ajatuksia

KAADA TUOPPIIN SITÄ PUNKKUA



Alkoholi ja raskaus herättävät paljon keskustelua. Toiset nauttivat odottaessaankin saunaoluen tai punaviinilasillisen ruoan kanssa, toiset ovat ottavat tiukan linjan ja pysyvät nollatoleranssissa. Toiset laittavat korkin kiinni jo silloin, kun alkavat vasta suunnitella raskautta. En ota kantaa siihen, kuka tässä asiassa on oikeassa ja kuka väärässä. Kuka on kukkahattutäti ja kuka itsekäs alkoholisti, joka pilaa lapsensa tulevaisuuden. Alkoholi liittyy suomalaisuuteen hyvin tiiviisti ja jokaisella meistä on omanlaisensa suhde kyseiseen nautintoaineeseen. Kyseessä on jokaisen odottajan oma henkilökohtainen päätös, eikä se ole itseltäni tai omasta odotuksestani millään tavalla pois. Itse olen laittanut korkin kiinni sillä hetkellä, kun olen aavistanut odottavani uutta elämää. Tuo korkki on pysynyt kiinni nyt osapuilleen vuoden. Varpun ja uuden vauvan odotusten väliin mahtui vain muutama raskaudeton kuukausi, jolloin avasin korkin kahdesti. Koenkin, että raskaus on todella hedelmällistä aikaa pohtia omaa suhdetta alkoholiin, mikäli sitä ei jostain syystä ole koskaan aikaisemmin tehnyt. 

Olen itse aloittanut tutustumisen alkoholiin jo 13-vuotiaana. Siis aivan liian varhain. Jos nyt saisin päättää, sanoisin tuolle 13-vuotiaalle Janikalle: ehtii sitä myöhemminkin. Erityisesti ikävuodet 19-22 olivat hyvin sekavaa ja kosteaa aikaa. Paniikkihäiriö oli pahimmillaan ja alkujaan vuoden mittaiseksi suunniteltu välivuosi venähti kuin huomaamatta kolmeksi. Etsin itseäni, sekä paikkaani maailmassa hyvin voimakkaasti, vieläpä hyvin itsekeskeisin keinoin. Alkoholi oli hyvin tiivis osa arkea ja etsin sen turvin ratkaisua omaan sisäiseen pahoinvointiini ja purin turhautuneisuuttani viinanhuuruisiin viikonloppuihin. Synkistä piirteistä huolimatta, paljon mahtuu hyvääkin noihin vuosiin. Rehellisesti voin kuitenkin sanoa olevani onnellinen siitä, että ne ajat ovat nyt osa sitä mennyttä elämää. Näistä ajoista jutellessani puhunkin aina entisestä elämästäni, sillä ero nykyisen ja entisen välillä on kuin yö ja päivä. En tiedä minkälainen tulevaisuus nuorta naista olisi odottanut sillä asemalla, minne se juna oli matkalla. En silloin ymmärtänyt, minkälainen taivaanlahja saamani opiskelupaikka TAMKista tulisi vielä olemaan. Silloin vain hyppäsin siihen toiseen junaan, enkä enää katsonut taakse. Muistan ikuisesti ensimmäiset opiskelijabileet. Seisoin yökerhon tanssilattialla sopivasti humaltuneena ja havahduin ajatukseen: tätäkö tää opiskelijaelämä nyt sitten on? Koin ahdistusta siitä, että nyt sen juhlimisen vasta pitäisi alkaa. Minä kun olin tehnyt sitä jo niin pitkään. En jaksa, ajattelin. Samaan aikaan suhde näkymättömään mieheen vakavoitui ja hänen kauttaan aloin myös pohtia enemmän omaa juomistani. Hänen humputtelunsa vuoden aikavälillä mahtuivat yhden käden sormiin, eikä hän harrastanut esimerkiksi tissuttelua iltaisin kotisohvalla. Niin, miks tarvii, huomasin itsekin hiljalleen ajattelevani. 

Aloin opiskelun alussa ensimmäistä kertaa todella kyseenalaistaa omaa suhdettani alkoholiin. Miksi olen käyttänyt alkoholia kaikki nämä vuodet? Mitä olen saanut alkoholilta? Mitä se on vienyt minulta? Olenko onnellisempi selvänä vai humalassa? Voisiko selvänä olla yhtä hauskaa kuin humalassa? Tamperevuosien aikana alkoholin käyttöni väheni radikaalisti. Huomasin, että minun ei tarvitse olla humalassa pitääkseni hauskaa. Minun ei tarvitse humaltua, tutustuakseni ihmisiin. Öiset paniikkikohtaukset vähenivät ja hiljalleen loppuivat kokonaan. Oli huomattavasti mukavampi lähteä aamulla kouluun tai töihin, kun pää ei ollut kipeä. Oli huomattavasti mukavampi herätä aamulla ilman, että muistikuvat täytyi keräillä palasista. Ei kontrollin menettämistä. Ei morkkista, ei spedeilyjä, ei pahaa oloa. Ja sitten kun otin, huomasin havahtuvani jossain kohtaa siihen, että nyt riittää. Jos nyt juon vielä yhden, ei enää ole hauskaa. Huomasin, että en enää pitänyt humalaisesta itsestäni. Oli paljon mukavampaa ottaa vain se muutama ja nousuhumalan taittuessa lähteä aikaisin kotiin. Olin löytänyt sen paljon puhutun, kultaisen keskitien. 


