hymyilin näkymättömälle miehelle, tehtyäni positiivisen raskaustestin isänpäivänä. Koin alusta saakka voimakasta kiintymystä sinua kohtaan, joskin kuvitelmani raskaudesta ja ylipäätään lasten saamisesta olivat hyvin pinnallisia. Sain elää tässä kuplassa 12 viikkoa. Ensimmäisessä ultrassa selvisi, että meillä oli vain muutaman prosentin todennäköisyys terveeseen lapseen, saati ylipäätään siihen, että raskaus jatkuisi ollenkaan. Sinä olitkin ehkä rikki. Saimme listauksen todennäköisyyksistä ja tilastoista. Väläyteltiin keskeytysmahdollisuutta, olihan keskenmenoriski hyvin korkea joka tapauksessa. Meille kerrottiin jatkotutkimuksista. Minä halusin katsoa kaikki kortit. Vain neljä prosenttia, mutta se oli jotain sekin. Ehkä sinä olisitkin täysin terve. Pääsimme nopeasti jatkotutkimuksiin ja minulle tehtiin istukkabiopsia. Selvisimme siitä molemmat. Sinä olit niin reipas. Tuloksia odotellessa tukeuduin Googleen ja etsin vastauksia sieltä. Jotain pientä toivoa siitä, että kaikki olisikin vain pahaa unta, mistä meidän täytyy herätä. Ei se ollut unta. Se kaikki tapahtui meille. Minulle, näkymättömälle miehelle ja sinulle. Se tapahtui sinulle. Olit jo pieni ihminen. Pienen pieni ja niin rakas.

Uuden vuoden aattona meidän piti mennä miehen ystävän luokse istumaan iltaa. Olisi iloittu sinusta ja kerrottu kaikille. Ei menty. Oltiin kotona. Seisoin keittiön ikkunan ääressä ja katselin, kun taivas täyttyi raketeista, kyynelten valuessa hiljaa poskia pitkin. Aina ennen oli iloinnut vuoden vaihtumisen tapahtuessa. Nyt ajattelin sinua, silitin jo näkyvää masukumpua ja itkin. Toivoin, ettei se hetki koskaan päättyisi. Ettei koskaan tarvitsisi selvittää, mikä sinulla on hätänä. Miksi sinut ensin annettiin meille ja sitten heti uhattiin ottaa pois? Missä muualla sinun olisi parempi olla kuin meidän kanssa?

Jatkotutkimukset eivät antaneet meille vastauksia, vain epäilyjä ja ennustuksia. Varmaa oli vain se, että odotimme pientä, kromosomeiltaan tervettä, tyttöä. Kromosomitutkimusten varmistuttua en olisi enää pystynyt raskauden keskeytykseen. Ehkä tämä olisikin vain väärää hälytystä. Ehkä vain pieni sydänvika tai muuta korjattavissa olevaa. Miten voisin luovuttaa nyt, kun olimme jo päässeet näin pitkälle? Kaikkia odotuksia vastaan sinä taistelit edelleen. Olit niin reipas tyttö. Minäkin halusin taistella, sinun vuoksesi. Olit vielä niin pieni, että enempää ei voitu tutkia. Olisi odotettava rakenneultraan saakka, jotta voisimme saada lisää tietoa sinusta ja voinnistasi. Päätin mielessäni, että me jaksetaan sinne saakka. ”Jaksa vielä vähän, äidin pieni. Älä luovuta”. Nimesin sinut Varpuksi: pieni taistelijani.

Piinaavan pitkien viikkojen aikana valmistelin itseni kolmeen erilaiseen vaihtoehtoon: 1. kaikki on pahaa unta ja kesällä sinä saavut elinvoimaisena ja terveenä 2. me menetämme sinut tai 3. kesällä meille syntyy erityislapsi. Pohdiskelin paljon, millaista elämä erityislapsen kanssa tulisi olemaan. Pystyisimmekö me siihen? Pystytään. Kyllä me pystytään. Viikot matelivat hitaasti. Kuuntelin pienen sydämesi laukkaa joka ikinen päivä. Joka kerta pelkäsin, että en enää löydä sinua. Mutta aina minä löysin sinut. Uudelleen ja uudelleen. Vatsa kasvoi ja aloin tuntea liikkeesi hyvin varhaisessa vaiheessa. Silittelin mahaa ja nautin jokaisesta potkusta, minkä minulle soit. Hyräilin sinulle lempilaulujani. Minä parannan sinut rakkaudella. Jos rakastan tarpeeksi, saan pitää sinut. Sulkeuduin kuplaan, missä aika pysähtyy, eikä rakenneultraa koskaan tule. Oli vain se hetki. Sinä ja minä. Äiti ja tytär.

