perhe

Viikon nostot

Havahduin jälleen siihen, miten yksi viikko on taas tullut päätökseensä. Ihan huomaamatta. Leijonanosan blogille varaamastani ajasta on tällä kertaa nielaissut toinen rakas harrastus, nimittäin valokuvaaminen. Viimeisimmät treffit harjismammojen kanssa suhahtivatkin joulukorttikuvia räpsiessä. Ruusunen nukkui valtaosan treffeistä ja herättyään viihtyi vallan mainiosti muiden vauvojen sekä äitien kanssa, minun kuvaillessani Riikan väkertämässä Pop up -studiossa kamuja läpystä vaihdolla. Ja jokainen valokuvausta harrasteleva tietää, ettei homma pääty kuvien ottamiseen. Pikkutarkkana näprääjänä halusin muokata osan kuvista itse. Jos kuvanottohetkellä saan päähäni jonkinlaisen ajatuksen siitä, minkälainen viimeistellyn kuvan tulisi olla, minun on saatava toteuttaa se.

Kaikkiaan kahdeksan lasta pyörähti kamerani linssin edessä, joten omat joulukorttikuvat jäivät tällä erää vielä ottamatta. Onneksi tässä on vielä muutama päivä aikaa pystyttää prinsessalle oma kotistudio. DIY-tonttulakki minulla jo onkin valmiina tulevaa kuvausta varten. 

Prinsessan kasvun ikuistaminen ja muiden vauvakamujen kuvailu ovat herättäneet minussa aivan uudenlaisen innostuksen valokuvausta kohtaan. Lapsia on mielettömän ihana valokuvata, koska kaikki heidän tekemisensä ja olemisensa on niin aitoa. Näkymätön mies naureskelikin kerran, miten läppärini täyttyy pelkistä vauvojen kuvista. Oman sekä muiden. Mammatreffien kuvailu onkin ollut erittäin hyvää harjoitusta erilaisten kuvien ottamiseen. Koen kehittyneeni valokuvaamisessa huimia askeleita kuluneen yhdeksän kuukauden aikana. Paljon on vielä matkaa, mutta hiljalleen olen alkanut hoksata millaisista kuvista pidän. Mitkä voisivat olla niitä omia juttuja valokuvaajana. 

Tämä joulukorttikuvaus oli ensimmäinen hieman virallisempi kuvaustilanteeni. Aikaisemmin olen ottanut treffeillämme vain satunnaisia tilannekuvia, vauvojen touhuja tarkkailessani. Huomasin heti, että tällaisessa "studiomaisessa" valokuvauksessa minulla on vielä paljon opittavaa. Etenkin, kun kuvataan lapsia. Aina vanhempien ja valokuvaajan visio eivät kohtaa lapsen toteutuksen kanssa. Haasteellisimpia kuvattavia olivat jengimme vaaperot, sillä heillä oma tahto on jo melkoisen voimakas. Maailma kiinnostaa, eikä yhtään huvita istua rajatulla alueella söpösti palloja hypistellen, vaikka kuinka maaniteltaisiin. Huomasinkin, että parhaat kuvat saadaan otettua silloin, kun lapsi saa puuhastella suhteellisen vapaasti. 

Haaveilen, että jonakin päivänä voisin käyttää enemmän aikaa valokuvaamiseen. Ehkä jopa mahdollisesti ansaita sillä jonkinlaisen siivun leivästä pöytäänkin. Siinä mielessä haaveista on tulossa totta, että saan suuren kunnian ottaa muutaman vauvakamun 1v valokuvat. Olen enemmän kuin otettu, että äidit pyysivät minua näin tärkeään tehtävään. 

Viikko on valokuvaushommien lisäksi ollut muutenkin melko toiminnantäyteinen. Melkein joka päivä olemme käyneet jossain tai joku on ilmestynyt ovemme taa. Esimerkiksi Jehovan todistajat ja postineiti samalla kertaa. Ja muun muassa Herr Heikkonen saapui yhtenä kappaleena takaisin Suomeen ja saapui toki heti rehvastelemaan reissujutuillaan. Ruusunen katseli pappaa hetken mietteliäänä ja totesi sitten ykskantaan: "joo kuule hei, oikein kiva et sul oli kivaa mut katopa katopa kuule: osaaks tällee"? Ja sitten hän näytti pappalle, mitä kaikkea hän oli hänen poissaollessaan oppinut. 

Yhtenä iltana oven takana odotti sisareni maailman suurin pehmoponi kainalossaan. Saatoin ehkä mainita hänelle, että Ruusunen rakastui edellisillä tammimammojen treffeillämme Maikin ja Roin kotoa löytyneeseen suurpone-pehmoon. Vanhanliiton heppatyttönä kummitäti ei tietenkään jättänyt tätä vain tähän. Kyllähän prinsessalla nyt oma poni pitää olla. "Et sitte voinu jouluun asti odottaa sen kanssa", motkotin hänelle. Näkymättömän miehen sisko taas, siis yksi Ruususen kummeista, laittoi minulle Facebookissa kuvan kolmesta lahjapaketista. "Joko kohta on joulu", hän kysyi. Pitäisi ehkä asettaa nämä sankarit ostolakkoon, koska NYT ON VASTA MARRASKUU. Mokomat lellittelevät Ruususen aivan piloille! 