En koe, että olisin joutunut varsinaisesti luopumaan mistään, koska en käytä alkoholia raskauden aikana. Muutos oli alkanut jo kauan ennen kuin edes haaveilin mahdollisesta raskaudesta tai perhe-elämästä. Ei ole tehnyt niin sanotusti tiukkaa olla illanistujaisissa selvänä. Kun ympärillä on oikeat ihmiset, en tarvitse alkoholia pitääkseni hauskaa. Voin lähteä reivaamaan tanssilattialle vesiselvänä, jos fiilis ja seura ovat kohdillaan. Ja sen oivaltaminen, on ollut ihan mieletöntä. Alkoholittomuus herättää jostain syystä paljon tunteita ja keskustelua. Jos raskausaikaa ei lasketa, olen poikkeuksetta aina joutunut perustelemaan juomattomuuttani. Hauskaa sinänsä, sillä harvoin kukaan kyseenalaistaa asiaa toisesta näkökulmasta. En yritä saada itselleni kirkkaampaa kruunua tai arvostella muiden alkoholinkäyttöä oman juomattomuuteni kautta. En paheksu muiden alkoholinkäyttöä, ellei se selkeästi aiheuta kyseiselle henkilölle ongelmia. Kuten alussa totesin, jokaisella meistä on omanlaisensa suhde alkoholiin ja se on usein hyvin henkilökohtainen. Minun suhteeni alkoholiin oli muodostumassa sairaaksi ja koen onnellisuutta siitä, että havahduin reagoimaan siihen ajoissa. 
Raskauden aikana pohdin paljon sitä, että jättäisin alkoholin kokonaan. En kuitenkaan ole missään asioissa ehdoton, siksi en halua olla sitä tässäkään asiassa. Voin rehellisesti myöntää, että pidän alkoholista. Erityisesti nykyisellään, kun suhteeni siihen on huomattavasti terveempi kuin ennen. Valehtelisin, jos väittäisin, että en kaipaa punaviiniä tai saunaolutta. Tai nousuhumalan tunnetta ja sen mukanaan tuomaa luovaa ajattelua. Pitkiä maailmanparannuskeskusteluja hyvässä seurassa, joita vesiselvänä harvoin syntyy. Tässä kun olen viettänyt esimerkiksi kaksi täysin alkoholitonta pikkujoulukautta sekä kohta joulua ja uuden vuoden aattoa, alkaa punkkuhammas toisinaan kolottaa. Esimerkiksi holiton skumppa eilisissä työpaikan pikkujouluissa tuntui itsensä huijaamiselta ja toki olisin mieluummin juonut ruokani kanssa punaviiniä kuin pepsiä. Mieluusti olisin nauttinut muutaman Happy Joen tai olusen siinä seurustelun lomassa. Varsinainen humalahakuinen juominen on kuitenkin osaltani muuttunut täysin. Koen, että minä päätän, ei alkoholi. Olen onnellinen siitä, että enää vuosiin ei ole tullut tunnetta, että nyt tarvis riipaista kunnon känni.

Nyt raskauden edetessä kohti loppusuoraa, olen alkanut miettiä paljon aikaa raskauden jälkeen. Millaista roolia alkoholi tulee näyttelemään meidän arjessamme tai minkälaisen roolimallin haluan tämän aiheen tiimoilta lapselleni antaa? Onneksi näihin kysymyksiin vastausta ei tarvitse löytää vielä ihan heti ja lisäksi lopullisen päätöksen kanssani tekee näkymätön mies. Itselleni on kuitenkin selvää, että tulee kulumaan vielä tovi ennen kuin tämä äiti lähtee yöhön. Juttelimme tästä eilen lyhyesti yhden työkaverin kanssa ja hänkin totesi, ettei minusta kyllä heti uskoisi, että olen joskus ollut hyvinkin viinaanmenevä. Tunsin ylpeyttä siitä, että muutos näkyy myös ulkoisesti. Koen, että olen saanut mennä ihan riittävästi, nyt on aika toisenlaiselle vaiheelle elämässä. Ja vaikka korkki nyt on kiinni, kyllä se vielä avataan. Alkoholilla on edelleen paikka elämässäni, vain sen merkitys on muuttunut. Jokiselle olen uhonnut, että sitten kun aika on molemmille sopiva, isit hoitaa lapsia ja äiskät kaataa tuoppiin sitä punkkua.


comments powered by Disqus