ajatuksia

LEMMIKKIEN ÄITIYSVALMENNUS

Taustallisesti kerrottakoon, että minulla on isosisko. Hänellä ei ole lapsia, mutta hän on kasvattanut kohta jo kahdesti saksanpaimenkoiran pennusta täysikasvuiseksi, jopa melko onnistuneesti. Lähipiirissämme on paljon pieniä lapsia ja usein siskoni on havahtunut siihen, että hän antaa kavereilleen vinkkejä kasvatukseen, vaikka hänellä ei ole asiasta minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Hän sanookin leikkimielisesti usein, että "lasten kasvatuksen pääperiaatteet tuskin eroavat loppujen lopuksi kovinkaan paljon koiran kasvattamisesta". Lähdin miettimään tätä hänen teoriaansa ja uskon, että siinä saattaa olla vinha perä.


Itselläni ei ole koiraa (vielä), mutta perheessämme on niitä ollut aina siitä saakka, kun olin neljävuotias. Isäni on harrastanut SM-tasolla koiriensa kanssa, joten väistämättä tämä harrastus on heijastunut voimakkaasti lapsuuteeni. Olen siis sisimmissäni koiraihminen ja käsitykseni eläinten kasvattamisesta pohjautuu koiriin. No, miksi minulla sitten on kaksi kissaa? Muuttaessani pois kotoa, ajattelin, että jokin lemmikki on oltava. En osaisi tulla kotiin, jos joku ei olisi ovella vastassa. ”Tallilla olisi kissanpentuja”, sisko soitti minulle eräänä kesäisenä päivänä. Elettiin vuotta 2009. ”Jaa, voisin ottaa yhden. Tai no, miksi ei kahta”. Niinpä Jalo ja Pipa saapuivat elämääni, tuskin kämmenen kokoisina rääpäleinä. En tiennyt kissoista mitään, koirista senkin edestä. Tästä on nyt kulunut seitsemän vuotta. Pienet rääpäleet ovat kasvaneet isoiksi, möhömahaisiksi, kullannupuiksi. Monta kertaa olen hakannut päätä seinään heidän metkujensa takia, mutta silti en ikimaailmassa haluaisi joutua luopumaan heistä, vaikka aina leikilläni niin sanonkin. "Pipa, pakkaa kamat, sä muutat nyt äitille ja Pasille asumaan". 

Olenko mahdollisesti tiedostamattani oppinut seitsemän vuoden aikana kissoista jotakin sellaista, mistä voisi olla hyötyä äidin rooliin kasvamisessa? 

1. Lapsi nukkuu omassa sängyssään -tai sitten ei. 

Muistan, kun toin kissat ensimmäistä kertaa kotiin. Olin ostanut heille suurenmoisen pedin, minne molemmat mahtuisivat suloisesti vieretysten nukkumaan. Heräsin ensimmäisen yön aikana valehtelematta puolen tunnin tai tunnin välein siihen, että pienet kiipesivät kovaäänisesti sänkyyn. Piti päästä viereen nukkumaan. Muutaman kerran yritin määrätietoisesti viedä pennut takaisin omaan sänkyyn, vain herätäkseni siihen, että kohta ne jo kököttivät kainalossani. ”Vain täksi yöksi”. Jep. Jos lupa sallitaan, Pipa tunkeutuu edelleen ensimmäisenä peiton alle kainaloon, Jalon nukkuessa jalkopäässä. Se siitä johdonmukaisuudesta ja määrätietoisuudesta.


"Micasa ezucasa, hooman. Herez zome room for you too". 

2. Kissa paskentaa laatikkoon -tai sen ohi. 

Jos sinulla on kissoja, tiedät mistä puhun. Aivan sama, minkä kokoinen vessa heillä on. Aivan sama, vaikka vessoja olisi kymmenen. Paskea on aina jossain muualla kuin siellä, missä sen pitäisi olla. On vahinkopaske, mielenosoituspaske ja vessa on liian likainen minun korkearvoisuudelleni -paske. Paskeen ja sen siivoamiseen on siis totuttu tässä talossa jo kauan aikaa sitten. 