Illalla sisko laittoi viestiä Facebookissa. "Ai juma. Oon kattonu tota Ruususen kuvaa 100 x ja oli kyl eräs parhaite sijoitettu raha toi poni"😍😍Kysyimme miehen kanssa prinsessalta, mikä ponin nimeksi laitetaan. Hän katseli sitä hetken ja totesti sitten itsestäänselvyytenä: "äiiiittttttthhhi". Siis suurpone, nimeltä äiti. Selvä. Poni on niin valtava, että se tarvitsisi melkein oman huoneen. Tuossa se nyt kuitenkin nököttää koko komeudessaan keskellä olohuonetta. Nykyisin Ruususen jokainen aamu alkaakin poninhalimissessiolla. Ja päivän mittaan ponin äärelle palataan uudelleen ja uudelleen. Hänen lempparipuuhaansa on myös kivuta ponin selkään istumaan. Pitelen häntä tukevasti ja keikutan ponia, lauleskellen ihahahhhaaahepohirnahtaa -laulua. Ja se riemu, mikä hänen katseestaan loistaa, saa sydämeni pakahtumaan joka kerta. 

Unikoulun jälkeen yöt ovat sujuneet pääsääntöisesti erinomaisesti. Ruusunen tosin sairastui sen päätteeksi melko sitkeään nuhaan ja tekee nyt parhaillaan yhtä kulmahammasta. Näiden seurauksena muutamat yöt ovat olleet hieman hankalia. Hän on heräillyt itkeskelemään ja olenkin ottanut hänet suosiolla viereemme yöksi.  Pääsääntöisesti Ruusunen nukahtaa kuitenkin ilallla 5-15 minuutissa. Käyn yleensä 5min kohdilla kerran kehottamassa nukkumaan ja toivotan hyvää yötä. Hän nukkuu usein 20:00-07(08) heräämättä kertaakaan. WOOP WOOP WOOP WOOP.

Kuluneen viikon aikana olen myös tehnyt jälleen loistavia kirppislöytöjä. Mestästimme myös Black Fridayna uuden turvaistuimen ja toppahaalarin prinsessalle. Hän nimittäin venyy pituutta sellaista kyytiä, että turvakaukalo alkaa käydä turhan ahtaaksi. Äitiyspakkauksen toppahaalaria prinsessa vihaa sydämensä kyllyydestä, eikä suostu se päällään leikkimään puistossa ollenkaan. Samaisesta pituusspurtista johtuen myös kyseinen pukine alkaa olla turhan nafti, joten kevääksi on nyt tilattu toisenlainen haalari, minkä kävimme ennen ostoa sovittamassa Porissa. Black Fridaylta tein myös muutamia joululahjaostoksia, mutta kaiken kaikkiaan koin, että alennukset olivat tänä vuonna kauttaaltaan pienoinen pettymys. 

Perjantaina huristelimme heittämään isukkia työpaikan pikkujouluihin Raumalle. Samalla reissulla kävimme tietysti moikkaamassa Saria ja Nuppua. Ruusunen katseli hetken Sarin kahta pikkukoiravanhusta ja totesi ne mutkattomasti kissoiksi. Pakko myöntää, että minunkin mielestäni tupsukorvat menisivät kokonsa puolesta koska vain Jalon ja Pipan kadonneista serkuista.  

Mutta entäpä nämä Runebergin tytöt sitten? Kuin kaksi marjaa, hiuksista lähtien. En tiedä, minkälaisella kauhalla temperamenttia on jaettu 050217, mutta näille kahdelle on tainnut lorahtaa yliannostus. Kaksi varsinaista touhumiinaa ja tärpästikkeliä. Näiden kahden kujeilua seuratessa on välillä pokassa pitelemistä. 

Tyttöjen leikkiessä yhdessä ja erikseen äidit paransivat maailmaa. On aina ihana päästä juttelemaan muiden äitien kanssa näistä erinäisistä VAIHEISTA, mitä vauvavuosi pitää sisällään. Sarin ja minun keskusteluissamme on kuitenkin aina hyvin erityislaatuinen sävy. Kun on jakanut toisen kanssa ensimmäiset päivänsä äitiyden pyörteissä, sellainen tietynlainen kursailu on jollain tapaa ehkä ylitetty. Kun toinen avaa oven elämäänsä niin herkällä hetkellä, siihen tilaisuuteen pitää uskaltaa tarttua. Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että kumpikin uskalsimme. Olen aina uskonut hyvin voimakkaasti erilaisten kohtaamisten merkityksellisyyteen ja tämä kyseinen kohtaaminen kuuluu ehdottomasti niiden kärkipäähän. 

Ja ajatus siitä, että tässä ehkä mahdollisesti luodaan pohjaa elinikäiselle ystävyydelle, saa minut tuntemaan mahdottoman suurta rakkautta ja onnellisuutta. Että tyttäreni voisi saada samanlaisen hiekkalaatikkoystävän kuin minullakin on. Sellaisen, joka tietää sinun tarinasi kauttaaltaan. Ja hyväksyy sinut silti juuri tuollaisena kuin olet.  Se olisi yksi hienoimmista asioista, mitä voisin tyttärelleni mahdollistaa.  

comments powered by Disqus