perhe

Hyvä isi

Tänään mies, jonka ei koskaan pitänyt nähdä 35 vuotispäiväänsä, täyttää 60 vuotta. Tosin, otimme jo edellisenä viikonloppuna lähtölaskennan tälle merkkipäivälle, järjestäessämme Herr Heikkoselle yllätysjuhlat kaikilla herkuilla. Paikalle saapui läheisiä ja ystäviä. Läheltä ja kaukaa. Päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin takaa.

Jo tammikuulta saakka kytenyt yllätys pysyi kuin pysyikin salassa loppuun saakka. Edes pihaan saapuessaan juhlakalu ei osannut arvata, mikä häntä odottaisi. Parta oli ajamatta, eikä päällekään ollut eksynyt sitä ihan parhainta Seppälää. Hän kun kuvitteli näkymättömän miehen kyytiin hypätessään, että tässä oltaisiin matkalla Pizzamestareille syömään, perheen kesken. Alkujärkytyksestä toivuttuaan hän oli kuitenkin välittömästi valmis juhlimaan. Tuo oman elämänsä ikuinen Peter Pan. 

Juhliin saapui Herr Heikkosen vanavedessä eräs toinenkin isimies, prinsessa sylissään. Oli pukenut tytön parhaimpiinsa ja valinnut säänmukaiset ulkovaatteet. Hoitanut kaiken sillä aikaa, kun äiti puuhasi juhlia yhdessä sisarensa kanssa. Eikä hänen katseensa herpaantunut hetkeksikään frillamekon pyörähtelevistä helmoista, kun prinsessa Ruusunen alun ujoutensa jälkeen paineli menemään. Ja kun tuli pienen ihmistaimen iltapuuron aika, mies kaappasi nopean neuvottelun päätteeksi tytön kainaloonsa ja lähti mummulaan iltapuuhiin, minun jatkaessani juhlien houstaamista. Vain tullakseen muutaman tunnin päästä takaisin. Kysyessäni, miten meni, hän katsoi minua kulmiens alta, silmiään pyöräyttäen

No ihan tavallisesti. Sinne jäi matkasänkyynsä tyytyväisenä nukkumaan. Kyl me pärjätään. 

Niin. Kyllä minä sen tiesin, että he pärjäävät. Eikä se jäänyt huomaamatta muiltakaan. Vähän väliä minulle kuiskuteltiin ihailevia sanoja miehen omatoimisuudesta, varmoista ja osaavista otteista. Kyvystä kantaa vastuuta. Minua se nauratti. Tietenkin hän osaa ja taitaa. Tietenkin hän ottaa kopin ja kantaa vastuun siinä missä minäkin. Hänhän on lapsensa isä. 

