ajatuksia

EN MÄ OSAA SUA HOITAA

Minulla on maailman parhaita uutisia! Kävimme eilen kontrollissa ja kävi ilmi, että Ruususen bilirubiiniarvot ovat kääntyneet laskuun. JES. Enää ei ole tarvetta kontrollille, vaan neuvolaseuranta riittää. Viimein päästään kiinni siihen ihan tavalliseen arkeen. Reissumuijamme onkin jo ensimmäisen elinviikkonsa aikana ajellut 160km. Kotona on arki lähtenyt sujumaan hyvin. Neiti tilailee maitoa ahkerasti ja kolme viimeistä päivää on asuttu rinnalla 6-7h putkeen. Hän heräilee myös hienosti itse syömään ja on päivällä jo pitkiä aikoja hereillä. Näyttää siis siltä, että alkuvaiheen ongelmat alkavat väistyä. Tähän liittyen haluan palata tänään viime viikon alkuun, jolloin tyttömme oli vasta muutaman päivän ikäinen ja minä opettelin äitiyden saloja rankemman kautta. Se mainitsemani ruusunpunainen kupla, se todellakin puhkesi näiden kahden ensimmäisen päivän aikana. Varoitus: teksti on pitkä kuin nälkävuosi. 

THROWBACK; tätä enkelivanhemmuus ei opettanut


”Nyt menee hienosti, hyvä. Vielä kerran ponnistat. HYVÄ, pää syntyy nyt. Älä enää ponnista. Nyt älä ponnista”. 

5.2 klo 18:02 kuulin kovaäänisen parkaisun. Tyttäreni oli syntynyt. Minusta tuli äiti. Taas. Tyttö nostettiin syliini ja epäuskoisena hyssyttelin tuota huutavaa, pientä, ihmisen alkua. En muista kovinkaan paljon noista ensihetkistä. Esimerkiksi sitä, että tytön syntymän hetkellä synnytyssalissa soi kuulemma 50Centin IndaClub (näkymätön mies tämän kertoi myöhemmin). Kuljin ensimmäiset tunnit sumussa. En voinut uskoa, että kaikkien niiden tuntien jälkeen se oli viimeinkin ohi: odotus oli päättynyt. Kaikista peloistani huolimatta raskaus sujui alusta loppuun hyvin. Synnytys käynnistyi itsellään ja pitkästä kestostaan huolimatta se oli ohi. Kaikki meni alusta loppuun hyvin.

Ensimmäiset hetket osastolla ovat myös ihmeellistä puuroa. Havahduin toden teolla vasta, kun olimme jo siirtyneet huoneeseemme ja jäin iltaa kohden yksin tytön kanssa. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin väkisinkin, kun vain katsoinkin häntä. Hän on niin kaunis. Niin täydellinen. Hänkö minun sisälläni on potkinut ja hikannut nämä kaikki kuukaudet. Hän oli niin tuttu ja silti niin vieras. Otin hänet viereeni yöksi. Vaippasilteen hän käpertyi kylkeäni vasten ja nukahti koitoksesta uupuneena. Minä en uskaltanut juuri silmiäni ummistaa. Ei enkelivanhemmuus ollut minua tähän valmistellut. Mitä jos kierähdän hänen päälleen? Mitä jos hän lakkaa hengittämästä? Miten minä osaan hänen kanssaan olla? Pieni potki unissaan kylkeäni vasten. Mikään ei ole muuttunut, ajattelin. Hän vain siirtyi mahan toiselle puolelle. Miten väärässä olinkaan. Ensimmäisenä yönä ymmärsin, että minusta oli tullut äiti elävälle lapselle. Muuta en sitten vielä ymmärtänytkään.

