ajatuksia

JÄLKITARKASTELUA

Piti palata tämän aiheen äärelle jo aikaisemmin, mutta tässä nyt tuli ihan pari muuttujaa.

Tosiaan tuossa vähän eräänä päivänä asettauduin mukavasti sohvalle imetyspuuhiin, kun hupsishupsis saatoin sohaista kyynerpäällä tyynyä, joka osui sohvan selkänojalla lepäävään läppäriin, joka ehkä putosi lattialle ja josta ehkä meni näyttö säpäleiksi. Läppäristä, joka ehkä saattoi olla näkymättömän miehen. Hupsista saatana. Kävi sellainen ihme, että Ruususelle sattui samaan aikaan seesteinen vaihe ja ehdin salamana pelastaa kaikki valokuvat ja tekstitiedostot ulkoiselle kovalevylle. Kyseisellä romulla voi nyt heittää minun puolestani vesilintua. Minullahan katsokaas on omakin läppäri, joka on valmistumisestani lähtien uinunut syvää unta. Nyt se piti sieltä sitten herätellä ja voi pojat, mikä operaatio siitäkin kehkeytyi.

Katsokaas kun kone on jokseenkin vanha ja ennen tätä talviunta palautin siihen tehdasasetukset. Sieltäpä puuttui siis Officet ja KAIKKI muut elämää helpottavat asiat. Eipä siinä, arvatkaapa kuka oli unohtanut Officen käyttäjätunnukset? Ehhhheh. Ruususen seesteinen vaihe oli myös mennyt ohi tässä kohtaa ja hän halusi nukkua VAIN ÄIDIN SYLISSÄ. Mieluiten myös ottaa hiukan huikkaa samalla. Multitasking Heikkonen siinä sitten hytkytteli-imetteli-nukutti Ruususta ja samaan aikaan puhui Officen tukihenkilöArton kanssa puhelimessa ja sukkuloi samalla yhdellä kädellä konetta kuntoon. No mutta: loppu hyvin kaikki hyvin. PIENISTÄ ongelmista selvittyäni olen palannut takaisin linjoille. Joskin tämä vitunaikainen aatamineaikainen koneeni on niin hidas, että järki lähtee. Mutta sen on nyt kelvattava ensihätään.


Että semmosta. Takaisin alkuperäiseen aiheeseeni. Ystäväni Elina tuossa kyseli minulta palautumisestani ja myös jälkitarkastuksessa lääkäri kyseli, että miten on mennyt. Aloin höpötellä Ruususesta kaikenlaista ja kesken yhden lauseen havahduin ajattelemaan, että niin tässä kai pitäisi kuitenkin puhua nyt enemmän MINUSTA eikä hänestä. Mitä kuuluu, Heikkonen? Niinpä. Enpäs ole asiaa ehtinyt hetkeen miettiä, kumma juttu. Tämän uuden elämäni alkutaipaleella välillä tuppaa unohtumaan, että minä olen minä edelleen. Vai olenko? Palautumiseni raskaudesta ja synnytyksestä on edennyt melko nopeasti ja kivuttomasti, omalla painollaan. Hektinen vauva-arki on pitänyt huolen siitä, että oman peilikuvan tuijotteluun ei jää kovinkaan paljon ylimääräistä aikaa. Käytän vähäisen oman aikani mieluusti johonkin aivan muuhun.

Koen, että voin oikein hyvin, kiitos kysymästä. Ruusunen on loppujen lopuksi melkoisen hyvä nukkuja. Jännitin raskauden aikana tulevia yöheräilyjä paljon, sillä uni on ollut minulle aina pyhä asia. Kiitos imetyshormonien, olen useimmiten heräilyistä huolimatta herätessäni levännyt ja kohtalaisen virkeä. Toki joukkoon mahtuu niitä hankaliakin aamuja, mutta useimmiten niitä seuraa aina parempi yö, jolloin akut taas saa ladattua täyteen. Vaikka täällä blogissa Raivotar Ruusunen saattaa saada aika isonkin roolin ajoittain, pääsääntöisesti prinsessa Ruusunen on se, joka hurmaa meidät päivästä toiseen. Olen hurahtanut vauvaan aivan kokonaan.

