perhe

Havaintoja taaperosta

Hän herää useimmiten 07:03. Tällöin itkuhälyttimestä kuuluu, kun hän tapailee ääneen omaa nimeään ja jumppailee sängyssään. Jos kukaan ei hetken päästä reagoi hänen heräämiseensä, hän alkaa komentaa. Koska tietää, että sitten äiti tai isi tulee hakemaan heidän väliinsä. 

Hänestä on mukavaa edellämainitun sänkyyn noutamisen ja pötköttelyn jälkeen laskeutua ihan itse sängystä alas. Sitten hän kävelee olohuoneeseen ja kiipeää varovasti sohvalle. Poimii kaukosäätimen ja nojailee sohvatyynyihin sitä tutkiskellen, sekä varpaitaan heilutellen. Ja kiljaisee riemusta, kun sattuukin osumaan sellaiseen nappiin, mistä televisio paukahtaa päälle. Siinä onnistuttuaan hän laskeutuu varovasti alas ja suuntaa joko kissojen perään tai lelukorinsa äärelle, huudellen sieltä vielä sängyssä makoileville vanhemmille, että eikös tässä jo pitäisi kaikkien nousta. 

Hän on nykyisin erittäin valikoiva ruokien suhteen. Timing is everything. Ja kovasti pitäisi saada syödä itse. Tai sitä, mitä jonkun toisen lautasella on. "NAM NAM", hän toteaa ja pyrkii päästä maistamaan sitä, mitä sinä syöt. Entiset suosikitkin ovat nykyisin päätyneet epäiltyjen listalle. Kaikkea pitää tunnustella, maistella, haistella ja tutkia tarkkaan. Ja vain harvat läpäisevät seulan, päätyen suuhun asti. Kelpaamattomat räjäytetään tai/ja tarjoillaan kissalle. Tai annetaan iskän käteen ja todetaan: "(S)IITTÄ". On myös mukavaa pudottaa ruokapala tai ruokailuväline lattialle ja katsoa sitten vanhempaa silmät hämmästyksestä suurina, todeten samalla viattomasti: "(t)ippu". Joo, ihan itsestään tippu. Mutta pillimukista juominen on ihanaa.

Neliveto ainoana oikeana liikkumistapana on alkanut hiljalleen väistyä kävelyn tieltä. Ennen niin levottomat kädet ovat alkaneet löytää funktionsa kävellessä ja tasapaino kehittyy koko ajan paremmaksi. Satunnaiset pyllähdykset feikataan tarkoituksenomaisiksi, tai sitten niille todetaan vain olkia kohauttaen: "ei (h)aittaa". Ennen tätä hän ehti kuluttaa viidet housunsa polvista ennätysajassa, koska polvikävely oli nelivedon ohella paras mahdollinen tapa liikkua. Eipä mittään, onpahan kesäksi monet shortsit. 

Hän on erityisen kiinnostunut kissoista. Ne on etsittävä aamulla ensimmäiseksi ja pyrittävä silittelemään. Olisi ihanaa saada nostaa koko kissa syliin, mutta vielä syli on hieman liian pieni ja kissa liian suuri. Hän on oppinut, mitä tarkoittaa nätisti. Ja kuinka ihanaa on, kun Pipakissa antaa pistää pään vatsalle ja kuunnella kehräyspörinää. Sen kuullessaan häntä alkaa aina naurattaa. Ja nätisti-sana meinaa jälleen unohtua sanavarastosta, kun kissasta lähtevästä pörinästä niin kovasti innostuu. 

Kävelyn ohella kiipeily on erinomainen tapa saada vanhemmat äärimmäisen keskittyneiksi siitä, mitä hän on tekemässä. Hän kiipeää ja laskeutuu sohvalle yhä uudelleen ja uudelleen. Heittäytyy uhkarohkeasti tyynyltä toiselle ja kiipeää käsinojalle pötköttelemään, isän tai äidin tönöttäessä mukarentona ja silti valmiina ottamaan kopin hetkenä minä hyvänsä.

Sanavaraston kerryttäminen on jäädytetty tällä erää, koska kaikki oppimiskapasiteetti on keskitetty täysillä liikkumisen ihmeiden sisäistämiseen.On kuitenkin tärkeää tehdä havaintoja ja osoitella erilaisia esineitä ja asioita. Ja sitten nimetä ne kaikki äidiksi. Toisinaan hän kuitenkin yllättää, paljastamalla osaavansa nipun erilaisia sanoja ja ymmärtävänsä niiden merkityksiä. Omaan nimeensä hän on myös erityisen viehättynyt. 