Minulle oli jo odotusaikana itsestäänselvyys, että olisimme miehen kanssa samassa veneessä. Samalla viivalla. Tiesimme vanhemmuudesta yhtä vähän. Vauvoista minä häntäkin vähemmän. Ajattelin, että opimme ja opettelemme yhdessä. Ja Ruususen syntymän jälkeen pyrin aktiivisesti taistelemaan äitimyyttiä vastaan. Että en tekisi itsestäni kaikilla tavoin korvaamatonta. Että emme astuisi siihen ansaan, missä vain äiti tietää, taitaa ja on oikeassa, isän toimiessa vain tarkkojen ehtojen alaisuudessa tai silloin, kun pyydetään, hänen on pakko tai hänen annetaan osallistua. Pyrin alusta alkaen kannustamaan miestä ottamaan rohkeasti osaa. Kannustin omatoimisuuteen. Etsimään omaa tapaansa toimia lapsensa kanssa. Todeten, että en minä aina tiedä, eikä minun tapani ole ainoa oikea tapa toimia. Että vastuu on yhtä lailla hänen kuin minunkin. Täysimetystä lukuun ottamatta olemme onnistuneet. Toisinaan hän tietää ja osaa paremmin kuin minä. Ja se tuntuu helpottavalta. Että tämän maailman suurimman ja tärkeimmän vastuun saa jakaa toisen kanssa. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tasa-arvoinen vanhemmuutemme on aiheuttanut ihmetystä ja kummastusta. Varatessani neuvola-aikoja, ne on aina järjestetty niin, että minä pääsen paikalle. Silloinkin, kun olen ehdottanut, että mies voi yhtä hyvin tulla minun sijastani tai yksin. Virallisissa asioissa minun mielipidettäni kysytään aina ensin ja miehen vasta sitten. Toisinaan miehen mielipidettä ei ole kysytty ollenkaan, vaan on oletettu, että päätöksen tekee aina lapsen äiti. Näkymättömän miehen varmaotteisuus ja halu olla lapsensa kanssa on aiheuttanut ulkopuolisissa ihailua, ihmetystä ja hypeä Ruususen ensihetkistä lähtien. Siltikin edelleen liikkuessani yksin minulta kysytään aina ensimmäisenä, missä Ruusunen on ja KENEN kanssa. Niin, siinäpä vasta mysteerien mysteeri. Ja kun vastaus on, että isänsä, kysyjän ilme on hetken aikaa vaikeasti tulkittava. Hämmästynyt, epäilevä, ihaileva. Mutta toisinaan myös kyseenalaistava ja syyttävä. Aivan kuin isä olisi jollain lailla minua huonompi, koska on isä. Ei äiti. Että kehtaankin hylätä lapsen isänsä kanssa kaksin. Ajatella. 

Toisinaan edellä mainitut tilanteet saavat minut surulliseksi näkymättömän miehen puolesta. Joskus mietin, ovatko vanhemmudessa onnistumisen paineet hänen kohdallaan kohtuuttomia verrattuna omiini. Tulen surulliseksi siitä, että nyky-yhteiskunnassa minä saan toteuttaa vanhemmuuttani vapaammin kuin hän. Harva kyseenalaistaa minun tapaani olla äiti, mutta häntä kyseenalaistetaan silloinkin, kun hän tekee kaiken niin sanotusti oikein. Tai minua paremmin. Varmemmin ja huolellisemmin. Toisinaan minusta tuntuu siltä, että matka äitimyytin purkautumiseksi on vielä mahdottoman pitkä ja kivinen. Mutta jokaisen miehelle annetun kehun ja ylistyksen myötä ajattelen, että tuo matka ei kuitenkaan ole mahdoton. Ehkä jonakin päivänä myytti murtuu ja on vain tasavertaisia vanhempia. Ei vain supermutseja ja heidän ylivertaisuutensa varjossa hääräileviä, näkymättömiä miehiä. Ehkä vielä jonakin päivänä näkymättömät muuttuvat näkyviksi. 

Juhlien jälkeisenä päivänä kävin pudottamassa juhlapaikalle jääneet lahjat ja tavarat Herr Heikkosen luo. Muistellessamme illan tapahtumia hänen silmänsä syttyivät jälleen, naururyppyjen etsiytyessä tutuille paikoilleen. "Oli kyllä mukavat juhlat", hän totesi lämpimästi hymyillen. Ja minä tiesin sanomattakin, mitä kaikkea noiden sanojen taakse kätkeytyi. Siinä hän seisoi mietteissään. Minun kohta kuusikymmenvuotias supersankarini. Ajattelin alhaalla autossa odottavaa miestä prinsessoineen. Mietin, miten ehkä jonakin päivänä, vielä vuosienkin jälkeen, tyttäreni saisi katsoa isäänsä niin kuin minä katson omaani. Lämmöllä. Ajatellen, että hän on hyvä isi. Juuri tuollaisena kuin on ja ehkä juuri siitä syystä. Sillä katsokaas, kun isyyden hyvyyttä ei määritetä muiden mielipiteiden tai kokemusten perusteella. Siitä jokainen lapsi päättää ennemmin tai myöhemmin ihan itse. Ja se tässä kai isossa kuvassa kaikkein tärkeintä onkin. 

Ps. Ihan parasta syntymäpäivää maailman parhaalle isälleni <3. 

comments powered by Disqus