perhe

Hiljalleen eteenpäin

Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä ihania siitä tuesta ja sympatiasta, mitä Pipan menetyksen myötä olemme saaneet osaksemme. Tuntuu ihanalta tietää, että yhdeksän elinvuotensa aikana tuo maailman epäkissamaisin kissa ehti jättää tassunjälkensä yllättävillekin tahoille. Vaikka hän ei ehkä ollut paikalla silloin, kun aivoja jaettiin, hänellä oli mitä suurin sydän. Ja se sydän, rakasti ihan kaikkia. Jopa Herr Heikkosta, joka vuodesta toiseen pyrki sitkeästi torjumaan Pipan rakkaudenosoitukset. En vieläkään haluaisi uskoa, että karvainen ystäväni on todellakin poissa. 

Olemme nyt viikon verran totutelleet uuteen elämäämme yhden kissan hoomaneina. Suurimpia haasteita tähän on tuonut se, että Ruusunen oli Pipan kanssa kovin läheinen. Pipa oli hänen ensimmäisiä sanojaan ja kissakaveri seurasi hyvin tiiviisti Ruususen päivittäisiä kommelluksia ja antautui vähän väliä rajun rakastajan syleiltäväksi. Sydämeni särkyy tuhannen sirpaleiksi joka ikinen kerta, kun Ruusunen tuloksetta etsii Pipaa ja joudun kertomaan hänelle, ettei Pipa-kissaa enää ole. Hän katsoo minua totisena ja toistaa perässäni: 

"Ei oo Pipa". 

Kuluu varmasti vielä jonkin verran aikaa, ennen kuin muisto Pipasta alkaa haalistua Ruususen mielestä. Onneksi muistojen laatikkoon on kuitenkin taltioitunut lukuisia videopätkiä ja valokuvia heistä yhdessä. Niiden kautta hän voi jonakin päivänä jälleen muistaa, miten meillä oli kerran ystävä, nimeltä Pipa. 

Monet ovat kyselleet, miten Jalo on ottanut tapahtuneen. Olosuhteisiin nähden arvon Piisamirotta voi oikein hyvin. Ilmeisesti filosofit ovat myös kaiken tällaisen yläpuolella. Hän on nimittäin pysynyt kutakuinkin omana itsenään. Alkuun hän kyllä etsi Pipaa. Eirtyisesti iltaisin, mutta tuntuu nyt ymmärtäneen, että veli ei ole enää täällä. Ja ilmeisesti siitä syystä hän on myös sitä mieltä, että koska Pipaa ei enää ole, hänen tulee saada omansa lisäksi myös kaikki Pipan kastikkeet. Kuinkas muutenkaan.

Kuvittelin jollakin lailla, että Varpun menetyksen jälkeen mikään ei enää voisi satuttaa. Että kun on räpiköinyt jostakin niin synkästä pinnalle, olisi jollakin lailla aina valmis kohtaamaan luopumisen uudelleen. Miten väärässä olinkaan. Ei siihen totu ikinä. Olipa kyse sitten lemmikistä tai ihmisestä. Tulipa tilanne eteen yllättäen tai ei. Rakkaistaan luopumisen tuska on aina yhtä voimakas ja jollakin tavalla tuntuu, että uusi menetys avaa entisetkin haavat uudelleen. Kuluneen viilkon aikana olen vähän väliä pysähtynyt kelaamaan mielessäni filminauhaa kuluneelta yhdeksältä vuodelta. Miettinyt, miten kaikki tuntuu nyt niin vajaalta, kun yksi on poissa. Aamupartio on poissa, enkä enää koskaan saa komentaa Pipaa pois pyörimästä jaloistani, kun yritän laittaa heille kastikkeet kippoihin. On vain omalla paikallaan kiltisti odottava Piisamirotta. Hänkin näyttää vain puolikkaalta ilman hömelöä veljeään. Ikävä ei tunnu hellittävän millään. Niin monessa elämäni kaarteessa tuo pieni ystäväni ehti olla mukana. 

Mieleeni on erityisesti jäänyt hetki, minkä kuvasin instastoryyni vain muutamaa päivää ennen Pipan putoamista. Ruusunen nukkui päiväuniaan ja makoilin sohvalla Netflixiä katsellen. Oli niin kuuma, että ei pystynyt liikauttamaan evääkään. Kissat makasivat olohuoneen lattialla lötköpötköinä, tuulettimen viileydestä nautiskellen. Kuvasin heistä pienen pätkän instastoryyni, mihin kirjoitin kissojeni menneen rikki. Videolla Pipa makaa pitkin pituuttaan aurinkokaistaleessaan ja kääntää katseensa kameraan kuin hymyillen ja ihmetellen. Että mitä hooman häärää ny. Nyt kummatkin ovat poissa, niin kissa kuin tuo videopätkäkin. Vain kuva siitä hetkestä, säilyy mielessäni aina. Samalla, kun yritän valua hiljalleen eteenpäin. En voi kun toivoa, että siellä, missä hän on nyt, paistaisi aina aurinko.