perhe

Kyl Raum o ain Raum

Kuluneina päivinä en ole pahemmin kokenut tylsistymisen tunteita. Ei ole tarvinnut miettiä, mitä tekisin seuraavaksi. Yritin aloittaa pakkaamisen jo hyvissä ajoin, mutta jotenkin huomasin sen olevan kovin vaikeaa. Se saattoi johtua siitä, että jaloissamme pyöri jatkuvasti pienen pieni apuri, joka olisi niin kovasti tahtonut osallistua tähän uuteen leikkiin. Ja kaikella keräämällään, reilun 11kk elämänkokemuksellaan, hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että tavaroiden paikka ei tosiaankaan ole muuttolaatikoissa. 

Tämä kaikki hössötys sai hänet niin kovin hämilleen.

"Mitä teet"?

"Miksi laitat sen sinne"?

"Ai minne muutetaan".

"En ymmärrä".

Erityisesti isäänsä hän komensi tuon tuosta lopettamaan moiset puuhat välittömästi. Mitä nopeammalla tahdilla tavaroita katosi jätesäkkeihin ja laatikoihin, sitä enemmän hän oli sitä mieltä, että tässä on jotain perin juurin pahasti pielessä. Määrätietoisesti hän konttasi ohitseni lihalaatikon luo ja alkoi purkaa astioita sekä keittiövälineitä pois. Ja pakkasi tilalle kaikkein tärkeimmän. Itsensä. 

Aluksi olin sitä mieltä, että varsinaisena muuttopäivänä Ruusunen kulkisi menossa mukana. Jostain kumman syystä tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja sovimme, että prinsessa viettäisi aamupäivän mummulassa. Ja hyvä niin, sillä siellä kaikki sujui oikein mallikkaasti. Eikä siinä kauaa nokka tuhissut, kun mukanamme oli maailman paras muuttotiimi. Viedessämme mummin kanssa prinsessan hoitoon oli kaksi pakettiautoa sillä välin jo lastattu kattoa myöden täyteen.

Yhdellä reissulla saimme kaiken viedyksi. Ajoimme vanhan kodin kautta vain noutaaksemme vaatekaapissani piilottelevat kissat. Laskin sisareni kanssa, että tämä oli kissaherrojen 11. muutto koko heidän elinikänsä aikana. Voitte vain kuvitella, miten toinen ei silti yhtään ymmärre ja toinen niin mielensä pahoitti. Yllätyksekseni he kuitenkin astelivat kantokoppiinsa melkoisen rauhanomaisesti. Olivat kai viimeistään tavaroiden kadottua hoksanneet, että taas mentäisiin. 

Uudessa kodissa asiat lähtivät sujumaan yllättävän kivuttomasti. Kissat kulkivat huoneet läpi muutamaan kertaan ja kastikkeen jälkeen asettautuivat leveille ikkunalaudoille ihastelemaan uutta maisemaa. 

"Veli! Veli! Se on satumainen", Pipa huokaisi Piisamirotan vieressä hiljaa. Filosofi ei vastannut. Hän oli mykistynyt näiden uusien ikkunoiden äärellä. Ikkunoiden, joista nähdäkseen hänen ei tarvitsi kiivetä kenenkään syliin. 

Ruusunen suhtautui kaikkeen yllättävän viileästi, joskin illalla hän löysi tiensä jälleen perhepetiin. Kiusaavien hampaiden lisäksi tämä kaikki muuttohässäkkä sai hänet enemmän kuin hämilleen, eikä hän malttanut nukkua uudessa huoneessaan. Mutta en minä pahakseni sitä pannut. En itsekään meinannut saada unta, kun kaikki oli niin kovin uutta ja erilaista. Aivan kuin olisin ollut yökylässä jossain aivan muualla kuin omassa kodissani. Tunne oli tuttu, aikaisempien muuttojen takaa. Mutta sen voimakkuus yllätti silti. Jollakin tavalla muutto laukaisi minussa ymmärryksen siitä, että vauvavuosi on pian toden totta ohi. Uusi arki alkaa. Uudessa kaupungissa. Uudessa työpaikassa. Ja mietin, että jos minusta tuntuu tällaiselta, miltä pienestä 11kk prinsessastani mahtaa tuntua? Minä kaappasin hänet kainalooni. Ja nukahdin. 

Maanantaina kävin siivoamassa vanhan asunnon. Huomasin jatkuvasti oloni olevan kovin haikea, vaikka olen koko ajan ollut muutosta enemmän kuin mielissäni. Tähän asti olen etsinyt Harjavallan asunnostamme vain moitteita ja pitänyt sitä väliaikaisena ratkaisuna. Miksi siitä luopuminen nyt kuitenkin tuntui jotenki kovin vaikealta? Surulliseltakin.