Rakenneultraa edeltävänä päivänä olit kovin hiljainen. Olin huolissani, mutta halusin edelleen uskoa, että kyllä tästä vielä selvitään. Illalla en enää tuntenut yhteyttä sinuun. Sisimmässäni tiesin sinun jo menneen, mutta en halunnut uskoa sitä. Yritin etsiä sykettä, mutta sinä olit hiljaa. Silloin tiesin jo, että huominen käynti jäisi viimeiseksi. Seuraavana päivänä odotusaulassa mainitsin isällesi hiljaa, että pahoin pelkään sinun lähteneen. Aloitimme tutkimuksen ja lääkäri kertoi heti alkuun, että ei hyvältä näytä. En pelästynyt. Minä tiesin sen jo. Sinä olit siellä ja silti jo toisaalla.

”Tuossa on pieni sydän, mutta ikävä kyllä se ei enää lyö. Olen pahoillani, otan osaa”.


And then she'd say: 

"It's ok, I got lost on the way 
But I'm a supergirl 
And supergirls don't cry" 
And then she'd say: 
"It's alright, I got home 
Late last night 
But I'm a supergirl 
And supergirls just fly".
And then she'd say 
That nothing can go wrong 
When you're in love 
What can go wrong? 
And then she'd laugh 
The night time into day 
Pushing her fear 
Further alone

Vuosi sitten, 28.2 sunnuntaina sinä synnyit. Silloin minun sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi ja luulin, että en koskaan saa sitä takaisin kokoon. Sinulla oli isin korvat ja isin huulet. Pienet varpaat ja pienen pienet sormet. Niin pieni ja hento. Täydellinen pieni enkelityttö. Hetken sain viettää kanssasi, vaikka tiesin, että et sinä enää oikeasti siinä ollut. Sinulla oli kiire sinne jonnekin. Sinä olit niin reipas, kuiskasin hiljaa. Enää ei ole mitään hätää. Mene vaan. Ei äiti siksi itke, että olisi sinulle vihainen. Äiti itkee siksi, että äidillä on vaan niin kova ikävä jo nyt.

Kohtaloa tai ei, mutta jälleen, 5.2 sunnuntaina, syntyi pieni tyttö. Jollain tavalla ympyrä sulkeutui ja äiti tuntee olevansa aavistuksen eheämpi kuin ennen. Sinun syntyessäsi oli surullisen kaunis hiljaisuus. Nyt huone täyttyi metelistä. Sinun pikkusisaresi oli syntynyt. Nyt hän opettaa minulle, miten äitinä ollaan. ”Tuleeko tästä tytöstä nyt sitten Varpu”, jotkut kysyivät jo raskausaikana. ”Ei tule”, vastasin kylmästi. Ei tule, vaikka näen hänessä paljon sinua. Hän on kuitenkin hän. Ja sinä olet sinä. Älä pelkää, kulta. Ei hän sinun paikkaasi vie. Vaikka kyllähän sinä sen tiedät, etkö tiedäkin. Katsothan hänen peräänsä sitten, kun hän on jo niin iso, että lähtee kokeilemaan siipiään. Vahdit niin kuin isosiskon kuuluu tehdä. Ohjaa häntä oikeaan suuntaan, kuiskaa korvaan ja pidä kädestä. Ja voit sinä välillä äidin ja isänkin perään katsoa, jos pikkusiskon kujeilta suinkin ehdit.

Vuosi sitten, siinä pienessä huoneessa, sinä teit minusta äidin. Opetit minulle niin paljon, niin pienessä ajassa. Minulle sinä olit totta. Olit totta vuosi sitten, olit totta eilen, tänään, huomenna. Sinä olet minun pieni tyttöni nyt ja aina. Äidin rakas. Tyttö, nimeltä Varpu. Enkelini


Then she'd shout down the line, tell me she's got no more time
Cause she's a Super girl and Super girls don't cry
Then she'd scream in my face, tell me to leave, leave this place
Cause she's a Super girl and Super girls just fly.

(Reamonn, Supergirl)
comments powered by Disqus