Oma-aika tai oikeastaan sen puute, on ollut suurin oppimimisen paikka. Vaikka olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen epäitsekkäänä tyyppinä, vauva-arki on pistänyt väkisinkin miettimään tätä uudesta näkökulmasta. Erityisesti imetyksen sitovuus ja sen tuomat haasteet ovat olleet minulle isoja kasvun paikkoja. Minun oli aluksi todella vaikeaa luopua omasta ajastani ja omista jutuistani. Minusta tuntui raastavalta, että minua tarvittiin niin paljon ja näkymätön mies se vain pelaili pleikkaansa edelleen. Entinen ikiliikkuja ja työnarkomaani sidottiin kahdeksaksi tunniksi sohvannurkkaan, rintaraivoajan kanssa. Imetyshetkemme eivät myöskään ole aina sujuneet kuin oppikirjasta tai olleet niitä satumaisen ihania hetkiä, minkä perään sitten kaiholla myöhemmin haikaillaan. Jokin siinä silti koukuttaa. Vaikka pahimpien rintaraivarien ja imetysmaratonien aikana saatan sanoa näkymättömälle miehelle, että "tää loppuu sit ihan justiinsa tää imetys", aamulla huomaan taas haluavani jatkaa. Ehkä siksi, että pidän haasteista. Minä haluan onnistua tässä.

Mitä pidemmälle aikaa on kulunut, sitä epäitsekkäämmäksi minä olen kasvanut. Minun on vaikeaa lähteä kotoa ja jättää prinsessa kaksin isän kanssa. Kun hän nukahtaa pitkille unille, huomaan aluksi laahustavani toimettomana ympäri asuntoa. "Mitä nyt kuuluu tehdä, kun ei voi hoitaa vauvaa"? Salaa huomaankin toivovani, että "voisko vauva jo herätä". Ensin haluan omaa aikaa ja sitten kun sitä saan, en tiedäkään ihan, että mitä sillä tekisin. Uskon, että tämäkin asia vielä varmasti muuttuu, mutta tällä hetkellä tuntuukin siltä, että en minä sitä omaa aikaa niin kauheasti kaipaa. Riittää, että tunnin pari saa olla ihan itsekseen. Sitten pitää taas päästä tuoksuttelemaan prinsessaa.


Jälkitarkastuksessa kävi ilmi, että palautuminen on tosiaan edennyt hienosti. Paino on pudonnut imetyksen ansiosta jo kymmenisen kiloa. Olimme neuvolatädin sekä lääkärin kanssa samaa mieltä siitä, että painon ei enää tarvitisikaan pudota tästä alemmas, ainakaan niin kauan, kun imetys jatkuu. Itse suhtaudun muutoksiin positiivisesti ja mielelläni pitäisin painoni tämänhetkisessä lukemassa. Toki tavoitteena on myöhemmin saada pehmoiset vartalonosat takaisin entisiin, hieman urheilullisempiin, mittoihin. Tällä hetkellä haluan kuitenkin keskittyä vauvaan ja odotan täysillä liikkumaan lähtemistä ihan muista syistä. Myös superhemoglobiini on nostanut jälleen päätään, sillä se oli myös kiivennyt takaisin entisiin arvoihinsa. Myös verenpaineeni on laskenut takaisin sille tasolle, mitä se on ollut ennen raskausaikaa.