Seuraavana päivänä oltiin uuden äärellä. Ruusunen oli kovin unelias, mikä ihmetytti itseäni kovasti. Nukkuuko vauva todellakin näin paljon? Hän oli edelleen todella pahoinvoiva, sillä edellinen ilta oli kulunut hyvin pitkälti lapsivettä oksennellen. Tästä syystä hän ei tahtonut syödä MITÄÄN. Ei rinnasta, pullosta, ruiskusta. Ei mitään. Päättäväisesti hän nosti kielen kiinni kitalakeen tai sylki kaiken suustaan ulos, mitä sinne yritettiin laittaa. Hän huusi raivoisasti ja rauhoittui vain minun syliini. Hoitajat ihmettelivät ääneen tätä ja analysoivat, että mikä mahdollisesti voisi olla pielessä. Pelko nosti päätään. Onko vauvalla sittenkin jokin hätänä? Samaan aikaan koin kovaa painostusta imetyksen suhteen, sillä maito ei ottanut noustakseen ja siitä huolimatta piti opetella imetysasentoja ja syöttää tyttöä, joka ei halunnut syödä. Oli rintakumia, ruiskua, hörpytysmukia ja tuttipulloja. Lisämaitoa ja rintapumppua. Ympärilläni hääräsi naisia, jotka asettelivat tyynyjä sikin sokin ympärilleni. Yksi oli kiinni rinnoissani, yksi asetteli vauvaa. Simsalabim ja asento vaihtui lennossa, ennen kuin olin ehtinyt sisäistää edellistäkään.  Tähän päälle vielä muut vauvanhoito-opettelut. J
atkuvasti huomasin vetäytyväni taka-alalle ja annoin "ammattilaisten hoitaa". Lisäksi puhelimeni huusi jatkuvalla syötöllä. Kaikki olivat kiinnostuneita vauvasta ja siitä, miten kaikki sujuu. Vaikka olin iloinen ihmisten yhteydenotoista, jatkuva asioiden raportoiminen otti voimille. Oli maanantai ja olin ollut käytännössä hereillä lauantai klo 16 asti ja synnyttänyt siinä välissä pienen ihmisen pitkän kaavan mukaan. Tämä kaikki on liikaa, mieleni huusi. Mutta sitkeästi opettelin. Yritin sisäistää kaiken, mitä minulle sanottiin. Päivä kului yhdessä hujauksessa, siitäkin huolimatta, että tyttö nukkui suurimman osan ajasta. Illalla jäin jälleen yksin näkymättömän miehen lähtiessä kotiin. Pelko nosti päätään. Mitä jos hänellä on jokin hätänä? Mitä jos vauva kuolee?

Iltaan mennessä aloin olla todella väsynyt. En ollut ehtinyt nukkua päivällä ollenkaan. Kaikki päivällä opittu tuntui yhdeltä ahdistavalta möykyltä sisälläni. Avauduin näkymättömälle miehelle, miten en osaa. Miten ottaa päähän, kun jatkuvasti tuli eri ohjeita, miten vauvaa pitäisi hoitaa ja mitä ruokaongelmalle tulisi tehdä. Juuri kun ajattelin ummistaa silmät, Ruusunen päätti, että nyt on hyvä aika alkaa opetella imemistä. Harjoittelimme KOKO yön. Sitkeästi hän jaksoi yrittää, vaikka rinnasta ei tullut pisaraakaan palkkioksi. Välilä itkettiin ja sitten taas yritettiin uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen. Ensimmäistä kertaa jouduin myös vaihtamaan vaippaa niin, että kukaan ei ollut valvomassa vieressä. Olin aivan varma, että saan tytön hengiltä. Nostan väärin tai kolautan pään. Yritin muistella päivän opetustuokioita, mutta tuntui, että kaikki tieto oli valunut korvista ulos. Tuntui siltä, että en osannut yhtään käsitellä vauvaa. Tyttö huusi nälkäänsä ja yritti saada maitoa rinnasta, tuloksetta. Maito ei vain noussut. Tunsin, miten ahdistus valtasi mielen. Minä en osaa ruokkia omaa lastani. Nytkö kroppani tekee tenän kaiken tämän jälkeen. Samaan aikaan pelkäsin, että neidillä olisi jokin pahasti hätänä. Välillä hän rauhoittui ja nukahti viereeni, mutta minä en saanut unta. Katselin nukkuvaa ja itkin lohduttoman. Ihan hiljaa, ettei naapuri kuulisi. Mitä jos vauva kuolee? Miten saan pidettyä hänet hengissä? Pienetkin asiat tuntuivat vaikeilta. Olin niin väsynyt ja kävin niin ylikierroksilla, että en osannut edes säätää sairaalasänkyä toiseen asentoon. Aamun valjetessa olin yrittänyt imettää tyttöä lähes taukoamatta. Tuloksetta. Maitoa ei herunut pisaraakaan. Tihrustin epätoivoisena itkua ja olin aivan valmis joko kärräämään tytön toimistoon tai soittamaan omalle äidilleni, että tulee hakemaan neidin minulta äkkiä pois ennen kuin onnistun ottamaan hänet hengiltä.

”Anna anteeks ku äiti on näin huono. En mä osaa sua hoitaa”, ajattelin. 

Tyttö huusi lohduttomana nälkäänsä ja olin täysin neuvoton. Soitin kelloa ja kätilö kysy ongelmaani. Selitin. ”Haluatko sä siis lisämaitoa vai”? MISTÄ VITUSTA MINÄ TIEDÄN, olisin halunnut huutaa väsymyksissäni. ”En mä tiedä, kyl varmaan sitten”, huomasin kuitenkin vastaavani. Sain eteeni pullon ja tyttö hiljeni sen turvin. Katsoin pullosta maitoa imevää lasta ja tunsin epäonnistuneeni. Vaikka olin aina sanonut, että imetys ei tule olemaan itselleni mikään kynnyskysymys, huomasin jälleen olevani väärässä. Tarve ruokkia oma lapsi olikin valtava ja kun se ei onnistunut, fiilis oli sanoinkuvailemattoman huono. Minä en osaa.

