perhe

Kerro minulle jotain hyvää

Olen tuntenut lähiaikoina aivan uudenlaista uupumusta. Yöt ovat menneet taas jonkin aikaa enemmän tai vähemmän päin persettä, mikä on silmäpussien eskaloitumisen lisäksi tuntunut kireänä pinnana, alakuloisuutena ja saamattomuutena. Välillä päivät ovat vain lipuneet käsistä, enkä ole pystynyt tarttumaan mihinkään. Välillä olen vain halunnut kääriytyä peittoon ja soittaa vaikka Karpolle tai ihansamakenelle: "ota koppi, emmä jaksa tänää". Yön pimeinä tunteina, Ruususta sadatta kertaa uneen pomputellessani, olen ajatellut: en jaksa. Nyt en ihan oikeasti jaksa. Ja heti tunteen mentyä pyytelen jälleen maailmankaikkeudelta: anteeks, anteeks, anteeks. En mä tarkoittanu. Kyllä mä jaksan ja rakastan ja arvostan. Muttakun mua vaan väsyttää niin perkeleesti. 

Vauvavuosi on jatkuvassa muutoksessa elämistä. Vaikka Ruusunen on ollut niin toivottu ja odotettu, emme näkymättömän miehen kanssa olisi voineet mitenkään aavistaa, miten paljon elämämme tulisi muuttumaan hänen syntymänsä jälkeen ja minkälaisessa murroksessa perheemme elää edelleen, miltei kahdeksan kuukauden jälkeen. Mikään ei olisi voinut valmistaa meitä siihen. Vanhemmuutta ei opita pelkistä oppaista, sitä opitaan elämällä. Henkistä kasvua tarjoillaan nokan eteen kultaiselta lautaselta ennen kuin olen ehtinyt pureskella edellistä annosta loppuun. On vain inhimillistä tuntea ajoittain voimakasta uupumusta. On ihan ok ajatella, että just tänään tai tällä hetkellä mä en jaksa.

Minulla on toisinaan taipumusta voimakkaaseen melakonkolisuuteen ja synkkyyteen, erityisesti syksyisin. Siksi minun on oltava hyvin tarkkana tällaisten uupumusten tunteiden kanssa, että ne eivät ala vaikuttaa yleiseen olotilaani liikaa. Pelkään, että pian huomaan vain tuijottelevani asioita negatiivisten lasien läpi, enkä osaa enää löytää niitä pieniä onnen murusia, joita arki pienen lapsen kanssa on pullollaan. Tästä johtuen pyrin tekemään vähän väliä tiettyjä harjoitteita. Illalla, kun oma aikani koittaa, pysähdyn hetkeksi miettimään kulunutta päivää. Mietin, mikä siinä oli erityisen hyvää. Mitkä asiat menivät hyvin? Mikä sai minut nauramaan tai edes hymyilemään? Ja melkein aina, näitä asioita löytyy yllättävän monta, vaikka aluksi minusta olisi tuntunut siltä, että päivä on ollut suorastaan saatanallinen. 

Tässä muutamia asioita, mitkä ovat lähiaikoina tehneet minut onnelliseksi: 

  • syksy ja sen kauniit värit. Kerrospukeutuminen. 
  • kun aamukoomassa kävelen kahvikuppeineni olohuoneeseen ja Ruusunen jääkin keittiöön ihmettelemään omiaan. Istun olohuoneen lattialle ja huudan hänelle keittiöön: "tuu tuu tuu tuu äkkiä, pian pian pian pian TÄNNE rakas". Ja hän tulee niin pian kuin suinkin pääsee. Hänen kasvoillaan on maailmanomistajan hymy ja pienten käsien läiskytys kaikuu seiniä pitkin, kun hän kirmaa syliini nauraen. Eikä minua väsytä enää yhtään. 
  • TVillat lempparisarjojeni parissa: Toisenlaiset äidit, Vain elämää, Enbuske Veitola & Salminen, Arman ja Suomen rikosmysteerit, Idols ja niin edelleen. 
  • yökyläily mummilassa. Kylpemisen riemu ja se, miten kolmen sukupolven nauru sekoittui kylpyhuoneessa, nuorimman polskuttaessa vettä ympäriinsä, minkä pienillä jaloillaan ja käsillää ennätti. Se, kun sain katsoa Vain elämää rauhassa. Se, kun istuin keittiön pöydän ääressä viinilasillisella mummin kanssa ja parannettiin maailmaa. Ne ilmeet, kun aamulla hiippailin Mummin ja Pasin makuuhuoneseen vauva sylissä ja jätin hänet heidän väliinsä aamuhepuloimaan. 
  • saunailta Harjismammojen kanssa. Se, kun ilma on kuin morsian ja pyöräilin kaikessa rauhassa toiselle puolelle jokea, rantasaunalle. Skumppa, olut, hyvä ruoka ja seura. Se, että kotona kaikki sujui hyvin minun poissaollessani. Puusauna jo toistamiseen samalle viikonlopulle. Maailmanparannus ja vertaistuki. Tähtitaivas ja Spotify, kun pyöräilin kotiin. 
  • näkymätön mies. Hän otti vastuun aamuista heti vapaidensa alkaessa, että minä saisin nukkua muutaman tunnin pidempään. Se, kun katsottiin yhdessä leffaa sen sijaan, että oltaisiin vain tehty omia juttuja. Se, kun hän osti prinsessalle vaatteet, joihin ihastuin pikaisella Puuvillareissulla, vaikka oli sitä mieltä, että niitä ei todella tarvittaisi. Se, kun hän osti minulle lempikirjailijani uusimman romaanin, minkä perään kuolasin Prisman kirjahyllyllä. 
  • isä ja tytär. Heidän touhuilemisensa yhdessä ja seuraaminen sivusta, sekä erityisesti heidän keskustelujensa salakuuntelu, saa sydämeni sulamaan aina. 
  • Whatsupkeskustelut mammakamujen, perheenjäsenten sekä ystävien kanssa. Jokaisen Mombiepäiväni ehdoton pelastus. 

Ihan nyt vain muutaman mainitakseni. Uskon, että vaakakuppiin kilahtaa aina loppujen lopuksi enemmän hyvää kuin huonoa. Enkä missään nimessä koe negatiivistakaan huonona asiana, sillä juuri niiden kautta kasvan aina eniten. Jostain syystä sitä toisinaan,erityisesti valvottujen öiden jälkeen, sortuu kuitenkin keskittymään arjessa vain haastaviin asioihin. Toisinaan aamulla keittiöön astellessa huomio kiinnittyy edelliseltä illalta jääneisiin tiskeihin ja hellaan kiinni jämähtäneisiin puurotahroihin, mitkä eivät ole omia aikaansaannoksiani. Ja silloin unohdan kiinnittää huomiota myös siihen, miten mukavasti aamuaurinko valaisee koko tilan ja miten lemmikkirusakko on taas tullut aamupalalle mummujen kukkapuskien äärelle. Miten kauniiksi ruska värjää pihapiirin vaahterapuut. Siksi yllä kuvailemiani positiivisuusharjoitteita tarvitaan.

Tällä hetkellä arkeni kirmaa sellaisella turbovaudilla, että tekee enemmän kuin hyvää pysähtyä päivittäin muutamaksi minuutiksi. On hyvä olla hetki ilman älypuhelinta, telkkaria tai läppäriä. Silloin istahdan sohvalle, iltapalalautaseni kanssa ja ennen kuin lähden aivojen nollaamisen tielle, Somen ja television maailmaan, minä kuiskaan itselleni: "Janika, kerro minulle jotain hyvää".