arki

KIROTTU IHMISPENTE

Se oli se yksi kirottu lauantai, kun kaikki muttui. Mamahooman käyttäytyi kummasti pitkin päivää. Ensin se näytti vain mietteliäältä ja puhalteli ulos. Iltaa kohden se räpläsi kännykkää jatkuvasti ja vilkuili kelloa. Sitten ne puki ne hassut takit päälle ja kävi jossain. Kun ne palasi sieltä, niiden pääturkit oli märkiä ja mamahooman puuskutteli entistäkin enemmän. Sen vatsa oli niin turvoksissa jo, että se näytti siltä kuin se räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä. Vaikka me miten sille oltiin yritetty sanoa, että söisi vähemmän napuja. Että ne turvottaa. Uskoiko se? Ei tietenkään. Typerys. Kyllä pistäisi vähemmästäkin puhaltamaan tuollainen maha. Ilta vaihtui yöksi. Saatiin kastiketta. Me mentiin nukkumaan, vaikka mamahooman kukkui ja ravasi ympäri kämppää sellainen laite selässään. Näytti aika kivuliaalta touhulta. Typerä nainen. Ei ravaaminen turvotukseen auta. 

Aamuyöstä herättiin, kun tapahtui jotain kummaa. Saatiin hirveä kasa ruokaa, ihan kummalliseen aikaan. Sitten mamahooman sanoi hei hei ja nähdään joskus. MITENNIIN JOSKUS? Mihin se kuvittelee menevänsä? Kuka sitten antaa kastiketta? Mieshooman näytti mietteliäältä. Tuleekohan sekään takaisin? Kelailtiin, että mitähän helvettiä täällä nyt tapahtuu. Liittyikö tämä nyt siihen ihmispenteen, mistä on keuhkottu monta kuukautta? 

Mieshooman tuli ja meni. Saatiin kastiketta ja napuja. Ei jälkeäkään Mamasta. Mihin se on kadonnut? Päiviä kului. Ei Mamahoomania. Mieshooman kävi kotona kääntymässä. Vihelteli mennessään ja käyttäytyi aivan kaistapäisesti. Mitä on tekeillä? Viisi pitkää päivää. Sitten hoomanit tuli kotiin. Mamakin. JA MIKÄ SILLÄ OLI MUKANAAN? Arvaat jo varmaan. Se kirottu ihmispente. Nyt se sitten tuli kotiin.



Käytiin pikkuveljen kanssa haistelemassa se karvaton pente heti alkuun. "Nätisti", hoomanit sanoi. Typerä nainen, ei tuollaista rääpälettä viitsi edes kynsiä. Täysin hyödytön. Tätäkö tässä nyt sitten odotettiin kaikki kuukaudet ?!?!?! Se vain tuhisi ja nukkui. Haisikin oudolle. Ja sitten kun se heräsi, se huusi kurkku suorana niin kuin se kuolisi siihen paikkaan ihan justiinsa. Hoomanit teki kaikenlaisia sirkustemppuja, että se olisi hiljaa. Kyllä en tykkää. Ei minun huutamiset vain ikinä tuollaista saanut aikaan. Taitaa olla aikamoinen prinsessa tämä pente. Kuka se oikein kuvittelee olevansa? 

Mamahoomanin vatsa oli kadonnut. Ilmeisesti se sai samalla pennenhakureissulla apua siihen turvotukseensa. Ei se puhissutkaan enää samalla tavalla. Näytti hyvinkin seesteiseltä, joskin väsyneeltä. Jotenkin se oli sama, mutta silti ihan eri.


Me annettiin Mamahoomanille pahaa silmää.

"Kehtaatkin jättää meidät VIIDEKSI PÄIVÄKSI mieshoomanin armoille ja sitten tulet kotiin tollasen nakupetterin kanssa, mistä ei ole mitään iloa kenellekään". 


"Miten sä SAATOIT tehdä tän MEILLE"? 


"Veli hyvä, älä keuhkoo mamalle. Kyllä minä ehkä ihan tykkään siitä ihmispennestä. Se haisee maidolle. Ehkä se antaa kermulia, jos oikein kiva olen sille". 

"Ääliö. Eihän se edes tiedä, että sen kädet kuuluu sen ruumiiseen. MILLÄ SE MITÄÄN KERMULIA KENELLEKÄÄN ANTAA". 



