ajatuksia

Ikkunaihmisiä

Ikkuna on varmasti yksi ihmisen parhaimmista keksinnöistä. Ikkunat mahdollistivat sen, että rakennuksiin saatiin valoa tuovia aukkoja. Tämä varmaan olikin ikkunan ensimmäinen ja tärkein tarkoitus, ottaen huomioon, ettei kauan kauan sitten ollut olemassa kovinkaan tehokkaita valontuojia. Kun rakennuksiin tehtiin pieniä reikiä, siis ikkunoita, auringonvalo pääsi sisään rakennukseen. Myöhemmin keksittiin, että ikkuna voidaan lasittaa, jotta sade, kylmä, viima sekä muut luonnonilmiöt eivät päässet sisään. 

Ikkunat luovat kotoisuuden ja viihtyvyyden tunnetta. Ne avartavat tiloja ja luovat mahdollisuuden ulkomaailman turvalliseen tarkkailuun sisältä käsin, haastavissakin olosuhteissa, kuten esimerkiksi korkeaissa paikoissa tai veden alla. Ikkunoita on eri kokoisia ja mallisia; pienistä ja pyöreistä suuriin neliöihin. 

Ikkunaton tila tuntuu usein ahtaalta ja synkältä. 

Avoimella ikkunalla voidaan tarkoittaa ikkunaa, joka on avattu vaikkapa tilan tuulettamiseksi. Avoin ikkuna voi olla kuitenkin myös ikkuna, joka on täysin lasiton/muoviton.

(Heikkonen, 2007.)

 Ikkunan kaltainen ihminen on avoin. Hän saattaa kuitenkin sulkeutua aivan yht'äkkiä itseensä. Ikkunaihminen on muiden tarkkailija. Hän huomaa ulkomaailman pienimmätkin ärsykkeet ja taltioi ne muistiinsa. Avoin ikkuna on sosiaalinen ja tuo ikkunan tavoin valoa synkimpiinkin tilaisuuksiin. 

Ikkunaihminen luo turvallisuuden tunnetta. Hän auttaa heitä kohtaamaan ulkomaailmaa, jotka eivät kykene siihen yksin. Ikkunaihminen on vahva ja itsevarma luonne, mutta samalla kuitenkin äärimmäisen herkkä. Sillä aivan kuten ikkunassakin usein oleva lasi, myös ikkunaihmistä suojaa kestävä kuori, johon eivät aivan kaikki tuulet ja sateet pysty. Mutta toisaalta, ikkunaihmisen hauras ulkokuori saattaa sälähtää hajalle yhtä helposti kuin lasi. Mutta lasihan on helppo uusia. 

Sulkeutuessaan ikkunaihminen on melko passiivinen. Ei reagoi juurikaan ärsykkeisiin. Vaan tarkkailee ulkomaailmaa. Taltioiden kaiken muistiinsa. 

(Heikkonen, 2007.) 

Eilen illalla pengoin lukioaikaisia psykologian muistiinpanojani. Papereiden välissä oli yksi A4, minkä toiselle puolelle olin kirjoittanut ikkunoista ja ihmisistä. Tarina ei kerro, mihin kurssiin tämä kyseinen tehtävä on liittynyt. Miksi se on kirjoitettu. Ja vaikka miten pinnistelin mieleni arkistoa, en löytänyt sieltä mitään muistikuvaa tämän tekstin kirjoittamisesta. Mutta käsialasta ei voinut erehtyä. Tai siitä, kenet olin pyrkinyt profiloimaan ikkunaihmisen rooliin. 17 vuotiaana ymmärsin hyvin, että ikkunoita on monenlaisia. Sitä en kuitenkaan vielä ymmärtänyt, että myös ikkunaihmisen profiili, voi olla aivan yhtä laaja ja monimuotoinen. Kaikki ikkunat, eivät olekaan samanlaisia kuin se, mistä minä katson maailmaa. 

Vielä, miltei kymmenen vuoden jälkeenkin, pystyn löytämään itseni kirjoittamastani kuvauksesta ikkunaihmisenä. On jollain lailla helpottavaa huomata, että useista myrskyistä ja sääilmiöistä huolimatta ikkuna on säilynyt miltei ennallaan. Ja jos se on muuttunut, onneksi vain avoimempaan suuntaan. Jättäen passiivisuuden sekä sulkeutumisen taka-alle. Vielä kymmenen vuodenkin jälkeen, lasi on helppo uusia. 

Ja sitäpaitsi. Minä pidän ikkunoista. Tällä hetkellä erityisesti nykyisen asuntomme olouhuoneessa. Rakastan sitä, miten valo lankeaa siitä asuntoon, valaisten sen aivan kokonaan. 

Ja ikkunaihmisistä minä pidän erityisen paljon. Etenkin heistä, jotka ottavat avosylin vastaan. Pitävät suojassa tuulelta. Mutta suljettuja ikkunoita, minä todella rakastan. Otan heidät vastaan mielenkiintoisina haasteina ja mysteereinä. Se hetki, kun suljettu ikkuna aukeaa vain minulle, vavisuttaa minua päästä varpaisiin. Seitsemisen vuotta sitten, avasin yhden sellaisen. Hän täyttää tänään muuten pyöreitä, tiesittekös. Silmät sirrissä ja tukka pörrössä hän käveli tänään aamiaspöytään.

"Lauletaanko iskälle Ruusunen. Lauletaanko, että: paljon onneeeeaa vaan. Paljon onneeeeaa vaan. Paljon onneeeeaaaa vanha köööööööpö, paljon onneaaa vaan". 

Mutta ei kuulemma saa juhlia. Hän totesi, että Ruususen syntymäpäivä on niin lähellä hänen omaansa, että pyöreät kahvittelut menköön prinsessan loistaessa. Niin, Janika 2007: niin monta kuin on ikkunaa, niin monta on ikkunaihmistä. On myös ikkunoita, jotka eivät halua toimia huoneen keskipisteenä. Ja se on ihan ookoo.