Hän on hellä ja huomaavainen. Hän rakastaa halata ja suukottaa. Hän on sosiaalinen ja nauttii suunnattomasti muiden lasten seurasta. Kauppareissuilla hän heippailee kaikille moikkauslapasillaan ja menee sitten äkkiä käsiensä taa piiloon, jos tuntematon pyrkii jutulle. Sitten hän kurkistaa piilostaan ja hymyilee naama näkkärillä. Ja saattaa jopa todeta rohkeasti: "(e)ippa"

Hänesta on ihanaa, kun äiti tai isi tulee töistä kotiin. Hän tepsuttelee ovelle vastaan ja alkaa heti höpöttää omalla kielellään kaikkea sitä, mitä hän on toisen vanhemman kanssa tehnyt sillä aikaa, kun toinen on ollut töissä. Ja sitten hän haluaa päästä syliin. Mutta vain hetkeksi, koska on niin kova kiire tehdä kaikkea muuta.  

Hän yrittää pukeutua itse tai pukea nukkevauvaansa. Hauskinta on laittaa joko äidin kengät tai omat kengät käsiin ja sitten kävellä tai kontata menemään. Toisinaan hän onnistuu laittamaan lapasen käteensä ja ihmettelee sitten, että mitenkäs ihmeessä se toinen lapanen tulisi sitten vielä saada paikoilleen. 

Hän on taaperoksi muututtuaan alkanut muistuttaa ihan oikeaa mini-ihmistä. Hän näkee, kuulee ja tuntee. Aistii kaiken. Vieläpä varsin voimakkaasti ja nopeammin kuin kukaan muu. Muka reiluina hankkimani vaatteet alkavat muuttua hänen yllään sopiviksi kuin salaa. Hän hakeutuu jatkuvaan vuorovaikutukseen, kujeilee, testaa rajojaan ja tarkkailee tekojensa aiheuttamia reaktioita vanhemmissaan. Kiihtyy nollasta sataan sekunnissa, mutta leppyy yhtä nopeasti kuin kiihtyikin. Ja kun hän nauraa, hänen naurunsa tarttuu minuunkin. Kun hän hymyilee, minuakin alkaa hymyilyttää. Ja joka päivä hän oppii jotain uutta tai hienosäätää jo oppimaansa, liikkeiden muuttuessa hallitummiksi ja ketterämmiksi. Ymmärryksen ja taitojen laajentuessa erehdysten, sekä onnistumisien kautta. 

Vaikka takana olisi miten kiireinen päivä tahansa, se kaikki unohtuu sillä sekunnilla, kun astun kotiovesta sisään. Kun prinsessa keskeyttää leikkinsä siihen paikkaan ja tepsuttaa kaikella kävelykapasiteetillaan minua vastaan. Tai tuhisee jo sängyssään, täydessä unessa. Ja sitten minä kaappaan hänet syliini tai silittelen ihan varovasti päästä. Hänen tapansa elää niin voimakkaasti tässä ja nyt, tarttuu minuunkin. Ja saa minut unohtamaan kaiken sen, mitä olin ajatellut hetkeä ennen kuin astuin ovesta sisään. Huomaan, että minäkin haluan olla tässä ja nyt. En siinä, mitä tapahtui hetki, tunti tai kaksi tuntia sitten. En siinä, mitä tapahtuu huomenna tai ylihuomenna. Vaan tässä. 

Olen saanut itseni kiinni pienistä kateuden tunteista, kun työpäiväni jälkeen kuulen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Nyt mies onkin se, joka saa tehdä suhteessa enemmän havaintoja taaperosta kuin minä. Ja silti minun sydämeni täyttyy lämmöstä, kun näkymätön mies kertoo päivän tapahtumista ja Ruususen kujeista. Näyttää kuvia ja videoita, suu vaahdossa kaikkea tapahtunutta selvittäen, ylpeyden kaikuessa hänen äänestään. Oli heillä ennekin jo omat juttunsa, mutta nyt ne ovat löytäneet uudenlaisen syvyyden. Uudenlaisia polkuja, joita minä saan vain seurailla vierestä tai älypuhelimestani. Ja se ylpeys, mikä isimiehen äänestä huokuu, kun hän on löytänyt ohjeen mikromunakkaan valmistamiseen ihan itse tai onnistunut jossain muussa uudessa arjen asiassa, ilman minun konsultoimistani. Minun poissaollessani hän on alkanut ottaa aivan uudenlaista roolia. Välillä minusta jopa tuntuu, että hän on perillä asioista enemmän kuin minä. I got this, minä luen hänen silmistään. Kyllä minä sen tiesin aina, mutta nyt hän uskoo siihen itsekin. Ja se tuntuu mahtavalta.