ajatuksia

Karvakamuista ja lapsista

Ruusunen on alkanut kiinnostua kissaveljeksistä yhä enemmän ja enemmän. Kun kissa sattuu osumaan hänen näkökenttäänsä, kaikki lelut jäävät siihen paikkaan ja hän alkaa määrätietoisesti pyrkiä kohti karvakamuja, innostuksesta hihkuen. Myös kissojen ruokakipot ovat suuri, toistaiseksi tavoittamaton mysteeri. Voitte vain kuvitella, mitä mieltä Piisamirotta on tästä kaikesta. Ei se, että hän itse on vaaravyöhykkeellä, mutta ne kastikekipot. "Hooman, ota se vauva hallintaan", hän tiuskii minulle ja varjelee ruokakippoaan silmät kiukusta leiskuten. Jopa maailmaa syleilevä Pipa katselee minua hooman, mä en oo nyt ihan varma -ilmeellä. Kissat ovat ilmeisesti hoksanneet, että tuo perkele aikoo tulla tänne ja yleensä lähtevät hyvän sään aikana riittävän kauas jumppaavasta Ruususesta. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin prinsessa alkaa laajentaa reviiriään muutamaa metriä pidemmälle. Olemmekin nyt aloittaneet varovaiset tunnustelut kissojen suhteen. Tosin on myönnettävä, että kerran käänsin katseeni ihan hetkeksi ja hellävarainen nätisti silitetään kissaa -harjoitus päättyi siihen, että Ruususella oli puolet Jalosta nyrkkinsä sisällä. Onneksi, Piisamirotta pysyi paikoillaan, eikä päästänyt inahdustakaan tai tehnyt elettäkään kostaakseen kokemaansa vääryyttä. Taitaa tykätä prinsessasta sittenkin, edes ihan pikkuisen. Tilannetta saattoi helpottaa se, että hän saattoi saada lepyttelyherkkuja tapahtuneen jälkeen. Vaikka mitään vakavaa ei tapahtunut, tilanne avasi silmäni jälleen kerran huomaamaan, miten äkkiä vahinko voi sattua, jos tutustumista ei valvota. 

Minulle on tärkeää, että lapsi oppii alusta saakka, miten lemmikkien kanssa ollaan. Olen itse kasvanut Ruususen ikäisestä lähtien isojen saksanpaimenkoirien keskellä, eikä tähänastisessa elämässäni yhtäkään vaaratilannetta ole sattunut itselleni tai kenellekään muulle läheisistäni. Uskon, että osaksi se johtuu puhtaasti hyvästä tuuristakin, mutta suurin syy on se, että lähipiirissämme on alusta asti terävöitetty sitä, miten eläinten kanssa "kuuluu olla". Ei revitä turkista tai korvista, hypitä päälle, varasteta lemmikin leluja tai kiusata muulla tapaa. Eläimiä pidellään niiden ehdoilla ja niille annetaan myös oma tila ja oma rauha. Pieniä lapsia ja lemmikkejä ei ole koskaan jätetty ilman valvontaa.

Vaikka lemmikki olisi miten lapsiystävällinen tahansa ja antaisi tehdä itselleen mitä tahansa, on mielestäni väärin antaa vauvan tai taaperon käpälöidä eläintä mielensä mukaan siksi, että se näyttää söpöltä. Sydämeni särkyy joka kerta, kun näen tällaisia mukahauskoja videoita Somessa, missä koiraa tai kissaa retuutellaan menemään lapsen toimesta ja vanhemmat päästelevät taustalla kannustavia oooooooooo voi miten söpöä -huudahduksia. Väitän, että olipa lemmikki miten kiltti tahansa, yksikään eläin ei nauti siitä, että lapsi retuuttaa korvista tai kiskoo ikävästi hännästä. Joskus yksikin kerta voi olla lemmikille liikaa. Voi tapahtua jotakin odottamatonta, jopa vaarallista. Ja syyt niskoilleen saa se maailman kiltein ja ihanin lemmikki, jolta vain sattui menemään viimein kuppi nurin. Tämä on ehkä surullisinta, mitä tiedän. Syytetään lemmikkiä, syytetään lasta, mutta ei ymmärretä katsoa peiliin. Ei ymmärretä kysyä itseltä, että olisiko tämä tilanne voitu jotenkin estää. 

Joskus, kun lenkkeillessäni törmään tilanteeseen, missä aikuinen, lapsi ja koira ovat lenkillä niin, että pieni lapsi kävelyttää koiraa vanhemman sijaan, sydämeni pysähtyy hetkeksi. Olenpa muutamaan kertaan nähnyt lapsen yksinäänkin, itsensä kokoinen koira seuranaan. Kunnei nyt vaan sattus mitään. Jos kyseessä on ollut todella pieni lapsi ja suuri koira, olen jopa saattanut kohdalle osuessani sanoakin, että onko tuo nyt ihan viisasta. Väitän, että olipa lemmikki miten hyvin koulutettu tai kiltti tahansa, vahinko voi sattua aina, koska eläin toimii vaistojensa varassa. Eläin toimii ensin ja kyselee vasta sitten, että olikohan tää nyt ihan ok. Erityisesti ulkona liikkuessa, sillä vaikka oma lemmikki olisi miten salonkikelpoinen tahansa, vastaan voi aina tulla joku, kenellä tilanne ei ole hallinnassa. Suosittelen joskus tutustumaan ongelmakoiriin ihan vain katseluoppilaan roolissa. Se todellakin avaa silmät näkemään, miten pientäkin eläintä on yllättävän vaikea pidellä silloin, kun se antautuu viettiensä valtaan yllättävässä tilanteessa. Ja silloin isoakin aikuista viedään. 

Väitän, että valtaosa vaaratilanteista lemmikkien kanssa on estettävissä sillä, että eläinten maailmaan tutustutaan alusta alkaen yhdessä, tiettyjä pelisääntöjä kunnioittaen. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että pienen lapsen ei koskaan pitäisi antaa taluttaa lemmikkiä kotipihan ulkopuolella, ei edes aikuisen valvonnassa. Mieluiten ei edes siellä kotipihassa. Ei kissaa, koiraa, marsua tai kilpikonnaa. Koskaan ei voi tietää, kuka tai mikä tulee vastaan. Käytän paljon koiria esimerkkinä tässä postauksessa, koska isäni palveluskoiraharrastuksen kautta minulla on niistä eniten kokemusta. Vahinko voi kuitenkin sattua aivan yhtä hyvin minkä tahansa lemmikin kanssa. Pieni lapsi ei ymmärrä eläinten maailmaa luonnostaan, vaan se pitää hänelle opettaa. Eläin ei ymmärrä pienen lapsen maailmaa luonnostaan, vaan se pitää hänelle opettaa. Vahinkoja sattuu varmasti aina, mutta pahimmat ylilyönnit on varmasti ennakoitavissa ja estettävissä, kun karvakavereihin tutustutaan yhdessä, toinen toistaan kunnioittaen.

Ja vaikka tämä postaus saattaa kuulostaa siltä, että lapset ja eläimet tulisi pitää toisistaan visusti erillään, olen myös hyvin vahvasti sitä mieltä, että jokaisen lapsen elämää rikastuttaa varhainen suhde lemmikkiin. Jokaisella lapsella tulisi olla elämässään the koira/kissa/marsu/mikä tahansa lemmikki. Te, joilla sellainen on, tiedätte mitä tällä haen takaa. Minun the lemmikkini oli saksanpaimenkoira Altti, maailman hienoin koira. 

comments powered by Disqus