äitiys

Illat on mun

*Eräs aamupalakeskustelu muutaman kuukauden takaa* 

Mies: "Oi että mä oikein odotan et pääsee jätkien kans vähä ulos". 

Minä: "Tieksä mitä mä odotan"? 

Mies: "No"? 

Minä: "Sitä, et mä saisin olla välil ihan yksin". 

Entisessä elämässäni rakastin aamuja ja aamupalaa. Olen äärettömän hidas herääjä ja erittäin aamuäreä tapaus. Aamuisin ei kommunikoida, ei varsinkaan ennen aamukahvia. Vapaapäivinä nukuin pitkään ja harrastin hitaita aamuja. Isoja aamupalalautasia ja päämäärätöntä koomailua. Mulla on mun aamukupla, eikä sinne ole kenelläkään mitään asiaa ennen kuin osoitan jonkinlaisia alkeellisia merkkejä heräämisestä. Sitten Ruusunen syntyi ja sain heittää hyvästit myöhään nukkumiselle, hiljaisuudelle ja aamujumittamiselle. Ja se mun kupla, sinne hän iski ensimmäisenä ihan vain siksi, koska voi. 06-06.30 hän huutaa: "TOIMINTAAA! Äiti toimintaa, toimintaa, toimintaaaaaaaaaaaaaa. Vipinää kinttuihin"!

Aluksi tämä tuntui kovin vaikealta ja imetyksen ollessa vielä todella tiheää kaipasin omaa tilaa välillä niin paljon, että pahaa teki. Nykyisin olen jo melkein unohtanut millaisia aamuni ennen olivat. Keskeisenä tekijänä tässä on ollut se, että olen saanut jotain uutta tilalle. Ruusunen nukahtaa yöunilleen niin kovin aikaisin, usein jo klo 20, että iltaan on auennut oikein mukava rako omalle ajalle. Etenkin silloin, kun näkymätön mieskin on yövuorossa, kissat makaavat iltapalakoomassaan hiljaa ja asunnossa on aavemaisen hiljaista. Silloin minä riisun äitiyden viitan hetkeksi harteiltani ja ajattelen, että niin paljon kuin rakastankin perhettäni ja kaikkea tätä, niin onhan tää pieni oma hetki aika saatanan kommee. Kun saa olla hetken ihan yksin, eikä kukaan tarvitse mitään. Silloin minä 

  • käyn tulikuumassa suihkussa 
  • kasaan lautaselle järkyttävän kasan ruokaa 
  • linnoittaudun olohuoneen sohvalle ja höpöttelen whatsupissa samalla, kun syön
  • katson tallennettuja sarjoja tai elokuvan 
  • käyn mielessäni läpi kulunutta päivää 
  • haaveilen, suunnittelen, kirjoitan ja 
  • kuuntelen hiljaisuutta. 

Minusta tuntuu mukavalta hiippailla ihan hiljaa, ettei vauva herää. Aivan kuin suorittaisin jotain salaista tehtävää. Hiljaisuus on välillä niin syvä, että voisi melkein kuvitella vauvan kadonneen. Hetken ajattelen, että "tällaista mun elämä oli ennen aina ja koko ajan". Silloin en osannut arvostaa tällaisia pieniä ja arkisia asioita. En osannut rauhoittua ja olla vaan. Sitten katseeni osuu keskellä olohuoneen lattiaa lojuvaan pehmoleluun. Rikkottuun palikkatorniin tai sohvalle unohtuneeseen vaatemyttyyn. Ja tulee pakottava tarve käydä kurkkaamassa nukkuvaa vauvaa. Että onhan hän varmasti täällä, vaikka on niin hiljaista.

Hiivin ihan hiljaa hänen huoneeseensa ja kurkkaan pinnasänkyyn. Ja siellä hän on, mitä eriskummallisimmassa asennossa, eikä koskaan siinä, mihin hänet nukahtamisen hetkellä jätin. Uni on niin syvää, että hengitystä hädin tuskin kuulee. Vain kohoileva rintakehä paljastaa, että siinä hän on. Silitän päästä ja katselen vielä hetken. Ja sellainen merkillinen onnellisuuden tunne valtaa minut kokonaan. Korjaan peiton asentoa. Tarkistan, että itkuhälytin on päällä. Sitten teen iltatoimet. Käyn vielä katsomassa Ruususta tai hiippailen suoraan vierassänkyyn riippuen siitä, onko mies töissä vai ei. Ja käyn nukkumaan, aivan liian myöhään. Mutta tuo pieni hetki itselle on todellakin sen arvoista. Näiden muutamien tuntien aikana minä voimaannun. Erityisesti silloin, jos takana on hieman hankalampi päivä. Jollakin lailla se kaikki unohtuu, kun saa rauhassa tehdä hetken ihan omia juttuja. Illat luovat minulle mahdollisuuden palata hetkeksi siihen itsekkääseen maailmaan, minkä jätin taakseni, kun Ruusunen syntyi. Ja ilta toisensa jälkeen on lohdullista huomata, miten paljon voimaa tuosta maailmasta on edelleen mahdollista ammentaa. Ja silti paluu todellisuuteen on vain muutaman askeleen päässä, turvassa omassa pikkusängyssään. Sillä vaikka oma aika on nykyisin kortilla, eikä entiseen ole enää koskaan täysin paluuta, niin siltikin: päivääkään en vaihtaisi. Mutta nää illat. Nää illat on mun. 

comments powered by Disqus