En pystynyt nukkumaan vieläkään. Olin niin yksin ja lohduton. Laskin tunteja siihen, että aamu valkenisi ja näkymätön mies saapuisi paikalle. Että en olisi niin yksin. En tule koskaan unohtamaan sitä, kun menin aamuyöstä vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Kasvot olivat kalpeat ja väsymyksestä sekä itkusta turvonneet. Epätoivo paistoi silmistäni, enkä löytänyt itseäni peilikuvasta. Kuka tuo nainen on ja minne minä olen mennyt?

Aamulla hoitajat tulivat kysymään, että miten yö oli sujunut. "Aivan päin helvettiä", huomasin päästäväni suusta ja purskahdin välittömästi lohduttomaan itkuun. Molemmat hoitajat hieman hätääntyivät ja kysyivät, mikä tässä oli taustalla. Kilarimuija pääsi irti.

”Musta tuntuu siltä, että mä oon jotenkin täysin epäonnistunut ihminen, koska maito ei ole vielä noussut jossain vitun tavoiteajassa ja mun pitäisi ite pystyä päättää jostain lisäamaidoista keskellä yötä, vaikka mä en ymmärrä niistä mitään. Mä ymmärrän, että jokainen hoitaja ja kätilö on erilainen ja niin monta on tapaa ku on tekijää, mutta on todella hämmentävää kun yks sanoo yhdet ohjeet ja seuraava kumoaa ne täysin vartin päästä ja näyttää taas uuden tavan ennen kuin on ehtinyt edellistä sisäistää. Tää on kaikki mulle ihan uutta niin mulle tulee vaan sellanen olo, että hoitakaa te sitä vauvaa ku en mä osaa. Enkä mä oikeesti oo yhtää tällänen luovuttava vikisijä ja sekin hämmentää ku mä vaan tääl itken koko ajan. Mä halusin vaan yöllä soittaa jonkun hakemaan ton lapsen pois ku musta tuntuu et mä en osaa, enkä opi ja saan sen hengiltä vielä ennen ku pääsen tän sairaalan ovien ulkopuolelle”.

Hoitajat kuuntelivat purkaustani empaattisina. Lastenhoitaja katsoi minua lämpimästi suoraan silmiin.

”Mä tarkkailin tuota sun olotilaa eilen ja sanon nyt suoraan, että olisin ihmetellyt, jos ei pian olis jotain tällästä purkausta tullut. Muista, että kaikki tunteet on sallittuja ja ne pitää päästää ulos. Ei kukaan oo seppä syntyessään”. 

Keskustelimme vielä hetken ja tuntui, että viimein sain ymmärrystä pelkän ohjeistustykityksen ja imetysvouhotuksen sijaan. Tai eihän se mitään vouhotusta ollut, se vain heijastui itselleni sellaisena, koska koin maidonnoususta niin kovaa painetta. Soitin myös äidille ja puhuimme pitkään samoista asioista.

”Sun pitää nyt ihan oikeasti ymmärtää, että kaikkea ei voi osata heti ja aina ei voi olla paras. Aina ei onnistu ekalla kerralla. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Tää on tavallaan sun ensimmäinen lapsi ja nyt te yhdessä opettelette toimimaan yhdessä”. 

Verenpaineeni oli aavistuksen korkeammalla kuin ennen. Kuumetta liki 39 astetta. Hoitajat passittivat minut välittömästi nukkumaan, kun näkymätön mies saapui. Nukuin kaksi tuntia ja heräsin kuin uutena ihmisenä. Nostin vauvan syliin ja opettelimme jälleen imemistä hetken. Vauvan ote oli viimeisen päälle kunnossa, kiitos yön harjoittelusession. Aamun hoitajien saapuessa pyysin käytöstäni anteeksi ja keskustelimme jälleen tapahtuneesta. Kiitin heitä saamistani neuvoista ja totesin, että arvostan jokaista neuvoa, minkä olen saanut. Totesin, että lauantaista asti valvominen, pitkä synnytys ja ylipäätään elävän lapsen saaminen syliin asti sekä siihen päälle kaiken uuden opettelu yhdistettynä vauvan ruokaongelmiin ja väsyneisyyteen oli liikaa.

”Mä vaan flippasin”.

”Et sä ole huono äiti. Kyllä sä osaat ja opit koko ajan paremmaksi”. 


Rintakumiin herui muutama pisara ihan oikeaa maitoa. Vaihdoin vauvan kuiviin ja hyssyttelin nukkumaan. Verenpaine oli palannut normaaliksi ja kuume oli laskenut. Ehkä tästä tosiaan tulee vielä jotain. Tyttö syntyi sunnuntai-iltana ja kuvittelin silloin olevani täysin valmis. Kotiutumispapereissa lukee: hoitaa vauvaa kauniisti. Ehkä minä sittenkin osaan. Tästä minun matkani vasta alkaa. 
comments powered by Disqus