vauva2020

Ja tänään mä lupaan: huomenna pelkään ehkä vähän vähemmän.

”Jos sä kerran oot hyvä kirjoittamaan ja puhumaan, niin kirjoita. Puhu siitä. Vaikka vaan itelleskin kirjoittaisit. Vaikka ne ajatukset ois miten tyhmiä tahansa. Se helpottaa. Ja se voi myös auttaa jotakuta muuta, joka käy tätä ihan samaa läpi kuin sinä”.

Kotona olo tuntuu turtuneelta ja tyhjältä. Pää on raskas ja sitä särkee kaiken psykiatrisen kätilön sörkkimisen jälkeen. Tunnen samaan aikaan helpottuneisuutta ja häpeää. Olen helpottunut siitä, että pystyin sanomaan sen kaiken ääneen, mitä olen viikkokausia kantanut lähinnä pääni sisällä. Mutta samalla häpeän niitä kaikkia ajatuksia. Vaikka tiedän, että mitään syytä häpeään ei ole. Mutta häpeän silti. Sitä, että olen niin heikko ja hauras. Sitä, että en pystynytkään tällä kertaa uimaan takaisin pinnalle. Sitä, miten Pelon aallon voimakkuus yllätti minut täysin. Miten se jälleen löysi tutulle paikalleen, sinne sydämeni viereen ja repi tullessaan kaikki haavat auki. Miten se kaikki Ruususen odotuksessa koettu oli kuin pois pyyhkäisty. Se kaikki itsevarmuus ja usko siitä, että elämä kantaa, oli poissa. Tilalla vain painajaisia ja toisintoja kauhukuvineen siitä kaikesta, minkä toivoin jo unohtaneeni. Jatkuvaa huolta, pelkoa ja surua. Itsensä rankaisemista jokaisesta onnen hetkestä. Ja se kai sai ymmärtämään, että olisi pitänyt hakea apua jo viimeksi. Ehkä jo silloin, kun pientä, liikkumatonta, enkeliäni tuijottaessa sitä minulle tarjottiin. Silloin en vain osannut, enkä pystynyt. Koska kyllähän minä SELVIÄN. Ja PÄRJÄÄN. Kuten tiedätte.

”Se on hyvä, että sä olet nyt tässä. Ja nyt nää asiat kohdataan yhdessä”, hän sanoi tänään. Katsoen minua päättäväisillä ja viisailla silmillään, suoraan syvälle. Repien kysymys kerrallaan minusta auki kaiken sen, minkä näiden vuosien aikana kuvittelin hienosti piilottaneeni.

Ja hänen kannustamanaan minä nousen pystyyn taas. Katson uudelleen pelkoa silmästä silmään. Voittaakseni sen kolmannen kerran. Oppiakseni nauttimaan ja tuntemaan pelkkää kiitollisuutta siitä, että saan kokea tämän jälleen uudelleen. Sillä Ruusunen ja hän kenestä emme vielä tiedä paljoakaan, ovat sen kaiken arvoisia.

Joten tässä minä olen taas. Jo aavituksen pyöreämpänä kuin ennen. Ja hän. Hän, joka jo hetkittäin hennosti jumppaa ja olemassaolostaan näin pontevasti ilmoittaa. Hän saapuu helmikuussa. Niin meille on kerrottu. Ja hänenkin takiaan tänään minä taas päätän: huomenna pelkään vähemmän. 

Siispä: palaillaan beijbet. Toivottavasti nyt vähän useammin.