Liikunnasta keskustelimme lääkärin kanssa pitkään. Vaikka palautuminen on edennyt odotusten mukaisesti, hän kehotti kuitenkin vielä malttamaan "täysillä liikkumista". Tällä hän tarkoitti erityisesti raskaita kuntosalitreenejä. Erityisesti minun tulisi välttää lantionpohjaan kohdistuvia liikkeitä, esimerkiksi kyykkyjä ja maastavetoja. Tämä siksi, koska synnytykseni oli todella pitkä. Erityisesti pitkä ponnistusvaihe hänen mukaansa vaikuttaa siihen, miten kauan keho koitoksesta palautuu. Liian aikainen liikunnan aloittaminen saattaisi siis aiheuttaa vain hallaa ja vaikka itsestä saattaisi tuntua hyvältä, keho ei välttämättä ole vielä aivan valmis kunnon rääkkiin. Lääkäri kehotti minua odottelemaan vielä ainakin kuukauden tai jopa pidempään, ennen kuin alkaisin palata takaisin entiseen liikuntarytmiini. Hän suositteli jatkamaan vaunulenkkejä ja aloittamaan esimekriksi uinnin niiden rinnalle. Haluaisin jo niin kovasti päästä treenailemaan kunnolla. Luotan kuitenkin lääkärin sanaan. Vielä pitää hetki malttaa. 

Kaipaan hirveästi kunnon treenin jälkeistä olotilaa ja sitä hyvää oloa, mikä liikkumisesta syntyy. Kun on koko ikänsä tottunut liikkumaan kaikki tai ei mitään -mentaliteetilla, hidastempoinen vaunuilu ja muu kevyt liikunta ei vain tuota samaa olotilaa, vaikka nekin tietysti menevät paremman puutteessa. Odotusaika, synnytys ja kuluneet viikot ovat kuitenkin opettaneet minut olemaan armollinen itseäni ja erityisesit kehoani kohtaan. Olen myös asennoitunut siihen, että hiljaa hyvä tulee. Olen hyväksynyt sen, että en ehkä enää koskaan mahdu osaan vanhoista vaatteistani. Eikä minun tarvitsekaan mahtua. Alkuviikosta kävimme koko perheen voimin ostamassa äiskälle uusia housuja. Myyjän kysyessä kokoani naurahdin ääneen: ei aavistustakaan. Raskaus levensi lantiotani muutamia senttejä, eikä paluuta entiseen varmasti ole. Katselin itseäni sovituskopin peilistä ja hymyilin. Minä pidän itsestäni hieman pehmeämpänä. Naiselliset muodot ovat jotain, mitä en ole vielä koskaan aikaisemmin kokenut, koska olen aina kuulunut siihen alipainoisten kerhoon. Olin iloinen siitä, että enää ei tarvittu sitä pienintä kokoa. Enää ei tarvitse ostaa lastenosastolta. 


Jälkitarkastuksessa äitiyskorttiin kirjattiin viimeiset merkinnät. "Äiti voi hyvin". Tuijotin kotona korttia. Katselin sen merkinnät alusta loppuun. Taittelin takaisin kiinni ja sitten avasin uudelleen. Katson vielä vähän. Tunsin onnellisuutta ja haikeutta. Tuo matka kuljettiin kuin kuljettiinkin loppuun saakka. Vaikka minä pelkäsin niin kovasti, että sekin päättyy kesken. Usein sanotaan, että vasta sitten elämällä on merkitys, kun saa lapsia. En koe, että elämäni olisi ollu tylsää tai onnetonta, ennen Ruususta. Minä odotin häntä niin kovasti. Olin jo valmis luopumaan siitä elämästä sellaisena kuin se oli siihen asti ollut. Minulla oli toiveita ja haaveita toisenlaiselle elämälle: perhe-elämälle. En kuitenkaan osannut arvata, miten paljon muuttuisin hänen ansiostaan. En osaa enää ajatella arkea ilman häntä. En kaipaa entistä, vaikkei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollutkaan. En nimittäin tiennyt, että näinkin onnellinen voisi olla.  Vaikka tunsin jo suuria tunteita häntä odottaessani, en osannut aavistaakaan, miten suureksi rakkaus voisikaan kasvaa. Miten joku niin pieni, voi avata minut ihan kokonaan. 


Minä olen minä, ja silti joku ihan toinen. Kyllä minä itsestäni pidin ennenkin, mutta tästä naisesta minä pidän vieläkin enemmän. Heikkonen kakspistenolla. 
comments powered by Disqus