ajatuksia

Halua minut

Muutamia viikkoja sitten blogimaailmassa pyöri paljon totuus blogikuvista -teemalla kirjoitettuja postauksia. Seurailin muutamaa ja huomasin pyöritteleväni silmiä koko idealle. Uskon, että hommassa kävi vähän samalla tavalla kuin elokuvissa, joiden lopputeksteissä näytetään tarpeettoman pitkään piloille menneitä ottoja. Ne nimittäin naurattavat usein vain elokuvan parissa työskennelleitä. Katsojalle se on ensimmäisen kahden klipin jälkeen lähinnä kiusallista. Uskon, että nämä postaukset olivatkin heh heh -hauskoja ainoastaan blogistien keskuudessa. En oikein saanut kiinni siitä, mitä postauksia kirjoittaneet bloggaajat halusivat paljastuksillaan viestittää.  Ja kommenttiboksien antia seuratessani huomasin, etteivät kaikki bloggaajat kai tienneet itsekään. Osa postauksia kritisoivista kommenteista jäi vaille vastausta, vaikka juuri ne olisivat herättäneet rakentavaa keskustelua aiheesta, ihkudaa sydän sydän -kommenttien sijasta. Melko tuoreena bloggaajana en ole varma, mitä tästä pitäisi ajatella. 

Viime viikolla katsoin tallennettuna brittiläisen, Täydellinen instagram kroppani -dokumentin. Dokkari oli näytetty Avalla muutamaa päivää aikaisemmin. Dokumentti kuvaa nuorten naisten sukupolvea, joka vertaa itseään Somessa seuraamiinsa virheettömiin ja superseksikkäisiin megabeibeihin. Dokumentissa esiintyvistä naisista jokainen oli ulkonäköpaineiden seurauksena päätynyt kerran jos toisenkin kirurgin veitsen alle, olematta kuitenkaan tyytyväinen lopputulokseen. Heti leikkaushaavojen parannuttua marssittiin liiviliikkeeseen ja sen jälkeen kotiin poseeraamaan, että saataisiin instaan täydellinen kuva uudenkarhealla rintavarustuksella. Filttereillä, tietenkin. Heidän suurimpia haaveitaan oli näyttää "siltä kuin nuo suositut tytöt tuolla instassa". Siitäkin huolimatta, että he tiedostavat kuvien valheellisuuden ja sen, että kaikki instakuvat ovat pitkällisen lavastuksen sekä jälkikäsittelyn aikaansaannosta. Erään naisen äiti yritti puhua tyttärelleen järkeä sanoen, ettei veitsellä voida korjata sellaista, mikä on rikki sisältä. Miten totta tuo lause voikaan olla. Dokumentti valotti verhoa myös täydellisen instagram -tytön osalta. Sitä, mikä on kymmenien ja satojen tuhansien tykkäysten, yhteistyökumppaneiden, seuraajien ja ennen kaikkea pinnalla pysymisen hinta. Somessa ei voi menestyä, jos ei näytä hyvältä ja saa muita haluamaan sinun elämääsi. Samaan aiheeseen viittasi entinen suosikkibloggaaja Saara Sarvas Ylellä juuri alkaneessa Jenny+ -sarjassa (https://areena.yle.fi/1-4212327), valottaessaan bloggaamisen aiheuttamia paineita.

Tänään luin yhden Suomen suosituimman perhebloggaajan, omankin suosikkini, Iina Hyttisen, mielenkiintoisen postauksen siitä, millaiseksi blogimaailma on muuttunut ja on muuttumassa. Postauksen pääset lukemaan tästä:

http://butimahumannotasandwich.indiedays.com/2017/11/01/bloggaaminen-tapetilla-millaista-on-bloggaaminen-vuonna-2017/

Iina raottaa hienosti verhoa suositun blogin varjopuolista, sekä huolestaan siitä, millaiseksi blogiskene on muuttumassa. Ehkä juuri nämä tekijät ovat niitä, mitkä ovat muuttaneet blogeja muistuttamaan yhä enemmän mainoskatalogeja. Ehkä tästä totuus blogikuvista -teemassakin oli loppujen lopuksi kysymys. Tunnustaa, miten nykyään vain harvassa ammattiblogissa kyse on enää aidosta tekemisestä. Viinilasit täytetään roseen sijasta viinalla ja kaadetaan kuvan jälkeen viemäriin. Vatsa vedetään sisään ja suu huolella harjoiteltuun virneeseen. Etsitään täydellinen kuvakulma, ettei epäkohtia näy. Lapset puetaan äidin valitsemiin vaatteisiin ja istutetaan pöydän ääreen muka piirustelemaan tai lukemaan kirjaa, vaikka lukutaitoa ei vielä ole. Kirjoitetaan mieluummin kevyttä ja lentävää kuin valtavirrasta poikkeavaa tai mielipiteitä jakavaa.

