perhe

Long time no see, Raivotar Ruusunen

Muistatteko, miten minulla oli vauvavuoden aikana tapana nimitellä känkkäilevää prinsessaani leikkimielisesti raivotar Ruususeksi? Miten temperamenttinen pieni ihmistaimi jo silloin osoitti merkkejä siitä, että osaa kyllä pitää puolensa ja kertoa ääneen, jos jostain kenkä puristaa. Kuitenkin siinä jossain mahavaivojen helpottamisen ja maailman avartumisen välissä raivotar hiipui taka-alalle. Melkein unohduksiin. Kunnes vauva asteli ovesta ulos ja taapero sisään. 

Kyllä nyt on taas aivan ihmeellistä kiukuttelua Ruusunen. Ei äiti nyt oikein taas tiedä, että miten äiti voisi sua auttaa, huomaan toteavani yhä useammin ja useammin. 

Olemme kumpikin näkymättömän miehen kanssa omalla tavallamme temperamenttisia persoonia. Myös omaan sukuuni on eksynyt poikkeuksellisen paljon räjähdysaltista porukkaa. Näistä syistä johtuen en ole ollut kovinkaan yllättynyt siitä, että lapseni osaa jo nyt vuoden ja kolmen kuukauden iässä osoittaa mieltään silloin, kun joku asia vain suoraan sanottuna vituttaa. 

Pääsääntöisesti sanoisin, että taaperomme on kuitenkin edelleen varsin kiltti ja helpohko tapaus. Kun hänellä on sopivasti vaatteita, sopiva vireys, ruokaa vatsassa ja jotain mielekästä puuhaa, kaikki on hyvin. Alles gut. Mutta sitten, jos jokin edellä mainituista asioista ei toteudu, raivotar pääsee valloilleen. Tai jos hän saa päähänsä yrittää jotakin, mitä ei sitten osaakaan haluamallaan tavalla. Erityisesti nämä jälkimmäiset, epäonnistumiseen liittyvät tilanteet, tuntuvat olevan hänelle maailmanlopun paikkoja. Kehen lie tullut, minä mietin ja katson peiliin. Iloinen ja nauravainen kujeilijani muuttuu sekunnin sadasosassa löysäksi spagetiksi, joka putoaa dramaattisesti polvilleen ja huutaa sydäntä riipivästi, aivan kuin hänen maailmansa olisi murenemessa liitoksistaan hetkenä minä hyvänsä. Hän nostaa kädet kasvoilleen ja itkee kulmat kurtussa vuolaita krokotiilin kyyneleitään, katsoen kiukkunsa kohdetta kuolettavan vihaisella ilmeellään. Toisinaan kiukku yltyy niin kovaksi, että on hetki kieriskeltävä lattialla ja paiskottava kaikkea, mikä tielle sattuu osumaan. Eikä silloin saa koskea. LAINKAAN. Eikä mielellään puhuakaan. Kun raivotar Ruusunen on vihainen, hän on vihainen. Eikä siinä lässytykset ja silitykset auta. Daadana.   

Ensimmäisten rajujen kiukunpuuskien yllättäessä menin neuvottomaksi. En tiennyt miten suhtautua tai toimia. Katsoin silmät ihmetyksestä suurina sinisenpunaisena raivoavaa lastani ja koin olevani aivan pihalla siitä, mistä hän nyt mielensä niin pahoitti. Aivan pihalla siitä, mitä nyt pitäisi tehdä seuraavaksi. Nyt, kun näitä tuittuilukohtauksia on alkanut sattua jo useammin, olen erehdysten ja onnistumisien kautta alkanut ymmärtää, mikä toimii ja mikä ei todellakaan toimi. Nykyisin pyrin antamaan raivottarelle turvallista tilaa, missä kiukku saa tulla, mutta hän ei pysty tuittuillessaan satuttamaan itseään. Olen lähellä, mutta sopivan etäisyyden päässä. Läsnä ja saatavilla, mutta en tyrkyttämässä syliä tai vaatimassa rauhoittumaan ennen kuin hän kokee olevansa siihen valmis. Kyselen varovasti, mikä harmittaa ja miten äiti voisi auttaa. Tunnustelen, että joko harmitus helpottaa. Ja useimmiten tämä lähestymistapa toimii. Hän rauhoittuu ja hetken päästä tulee halaamaan tai kiipeää syliin. Painaa päänsä olkapäätäni vasten ja vielä hiukan niiskauttaa. Usein siihen mennessä olen ehtinyt päätellä, mistä koko tilanne sai alkunsa. Ja sitten yritän avata sen hänellekin. 

Olen pyrkinyt siihen, että en vähättelisi tai nauraisi toisen kiukustumisille. Että en kiirehtisi lepyttelyn kanssa tai yrittäisi päästä tilanteesta lahjomisen tai periksi antamisen kautta. Silloinkaan, kun kiukustumiset omasta mielestäni tuntuvat aivan älyvapailta ja turhanaikaisilta. Yritän opettaa, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja ne saavat tulla. Vaikkapa sitten kesken kauppareissun (mitä ei VIELÄ onnekseni ole tapahtunut). Yritän olla määrätietoinen ja johdonmukainen. Selvittää kiukun syyt ja sanoittaa ne toiselle. Ja pysyä itse rauhallisena. Mikä toisinaan on melkoinen haaste. Haaste, jossa toisinaan epäonnistun räikeästi ja koen malttini menettämisestä välittömästi huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä.

Miten helppoa olisikaan taantua hänen tasolleen ja heittäytyä itsekin lattialle kieriskelemään. Jokin järki päässäni sanoo kuitenkin, että en voi. En enää. Minun on yritettävä olla cool. You're so cool, you're so cool, you're so cool, minä hoen itselleni. Ja lasken hitaasti, OIKEIN HITAASTI, kymmeneen. Mutta joskus päästyäni yhteentoista, suustani karkaa tarpeettoman vihainen vittusaatanaperkelejumalautaSÄÄETVOIKOSKEASIIHENKISSAANTUOLLATAVALLA. Ja sitten kaduttaa. Ja itkettää. Ja hävettää. Että en osannutkaan olla nyt se fiksu aikuinen, joka minun pitäisi olla. Rauhoituttuani pyydän anteeksi ja selitän hänelle, miksi suutuin. Miksi menetin malttini. Ja mietin, että tämäkin on tärkeää. Menettää malttinsa hänen nähtensä. Että on ihan ok joskus päästää kilarimuija valloilleen. Sillä miten voisin opettaa hänelle, että kaikki tunteet ovat sallittuja, jos kieltäisin ne kuitenkin itseltäni? Tärkeintä on, että muistaa selittää, mitä tässä oikein nyt tapahtui. Ja pyytää anteeksi. Sillä useimmiten, kun pyytää anteeksi, saa myös anteeksi. 

Toisinaan raivotar tuntuu olevan räjähdysalttiina aamusta iltaan. Etenkin silloin, jos olen tehnyt pitkää työpäivää tai arki on ollut muulla tapaa hektistä. Silloin myös omat hermot tuntuvat olevan riekaleina ja tilanteiden kohtaaminen tuntuu vaativan suunnattomia ponnisteluja. Illalla huomaan kuitenkin selvinneeni. Ja tunnen jonkinlaista mystistä mielihyvää. Mielihyvää siitä, että olemme onnistuneet luomaan lapseemme vahvan suhteen. Niin vahvan, että hän kokee kaikki tunteet sallituiksi. Hän kokee olevansa turvassa.