ajatuksia

Kauniita unia, autoja ja junia

Ruususen unikoulusta on nyt kulunut jokunen kuukausi. Arvelen, että osaa lukijoista ainakin saattaa kiinnostaa, miten meillä nukutaan nyt. Kiitos kysymästä, lapsi nukkuu oikein hyvin. 

Unikoulun jälkeen öitä ovat satunnaisesti repaloittaneet nuhakuume, hampaat, muutto sekä uudet taidot. Tällöin prinsessa on yleensä ollut jo iltatoimien aikaan itkuinen ja kärttyinen. Olen usein nukuttanut hänet tällaisina iltoina niin, että mikäli hän vielä nukkumaan käydessä on kovin levoton tai itkuinen, olen hänen luonaan niin kauan, että hän nukahtaa. Ensimmäisestä heräämisestä olen yleensä napannut hänet perhepetiin. Uudessa kodissa melkeinpä ensimmäinen viikko lähti öiden osalta käyntiin näin, mutta nyt tilanne on jo tasaantunut. Lähtökohtaisesti prinsessa nukahtaakin joka iltatoimien jälkeen omaan sänkyynsä, ilman minkäänlaisia ongelmia. Ja nukkuu aamuun asti. ELÄKÖÖN! ELÄKÖÖN! ELÄKÖÖN!

Voisi kuvitella, että täydet yöt toisivat äidillekin kaivattua lepoa ja rauhaa. Vaan kattia kanssa! Lapsi nukkuu kyllä. Minä en. Tai no siis, jarrutetaan nyt sen verran, että toki entiseen verrattuna nukun paremmin kuin koskaan loppuraskauden tai vauvavuoden aikana. Mutta unettomuudesta olen alkanut kärsiä todella pahasti. Uni ei tule. Ei sitten millään. Yleensä 18-20 välissä olen todella väsynyt ja aivan valmis unille. En tiedä, mitä mystistä tapahtuu siinä vaiheessa, kun olen saanut prinsessan nukahtamaan. PING, ei väsytä enää yhtään. Nauroinkin näkymättömälle miehelle, että ilmeisesti seuraavaksi täytyy pitää unikoulu äidille.

Muuttostressi yhdistettynä uuden arjen suunnitteluun töihin palaamisineen sekä prinsessan lähestyvine yksveesynttäreineen on saanut melko tasaisena pysyneen paniikkihäiriöni virkoamaan. Valehtelisin jos väittäisin, etteikö uusi "todellinen" arki pelottaisi ja jännittäisi minua kovasti. Etteikö tuntuisi haikealta hyvästellä vauvavuosi ja tyhjä kalenteri. Tämä heijastuu yhdessä nukahtamisvaikeuksien kanssa yöunieni laatuun hyvin voimakkaasti, sillä jo vuosien ajan paniikkikohtaukset ovat tulleet enimmäkseen öisin. Hyvällä onnella saatan saada unen päästä kiinni ehkä klo 24 aikoihin, mutta yleensä vasta likemmäs 02. Tai myöhemminkin. Kuuntelen pimeyttä, näkymättömän miehen sekä kissojen kuorsausta ja tuijottelen kattoon erilaisten ajatusten risteillessä päässäni VIUHVIUHVIUH. Ja sitten, kun viimein saan unen päästä kiinni, saatan herätä useammankin kerran paniikkikohtaukseen, kesken unen. Yleensä painajaisunen. Tai muuten vaan, ilman selkeää syytä.

Olen painiskellut tämän paniikkiystäväni kanssa jo vuodesta 2006, joten kohtaus ei usein kestä kovinkaan pitkään ja nukahdan nopeasti takaisin. Jatkuva heräily vaikuttaa kuitenkin unen laatuun. Onneksi nyt stressin laskiessa myös yöt ovat menneet parempaan suuntaan ja painajaiset paniikkikohtauksineen ovat pysyneet poissa. Vaikka unen löytäminen on edelleen haasteellista, olo on kuitenkin aamulla suhteellisen energinen ja virkeä. 

Todellisuudessa ongelma on minulle tuttu jo vuosien takaa, eikä sillä ole varsinaisesti mitään tekemistä vauva-arjen kanssa. On vaikeaa oppia vetämään rajoja itselleen. Etenkin arkisten asioiden suhteen. Pitäisi vähentää ruutuaikaa iltaisin, liikkua enemmän ja syödä paremmin. Kirjoittaa asioita pois mielestä sen sijaan, että listaisin loputtomia to do -listoja pääni sisään. Suunnitella vähemmän, elää enemmän. Lakata murehtimasta ja stressaamasta täysin turhanaikaisia asioita. Ottaa vähemmän vetovastuuta asioista. Oikaista enemmän, täydellisyyden tavoittelun sijaan. Tiivistettynä: relata vähän. 

Toisinaan kahdehdin niitä tyyppejä, jotka ovat aina myöhässä ja joiden koko olemus viestittää kiireettömyydestä ja ei se oo niin justiinsa -asenteesta? Heitä, jotka eivät koskaan tiedä, paljonko kello on, missä heidän lompakkonsa sijaitsee tai kuka vie lapsen hoitoon. Mietin aina, että miten he tekevät tuon. Ovat tekemättä yhtään mitään, menevät miten sattuu ja minne sattuu ilman sen suurempia suunnitelmia. Ja useimmiten ovat kuitenkin menestyneitä lähes kaikilla elämänsä osa-alueilla. Ihailen heitä suuresti.

Lueskelin juuri yhtenä päivänä neuvolakorttiani, mihin oli useaan otteeseen kirjattu "vilkas","toimelias","terhakka". Lisätään tähän vielä "temperamenttinen","herkkä","kunnianhimoinen","määrätietoinen" ja "tavoitteellinen", niin ei tarvitse ihmetellä, miksi en osaa vain olla. Eikä siinä, saan aina paljon aikaan, koska olen tällainen sähköjänis. Saan voimaa siitä, että asioita tapahtuu. Pyörät pyörivät ja jatkuvasti luodaan jotain uutta. Joko pään sisällä tai sen ulkopuolella. Se on yksi asioista, mistä pidän itsessäni. Mutta joskus olisi illan tullen mukava osoittaa Ruususen lelukaukosäädin kohti pääkoppaa. Painaa valikosta MUTE tai PAUSE päälle. Ja nukkua aamuun asti, heräämättä kertaakaan. 

Iltaisin kuiskaan prinsessalleni viimeiseksi: kauniita unia, autoja ja junia. Ja toivon, että näkisin niitä itse myös. Ehkäpä näenkin. Sitten, kun maailma on valmis.