Oliko totuus blogikuvissa -postauksissa kyse siitä, miten pysyäkseen pinnalla ja saadakseen leivän pöytään on pakko lavastaa, käsikirjoittaa ja silotella totuutta? Tai pysyä aitona sekä avoimena ja tulla syödyksi elävältä negatiivisten kommenttien vallatessa kommenttiboksin ja sähköpostin. Oliko sen tarkoituksena viestittää lukijoille: "Sori siitä, mutta tätähän te haluatte". Onko helpompaa luoda mieluummin epäaitoa hypetystä massoille, aidon sekä samastuttavan arjen sijaan, koska silloin ei satu liikaa? -Todennäköisesti. Mutta voiko tällaisen kiiltokuvaelämän tarjota muille ja pysyä samalla rehellisenä itselleen? Ja näin perhebloggaamisen näkökulmasta: millaisia käytösmalleja opetamme lapsillemme, kun ohjaamme heidät pukeutumaan ja leikkimään halutulla tavalla, lavastaaksemme olosuhteet täydelliselle Somekuvalle? Erityisesti tästä jälkimmäisestä ilmiöstä olen äärimmäisen huolissani. Ennen blogeja kirjoitettiin lähtokohtaisesti itselle ja sitä kautta muille. Nyt tuntuu siltä, että homma on kääntymässä enemmän Täydellisen instagram -kroppani suuntaan. Halua minut ja minun elämäni, hinnalla millä hyvänsä. 

Sekä totuus blogikuvista haasteet, brittidokkari ja Jenny+:n ensimmäinen jakso että Iinan uusin postaus puhuttelivat minua todella paljon. Tunsin ahdistuksen leviävän hartioilleni, kun mietin sängyssään tuhisevaa Ruususta. Ovatko elämysten perässä juokseminen, muovisuus, täydellisyyden tavoittelu sekä tykkääjien/klikkien/seuraajien määrä Somessa edelleen tahtotila sitten, kun hän on teini-iässä tai nuori aikuinen? Miten voisin vanhempana, naisena, äitinä ja perheblogiharrastelijana saada hänet ymmärtämään, että hän riittää ja kelpaa juuri tuollaisena, millaiseksi on syntynyt. Että hän ei tarvitse kymmentä eri filtteriä, 100000000000 tykkääjää tai täyteaineita kehoonsa ymmärtääkseen sitä tai menestyäkseen elämässä. Miten saisin rakennettua hänelle niin vahvan itsetunnon, että halu tai tarve laittautumiseen ei olisi muiden arvostelun tai ulkonäköpaineiden aikaansaamaa? -En varmasti mitenkään, epäonnistumatta jollakin osa-alueella. En varmasti mitenkään niin kauan, kun koen itse tarvetta silotella, piilottaa ja saada muut haluaamaan minut ilman, että kelpaan ensisijaisesti itselleni, huomasin ajattelevani.

Vaikka koen olevani keskivertoisen terve itsetunnoltani, sorrun jatkuvasti tähän vallalla olevaan tykkäyskulttuuriin. Välillä tietoisesti, välillä tiedostamatta. Sillä onhan kehujen saaminen oikeassakin elämässä mukavaa. Sen sijaan harva meistä haluaa kuulla itsestään mitään negatiivista. Kiusaus kalastella positiivista muurahaispesän sohimisen ja keskustelun herättämisen sijaan kasvaa vähän väliä kohtuuttoman suureksi. Mutta tämän harrasteblogin kirjoittajana sekä kohtalaisena Someaktiivina koen tässä saumaa vaikuttaa, muuttua ja olla esikuvana, niin omalle tyttärelleni kuin lukijoillenikin. Voisinko saada teidät haluamaan minut ilman, että totuus sekä avoimuus katoavat kokonaan? Miten "menestyksen" hinta voitaisiin maksaa ilman totuuden menettämistä tai itsensä satuttamista? Käytän lainauksia menestyksessä siitä syystä, että kirjoitan blogiani ensisijaisesti harrastuksena, en saadakseni tästä leipää pöytään. Uskon silti, että Iinan mainitsemat bloggaamisen tai ylipäätään Somesuosion nurjat puolet alkavat muodostua heti, kun käyttäjä hoksaa, että omaa diipadaapaa seuraavat oman äidin lisäksi muutamat muutkin. Ja mitä enemmän teitä ruudun toiselle puolelle kerääntyy, sitä suuremmiksi kuvitellut sekä todelliset paineet alkavat muodostua. Olen kuitenkin viimeaikoina herännyt siihen, että en halua kerätä näitä tykkäyksiä rehellisyyden, enkä ennen kaikkea lapseni kustannuksella. En halua havahtua muutamien vuosien päästä siihen, että olen omalla toiminnallani opettanut hänet esittämään muuta kuin mitä hän todellisuudessa on. 

