meilletuleevauva

LÄNSIRINTAMALLA: ei mitään uutta


Piisamirotta ja kiinnostuksen korkein aste. Muumihahmoista puheenollen...

Mies: "mihin aikaan sulla on se neuvola huomenna". 

Minä: "en mä muista, kui ni"? 
Mies:"no kai mä tuun sinne mukaa kans". 
Minä:"ja minkä ihmeen takia"? 
Mies:"no ihanku mä päästäisin tollasen norsun ensin auton rattiin ja sit yksin liukastelee tonne pihalle. Muut menee kattoo Disney on Ice, mut mulla on tääl pihalla ilmainen Muumi on Ice -show. Kato ny ku TÄÄLLÄ ON LIUKASTA".

Eiliseen postaukseen liittyen: thiz shit iz getting seriouz. Henkivartijani seuraa mukanani jo neuvolaankin! Neuvolatäti kyllä miestä heti kehui. On kuulemma hyvä vartioida. Eihän sitä tosiaan tiedä, mihin tällainen viimeisillään raskaana oleva nainen vielä hormonipäissään ryhtyy! Neuvolassa saatiin selville seuraavaa: 

Verenpaine 114/73
Painon muutos/viikko -140g
"Tällä kertaa hieman pudonnu paino. Voi olla, että on viimeks ollu vaan jotain pientä turvotusta ja se johtuu siitä". 
U-prot. ja U-gluk. puhdas.
Turvotus, niente
Sikiön liikkeet ja sydämen syke +130, ++
Kohdunpohjan korkeus ja lapsiveden määrä 35, normaali
Sikiön tarjonta, RT
”Niin napakasti on kyllä pää täällä alhaalla, että ei liiku enää juuri mihinkään. Ei tästä taida enää juuri alemmas päästä, ellei tule pihalle asti”.
Hemoglobiini, ei mittausta

Siispä: ei mitään uutta auringon alla. Kaikki hyvin niin äidillä kuin vauvalla, onneksi. Juttelimme hetken synnytyksestä ja fiiliksistä sen suhteen. Näkymätön mies myönsi neuvolatädille ääneen, että aika paljon jännittää. Ihmekös tuo, kun kaikki kaverit ovat pelotelleet raukkaa ties millä vertajasuolenpätkiä-tarinoilla! Neuvolatäti yritti sanoa miehelle samaa kuin minäkin, että ei se aina välttämättä ole epämiellyttävä kokemus, vaikka useimmat tykkäävätkin näillä horror storyilla mehustella. 

Neuvolatäti kysyi, että joko alamme ymmärtää, että vauva siirtyy ihan pian masun ulkopuolelle. Myönsin, että sen käsittäminen on jotenkin todella hankalaa ja mies oli tästä täysin samaa mieltä. Ei sitä oikein vieläkään tahdo ymmärtää tai uskoa todeksi, että kyllä: meille tulee vauva. Kyllä: tällä kertaa vauvan kanssa olisi myös tarkoitus tulla sairaalasta kotiin. Vaikka kaikki on mennyt hyvin ja on hyvin, sitä on vain vaikea antaa itselleen lupaa uskoa onnelliseen loppuun tai siihen, että ihan oikeasti kaikki voi mennä loppuun saakka hyvin. Miehen näkökulmasta asia on varmasti vielä hankalampaa, koska nainen kuitenkin kokee raskauden ja vauvan läsnäolon voimakkaasti joka päivä, miehen jäädessä väkisinkin enemmän sivustaseuraajan rooliin. Itselleni eniten tuottaa "hankaluuksia" vauvan todellisen koon hahmottaminen. Varpu oli syntyessään vielä niin pieni ja hento ja tämän pienen olen nähnyt viimeksi 4D-ultrassa, vain reilun kilon kokoisena. Jotenkin miellän hänet edelleen pikkiriikkiseksi, enkä ollenkaan tahdo ymmärtää, että masussani saattaa todellakin olla parhaassa tapauksessa yli nelikiloinen ihmisenalku. Aivan valmis tähän maailmaan. Naureskelinkin neuvolatädille, että eiköhän se vauvan todellinen koko ala siinä ponnistusvaiheessa sitten muuttua todellisuudeksi. 

Varasimme vielä viikon päähän yhden neuvola-ajan. Mikäli tässä sinne asti jatketaan yhtenä kappaleena, tehdään sieltä lähete Poriin yliaikaisuuskontrolliin. Itse tietenkin toivon, että lähtö tulisi tässä kuluvan viikon sisään. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että intuitioni vauvan aikaisen saapumisen suhteen olivat väärässä. Viimeiset neljä yötä ovat olleet hyvin vähäuniset, sillä viimeinenkin nukkuma-asento alkaa aiheuttaa puutumisia vauvan majaillessa niin alhaalla. Viimeyön kipukohtauksen perusteella voisi päätellä myös, että sisuskalut alkavat olla aika ahtaalla vauvan vallatessa kaiken tilan itselleen. Onneksi vauva liikkuu todella aktiivisesti ja olo on päivän mittaan edelleen todella hyvä. Sen puolesta tässä jaksaa kyllä vielä odotella, vaikka viimepäivien tekstini ovatkin olleet hyvin sarkastisia ja niistä saattaa saada sellaisen kuvan, että olen jo aivan valmista kauraa. Todellisuudessa viime viikostakin noin kaksi päivää seitsemästä oli sellaisia, että olin jatkuvasti huonolla tuulella ja odotin vain, että vauva syntyisi. Kaiken kaikkiaan olen ajan saanut kulumaan tosi nopeasti ja saanut pidettyä ajatuksia poissa synnytyksen käynnistymisestä. Yritän edelleen ajatella asiaa niin, että maksimissaan pari viikkoa ja sinä aikana voi tapahtua tai sitten ei. Sitten tapahtuu joka tapauksessa jotakin. 

Monet ovat kyselleet, että onko tuntemuksia tai mitään ennakoivia oloja. Eipä juurikaan. Harjoitussupistukset ja sukkapuikkotuntemukset ovat palanneet ja olleet ajoittain  hyvin säännöllisiäkin, mutta juuri muuta muutosta ei olossa ole tapahtunut. Pitänee vain toivoa, että ne enteilisivät sitä, että synnytys lähtee kyllä itsekseen etenemään sitten, kun sen aika on. Suurin toiveeni nimittäin on, että käynnistystoimenpiteisiin ei tarvitsisi ryhtyä. Tosin, juttelimme tästäkin neuvolassa ja tulimme siihen tulokseen, että eipä sitä voi ennakko-olojen perusteella juuri mitään ennustaa. Toisilla ne alkavat jo hyvin aikaisin ja siitä huolimatta synnytys pitää käynnistää. Toisilla taas ei ole mitään ennakkovaroituksia, vaan toiminta alkaa kuin sormia napsauttamalla. Eipä siis auta kuin ottaa päivä kerrallaan ja ODOTTAA. Yrittää keksiä mielekästä puuhaa. Riikka Pulkkisen romaanikin tuli jo päätökseensä (suosittelen!), nyt otin käsittelyyn Miika Nousiaisen Juurihoidon. Ja asennoidun tuleviin päiviin ottamalla mallia kissasta: not kinosted. 


Summa summarum: oi beibi, missä viivyt? 
comments powered by Disqus