3. Kissoja= hyvästi siisti koti 

Se, joka väittää kissan olevan siisti eläin, ei varmasti ole koskaan omistanut ainuttakaan kissaa. Jos siivoan koko kodin lattiasta kattoon, kissat mulkoilevat minua kulmiensa alta. Heti kun käännän selkäni, alkaa ralli, jonka jäljiltä matot ovat vinossa, tavarat palasina lattialla ja irtokarvapalloja kaikkialla. Jos en siivoa, kissat makaavat tyytyväisinä rauhan merkeissä, eikä mitään pahaa tapahdu. "Fengshuaaa in mi azz, hooman". Kaaosta, sitä se arki on nyt ja uskon, että sitä se on myös Beben tullessa. 

4. Anna ruokaa tai kuole

Kissoillani on oltava säännölliset ruoka-ajat. Jos pitäisin ruokaa kulhoissa tarjolla kaiken aikaa, he söisivät itsensä hengiltä. Jalo on perso kaikelle syötäväksi kelpaavalle, niinpä tätä on hieman kontrolloitava. Hän on hyvin tarkka ruoka-ajoistaan ja mikäli ruoka on myöhässä minuutinkin, huuto ei lopu ennen kuin kastike on kulhossa hänen korkeutensa nenän edessä. Nirsous kuuluu myös kissojen luonteeseen. Mikä tahansa kastike ei kelpaa ja napujen on oltava vimosen päälle. Uskon tämän opettaneen kärsivällisyyttä ja täsmällisyyttä, mitä tulee vauvan ruokailuihin ja nirsoon lapseen. 


"Enough with thiz shit hooman. Anna kastiketta. Heti". 

5. Kaikki mikä kielletään, on mielenkiintoista 

Kissat tietävät tasan tarkkaan, missä ei saa olla ja mihin tavaroihin ei saa koskea. On se vaan jännä, miten se kielletty silti vetää puoleensa. En edes jaksa laskea, miten monta huonekalua, tapettia, korvakorua, ponnaria, johtoa, leipä- ja roskapussia, kukkapurkkia, kenkää ynnä muuta irtainta kissat ovat tärvelleet näiden vuosien aikana. Miten uteliaita he voivatkaan olla! Ja aina, kun pahat teot on tehty, rikollisia ei näy missään. ”Muttakun mä vaan vähän maistoin” ja ”hyvä kun tulit kotiin, se vaan räjähti” sekä ”ai eiks tää ollukka mulle” on kuultu jo miljoonaan kertaan. Beben on siis keksittävä parempia selityksiä, mikäli aikoo päästä jekkuineen pälkähästä.

6. Jos näyttää söpöltä, saa kaiken anteeksi 


"I haz seen thingz, hooman". 

Tämä on erityisesti mieshoomanin heikko kohta. Siksi tiedän, että meistä kahdesta minä tulen olemaan lapsenkin kanssa se paha poliisi. Aina, kun kissat ovat tehneet pahojaan se olen minä, joka käy kasvatuskeskusteluja ja rankaisee. Mieshooman saattaa yrittää olla ankara, mutta katuu jo minuutin päästä omaa ilkeyttään ja menee papsuttamaan kissoja. Myönnän silti, että kissojen pistäessään parhaat en se minä ollut ja sitä paitsi, se oli vahinko -ilmeet kehiin, minunkin on vaikea pitää pokka ja olla silittämättä. Ja kuitenkin, se on vain materiaa. Aina saa uusia tavaroita. Usein kiukuteltuani hetken päädyn ottamaan kissan syliin ja sitten papsutellaan ja katsotaan ikkunasta. ”Äiti oli vaan vähän vihainen, ei se oikeasti haittaa, että äidin kalliit sulkakorvikset on nyt ihan kuolassa”. 

Niin. Ehkäpä lemmikit tosiaan voivat opettaa jotakin vanhemmuudesta. Jos ei muuta, niin olen minä nuo ainakin hengissä saanut pidettyä seitsemän vuotta. Saavutus sekin!
comments powered by Disqus