Minulle henkilökohtaisesti blogeissa tärkeintä on ensisijaisesti teksti ja sen sanoma. Kuvat elävöittävät tekstiä ja visuaalisena ihmisenä katselen mielelläni kauniita kuvia. Lavastettuja ja käsiteltyjäkin. Ne eivät kuitenkaan anna minulle mitään, jos ne eivät nivoudu osaksi tarinaa tai tuo sille mitään lisäarvoa. Vielä vähemmän, jos ymmärrän muutamalla vilkaisulla, että kuvalla ei voi olla mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Minua eivät häiritse blogikuvien käsittely tai lavastaminen, mikäli ne eivät vaikuta kuvan totuusarvoon liikaa. Perheblogista puhuttaessa kuvien lavastaminen on mielestäni ok niin kauan, kun se koskee vain kirjoittajaa itseään. On väärin vaatia lasta osallistumaan äidin tai isän työn/harrastuksen sisällöntuottamiseen, jos lapsi ei sitä itse halua tai jos hän ei vielä ole riittävän kypsä ymmärtämään, mistä asiassa on todellisuudessa kyse. Leikki on lapsen työ, eikä sitä pidä joutua lavastamaan. Mielestäni edellä mainitsemani asiat ovat myös valokuvaukseen sekä luovuuteen liittyviä tyyliseikkoja ja taitava bloggaaja osaa vetää rajat niin, että kuvan totuusarvo säilyy. Valitettavasti aina näin ei kuitenkaan ole ja siitä syystä valtaosa aikaisemmin seuraamistani blogeista on pudonnut tai on putoamassa tällä hetkellä pois omalta lukulistaltani. Miksi inspiroituisin sellaisesta, minkä tiedän mahdottomaksi saavuttaa? Miksi inspiroituisin arjesta, jonka sisällön toistuvasti määrittävät blogiin sopimattomat ja pinnalliset mainoskampanjat? Miksi haluaisin tarjota klikkejä, jakoja ja tykkäyksiä blogille, jonka sisältö ei enää vastaa omia arvojani? Jos haluan paeta todellisuutta, tartun mieluummin romaaniin tai katselen valokuvia, joiden tarkoitus ei alunperinkään ole viestittää realistista elämää.

Kulunut kuukausi eteen tulleine Someaiheineen on saanut minut ajattelemaan blogini visuaalisuutta sekä todellisuutta kriittisin silmin. Rakastan valokuvaamista ja kirjoittamisen ohella pyrin kehittymään myös siinä paremmaksi. Kaikkia blogini kuvia on käsitelty jälkikäteen, osaa lavastettukin. Ruokakuvat tulevat mieleen päällimmäisenä lavastettujen osalta. Pyrin kuitenkin toistuvasti arvioimaan ottamiani kuvia ja sitä, missä raja kauniin kuvan sekä liiallisen lavastamisen tai jälkikäsittelyn välissä kulkee. Ja kuten tässä postauksessa käsiteltyjen ajatusten kautta ehkä huomaatte, joskus sitä rajaa on erittäin vaikea hahmottaa. Joskus on vaikeaa muistaa, miksi ja mistä syistä blogiaan kirjoittaa. Siksi toivonkin tämän postauksen kautta herättäväni omat lukijani pohtimaan esimerkiksi tämän blogin tai omien Somekuviensa visuaalista maailmaa. Toivoisin, että oppisitte haluamaan minut vain silloin, kun puhun totta. Ja sitten, kun huomaatte minun viilaavan teitä linssiin, avaisitte suunne sanoaksenne: "Heikkonen, ei ole hyvä tämä nyt". En halua tätä siksi, että erottuisin massasta. Haluan tätä siksi, että onnistuisin edes omalta osaltani vaikuttamaan siihen, ettei tyttäreni tarvitisi koskaan astua kirurgin veitsen alle, saadakseen itselleen täydellisen Instagram-vartalon tuhannellasadallamiljoonallatriljoonalla tykkäyksellä. Sillä viimeaikoina, olen huomannut olevani huolissani tykkäyskulttuurin vaikutuksista omaan ajatteluuni sekä sitä kautta äitiyteeni . Ja tämän huolen aikana heränneiden ajatusten pohjalta pyrin jatkossa tuottamaan sisältöä tähän blogiin.

comments powered by Disqus