Herään aamuyöllä säpsähtäen. Näin painajaista. Olen nukkunut taas selälläni. Jos nukkuu selällään, vauva painaa alaonttolaskimoa vasten, eikä veri kierrä tehokkaasti kohtuun. Vauva voi kuolla, Pelko kuiskaa. Käännyn äkkiä kyljelleni ja kuulostelen hetken. Hiljaista. Rauhoittelen itseäni: keho kyllä tietää, milloin se on ollut liian pitkään huonossa asennossa ennen kuin vauvalle ehtii tapahtua mitään. Ei ole mitään hätää. Vauva nukkuu. Napanuora varmaan kaulan ympärillä. Tai solmu napanuorassa. Kohta on jo kiire, Pelko naureskelee korvani juuressa. Hän tietää, että öisin minut pääsee yllättämään parhaiten. Hirviöhetkenä. Silloin, kun mieli on unelias ja kauhukuvat muuttuvat todeksi sormia napsauttamalla. Hirviöhetken aikana vauvat kuristuvat napanuoriinsa, lapsivesi on lakannut muodostumasta ja sairaalaan on liian pitkä matka. On liian myöhäistä ja kaikki on menetetty. Edelleen hiljaista. Koska vauva liikkui viimeksi? Ehkä puoliyön aikaan? Vai oliko se jo aikaisemmin illalla? Pelko puristaa rintaani kovempaa. Kovempaa. Yhä kovempaa. Yritän herätellä vauvaa, mutta masussa on hiljaista. Näkymätön mies kuorsaa tyytyväisenä vieressä. En halua herättää. Nousen aivan hiljaa ylös, istumaan sängyn reunalle. Kiedon kädet masun ympärille. Herätys pieni, äiti täällä pelkää. Kerro, ettei ole mitään hätää, niin mennään takaisin nukkumaan. On hiljaista. Aavemaisen hiljaista. Vain minun sydämeni hakkaa niin kovaa, että tunnen sykkeen jokaisessa raajassani. On vaikea hengittää rauhallisesti. Käyn mielessäni läpi, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Liikelaskentaa? Soittaa sairaalaan? Pelko istuu vieressäni ja heiluttelee jalkojaan huolettomasti. Soita hautaustoimistoon, hän nauraa.
Nousen ylös ja tassuttelen keittiöön. Nyt jotain makeaa. Juon appelsiinimehua useita kulauksia ja menen takaisin sänkyyn. Kuolleet eivät mehuista välitä, Pelko kikattaa korvani juuressa. Turpa kiinni, sähähdän hänelle hampaiden välistä. Makaan aivan hiljaa paikoillani ja silittelen mahaa. Yritän hengittää tasaisesti ja sulkea Pelon tilanteen ulkopuolelle. Hän istuu polvi-istunnassa masun edessä ja rummuttaa sitä käsillään: hallotahalloo ei taida olla ketään kotona, hän räkättää. Kuluu muutamia minuutteja ja sitten hänen tanssinsa alkaa. Ahdistus varisee hiljalleen ja uskallan taas hengittää. Helpotuksen kyyneleet valuvat pitkin poskia ja kastelevat tyynyn märäksi. Anna anteeksi rakkaani, nukuitko sinä noin sikeästi? Äiti vain pelkäsi niin kamalasti, että sinulle on sattunut jotain. Asettaudun parempaan asentoon ja keskustelen hänen kanssaan hetken. Silittelen ja kerron, että ei ole mitään hätää. Mene vain takaisin nukkumaan, äiti täällä vaan taas sekoilee. Tunnin verran hän uskottelee minulle, että hirviöhetki on ohi. Hän alkaa olla jo niin iso, että tanssilattia käy ahtaaksi. Hän turhautuu, kun ei pääse enää heittämään kuperkeikkaa. Katso äiti, tässä on minun jalkani. Ja täällä kädet. Liikkeitä satelee sieltä ja täältä, ei niitä tarvitse edes laskea. Huokaisen helpottuneena ja kuivaan silmät. Sitten uskallan nukahtaa.
Muutaman tunnin päästä havahdun siihen, kun näkymätön mies nousee ylös. Hänellä ei ole aavistustakaan yön tapahtumista. Se on meidän salaisuutemme. Hän pukeutuu ja asettelee peiton paremmin minun päälleni. Luulee, että me nukumme vielä. Hän hiipii pois huoneesta ja sulkee oven perässään. Ettei kissat pääse häiritsemään. Katson kelloa ja totean, että vielä voisi hetkeksi torkahtaa. Suljen silmät vielä ihan hetkeksi. Tunnen, kuinka pieni kääntää kylkeä ja venyttelee hitaasti. Pieni käsi tunkeutuu kylkiluuta vasten. Ei meidän tarvitse vielä nousta. Nukutaan vielä hetki. On koko päivä aikaa tehdä karateharjoituksia. Pelko on asettautunut makoilemaan lantioni kaareen. Toinen jalka lepää huolettomasti toisen polven päällä. Hän viheltelee Kill Bill elokuvasta tuttua sävelmää ja viilaa kynsiään. Hän on alati valppaana ja aina valmiina. Hän ei nuku koskaan. Valvokoot, mokoma. Hirviöhetki on ohi, enkä minä pelkää.