Lattioita mopatessani mietin, miksi tämä muutto tuntui minussa niin kovin voimakkaana. Lähes yhtä voimakkaana kuin ensimmäinen muuttoni lapsuudenkodistani Laksinrinteestä, kymmenisen vuotta sitten. Silloin pyöräilin toiselle puolen jokea koko matkan tarpeettoman vauhdikkaasti. Reilusti äitiä edellä. Ettei hän näkisi kyyneleitäni. 

Mietin äitini asunnossa viettämiäni hetkiä, piirrellessäni mopilla lattiaa ees ja taas. Ees ja taas. Ja tunsin ne kaikki uudelleen. Vaikka se oli remontoitu mieleisekseni, tunsin kaikkien aikasempien muistojen jäljen laminaattien ja uusien tapettien alla. Ehkä tuo asunto tuntui siksi niin kovin tärkeltä, koska olin kokenut siellä niin paljon. Tärkeitä muistoja, tärkeitä hetkiä. Tärkeimpänä odottanut kahta vauvaa. Menettänyt yhden, saanut toisen. Ja sitten kasvanut äidiksi hänen kanssaan. Niiden seinien sisällä. Ehkä siksi niiden huoneiden luovuttaminen jollekin toiselle tuntui lähes samalta kuin tunne, joka minut valtaa edelleen, jos satun jostain syystä ajamaan Laksinrinteen ohi. Kukapa olisi uskonut, että Ilmarisenkadun väliaikainen koti, mihin ei koskaan pitänyt kotiutua, muuttuikin kovin merkitykselliseksi. Minulta salaa. 

Saavuttuani takaisin uuteen kotiin, haikea olotila ei meinannut hellittää. Home is where your heart is, mutta omani tuntui vielä etsivän tietään Raumalle. Vaikka kaikki tärkein oli jo siellä. Vaikka sain tavarat mieleisille paikoille. Vaikka kävellessäni uutta kotikatuani uuteen lähiSaleen, siinä oli jotain tamperemaisen tuttua. Tuntui absurdilta ajatella, että nyt minulla taas oli lähiSale, missä aurinkoinen myyjä toivottaa minut tervetulleeksi Raumalle kun huomaa, että en olekaan käynyt aikaisemmin. Ja Prismakin 3km säteellä.

Parvekkeelta katsoessani en näekään enää tuttuja tehtaan piippuja, vaan hieman kauempana siintävän sataman. Täällä neljännessä kerroksessa minä näenkin naapuritalojen kattojen yli. Täällä vesi maistuu hassulta ja ihmiset tuntuvat puhuvan vierasta kieltä. Yöllä tuuli humisuttaa ikkunoita ja mietin, että meren lähellä tuulee aina. 

Nukutin Ruususta uudella parvekkeella ja tunsin, miten tuuli ravisteli muutosvastarinnan harteiltani. Se puhalsi muutoksen ovenraosta sisään. Kuiskien, että ei haittaa yhtään, vaikka Prismassa kaikki on ihan nurinkurisesti. Niin se oli Tampereellakin. Ja siellä oli hyvä. Ja minä ajattelin, että täällä voi taatusti olla onnellinen. Että ei se haittaa, vaikka alkuun ei heti tiedä tai löydä. Tai vaikka pesukone olisi rikki. Tai keittiöstä puuttuisi vielä pöytä. Ei se haittaa.

Alkuviikon aikana käytännön asiat neuvolasiirtymisineen ja hajonneine pesukoneineen ovat ravistelleet minut hereille. Sentimentaalisuus on karissut sitä mukaa, kun tavarat ovat alkaneet löytää omille paikoilleen. Kun kissat ovat aivan yhtä apinoita kuin ennenkin ja Ruusunen tekee hampaita. Ja vaikka minusta tuntuu vieläkin hieman siltä kuin olisin yökylässä jossain aivan muualla, alan ymmärtää, että tässä on nyt meidän koti. Ja täällä aletaan nyt kirjoittaa uudenlaisia muistoja. Uudenlaista tarinaa. Tarinan keskeisin päähenkilö onkin ottanut jo tilan haltuun, kissoineen päivineen.  

"Kato, kato, kato äiti: MITEN ISOT IKKUNAT! MITEN VALOISAA ÄITI". 

"ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI: Tätä asuntoa pääsee menemään ympäri! Keittiöstä makuuhuoneen kautta olohuoneeseen ja taas keittiöön! Ympäri mennään, yhteen tullaan ÄITI". 

"Äiti, mitä sinä teet? MINÄ AUTAN". 

Kuin kissat ja vauvat ovat sitä mieltä, että uusi koti kaikkine mahdollisuuksineen on satumaisen ihana. Ruusunenkin on malttanut nukkua jo yhden yön omassa sängyssään. He ovat sananmukaisesti alkaneet olla niingo gotonaan. Ja hiljalleen, minäkin alan uskoa siihen. Että Harjavalta odottaa, mut kyl Raum o ain Raum. 

comments powered by Disqus