Pikkuveli heltyi sille pennelle aikanaan, tietenkin. Se kun on sellainen ihmisläheinen nössykkä. Ei se tajua, että tuollaiset pennet ei todellakaan papsuta ja pidä hyvänä. Ne repii ja riuhtoo ja tekee susta kintaat, jos et pidä varaasi, mä sanoin sille. Typerys kävi moneen kertaan haistamassa pennen ja sitten meni sen viereen varovasti makaamaan. Heti jos mamahooman jätti sen pennen yksin niin pikkuveli juoksi maman perään ja huusi sille, että älä nyt herranjumala jätä sitä yksin. On se, on se idiootti. Luuleeko se, että jos pennen puolia pitää ja jos sen kanssa kaveeraa niin saa enemmän kastiketta? Kyllä en tykkää yhtään. Hyvästi rauhalliset päivät ja kiireettömät kastikeaamiaiset. Papsutukset ja sylittelyt. Ei me varmaan Maman kanssa enää ikinä katota ikkunasta. Jos elämä näiden apinoiden kanssa oli ennestään jo haasteita täynnä, nyt tästä vasta hankalaa tuleekin.
Mamahooman kyllä yrittää parhaansa. Kyllä se välillä yrittää meitäkin ottaa syliin, mutta pente vaan huutaa sen perään koko ajan, jos Mama laskee sen näkyvistään. Mieshooman sensijaan on liikekannalla. Se kyttää meidän jokaista liikettä ja tekemistä. Kaikki on muka väärin ja mihinkään pennen tavaroihin ei muka saa koskea. Eikös se pentekin opeteta jakamaan lelut, niin miksi minä en muka saisi ottaa sen tavaroita tai mennä sen petiin pötkölleen? Kyllä en ymmärrä tätä touhua alkuunkaan.
Yhtenä päivänä sillä pennellä oli nenä tukossa. Siitähän hoomanit hepulin sai. Mieshooman väitti Mamalle, että pente on allerginen meille. Typerä mies, eikö se tiedä, että tuollaisten pentejen nenät nyt on tukossa vähän väliä. Onneksi Mamahooman oli meidän puolella. Se nuha kyllä pisti kaiken sekaisin pariksi päiväksi. Pente vain huusi ja vähän väliä huusi kaikki hoomanit kilpaa. Silloin me mentiin veljen kanssa molemmat paikalle ja annettiin pahaa silmää.

"TEHÄÄ NYT HERRANJUMALA SILLE JOTAIN, ETTÄ SE HILJENEE". 

No sitten ne laittoi Mamahoomanin maitoa ja jotain muita tippoja ja kiusasi sitä penteä sellaisella nenäletkujutulla. Laittoivat sen sänkyyn kohotuksen päähän ja sipuleita sukanvarteen. Höyryhengitteli. Oli se hauskaa katseltavaa. Typerät hoomanit, ei poppaskonstit mitään auta. Nuha paranee sitten kun se paranee, kyllä kissakin sen tietää. Voi hölmö mamahooman: ei nuhaan kuole, vaikka se vähän ketkua onkin.

Eilen illalla se nuha alkoi helpottaa ja kaikki palasi ennalleen. Tai ennalleen ja ennalleen, eihän täällä enää mikään ole niin kuin ennen. Vieraita lappaa sisään ja ulos mennen, tullen ja palatessa. Kukaan ei huomaa enää meitä, vaikka ennen ne tuli aina papsuttamaan. Paitsi se, joka esitteli itsensä Miratädiksi. Se Miratäti papsutti ja lupasi tuoda herkkuja. Ja se toikin. Kenestäkään hoomanista en yleensä tykkää, mutta tästä Miratädistä minä kyllä pidän. Minä muutan sen luokse asumaan, jos täällä ei touhu pian muutu. Tässä talossa kastike on edelleen sekundaa, vaikka toisin luvattiin ja tarjoilu pelaa joskus ja jouluna. Pikkuveljestäkään ei ole enää kätyriksi, se kun veljeilee vähän väliä hoomaneiden kanssa.



Niin että mitäkö ajattelen tästä kaikkien rakastamasta ihmispennestä? 

Kaks sanaa: EN TYKKÄÄ. 

Kaipa sen kanssa on opittava elämään silti. Ei ne sitä ilmeisesti ainakaan aio palauttaa, vaikka välillä toppaavat sen päästä varpaisiin ja vievät pois muutamaksi tunniksi. Aina ne kuitenkin tulee takaisin, pennen kanssa. Onneksi meillä on oma huone, missä on uusi pehmoinen nojatuoli. Sängynkin toivat sinne. Kuulemma pennen mahdollisia hankalia öitä varten. Että pääsee toinen hooman nukkumaan sinne. Typerät hoomanit. Meidän huone, meidän sänky ja nojatuoli. 

Enkä minä enää Mamahoomanille niin vihainen ole. Kyllä se vielä papsuttaa ja ottaa syliin ja sitten me katsotaan ikkunasta. Aina silloin, kun se pente nukkuu.
comments powered by Disqus