arki

Siis mitä? Maito ei loppunutkaan!

Jälkiviisaana voisi todeta, että imetykseen, jos johonkin, olisi ollut hyvä perehtyä ennakkoon. Lähipiirissäni imetys ei ole koskaan ollut mitenkään tapetilla ja erityisesti täysimetys on ollut jokseenkin harvinaista. Menin vähän sillä ajatuksella, että sujuu tai ei. "Ihan sama". Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, mitä tapahtui Ruususen syntymän jälkeen. Ei imetys sitten ollutkaan ihansama, kun se ei ottanutkaan sujuakseen. Nyt haluan tässä kohtaa korostaa: imetys oli tärkeää MINULLE. Muiden ratkaisut eivät kiinnosta minua pätkääkään, enkä todellakaan arvostele ketään imetyksen tai imettämättä jättämisen perusteella. Oma imetystaipaleeni on ollut todella vaiheikas ja ymmärrän täysin, miksi joku ei halua siihen leikkiin lähteä. Olen edelleen sitä mieltä, että korvikkeella kasvaa yhtä hyvin ja monelle perheelle se on imetystä parempi vaihtoehto pitkässä juoksussa. Olipa ratkaisu täysimetys, osittaisimetys tai korvikeruokinta: pääasia on, että lapsi kasvaa ja perhe voi hyvin. 

En tule koskaan unohtamaan ensimmäistä hetkeä, kun pieni tyttäreni ryömi synnytyssalissa rinnalle ja alkujärkytyksestä selvittyään päättäväisesti ryhtyi imemään. Hetki kesti vain muutamia minuutteja, mutta jotain minussa muuttui sillä hetkellä pysyvästi. Pian hänet tempaistiin jo mittailtavaksi ja hyvin pian ongelmat alkoivat. Prinsessani oksenteli lapsivettä, eikä suostunut huolimaan suuhunsa MITÄÄN. Ensimmäisenä yönä hän ei syönyt, enkä minä nukkunut. "Se kuolee. Se kuolee koska sä et kykene sille edes maitoa tuottamaan", pelko nauroi korvani juuressa. Sivuverhon takana huonekaverin vauva söi rintaa ahnaasti. Maito oli noussut kuin oppikirjasta ja imuote oli viimeisen päälle kunnossa. Kateus ja epäonnistumisen tunne painoivat harteillani lyijyn raskaana. Saatana, saatana, saatana. Laitoin näkymättömälle miehelle viestin, että ostaa korvikkeen valmiiksi. Olin varma, että tämä oli nyt tässä. Seuraava päivä ei ollut yhtään sen parempi. En tule koskaan unohtamaan sitä yötä. Harjoittelimme syömistä koko yön. Niin pieni ja silti niin päättäväinen. Yhä uudelleen ja uudelleen hän itkien yritti saada maitoa herumaan, tuloksetta. Noin voimakas on eloonjäämisen vietti, ajattelin katsellessani pientä lastani kyyneleet silmissä. Imetin, imetin, imetin ja imetin. Pisaraakaan ei herunut.  Aamuyön pieninä tunteina palkitsin hänet lisämaidolla, koska en omaani pystynyt hänelle sitkeästä yrityksestä huolimatta tarjoamaan. Aivan kuin hän olisi juossut ensimmäisenä maaliin ja saanut palkinnoksi siitä huolimatta hopeaa. En ole koskaan ollut hyvä sietämään häviämistä tai epäonnistumista ja tuo hetki on piirtynyt ikuisesti verkkokalvolleni. Minusta tuntui siltä kuin olisin jo tuottanut ensimmäisen pettymyksen hänelle. Se saa edelleen kyyneleet silmiini, kun muistelen hetkeä, jolloin yöhoitaja kysyi minulta: "no haluatko antaa sitä lisämaitoa". EN, EN HALUA. Mutta oli pakko. Ja sillä hetkellä päätin, että tulisin tekemään kaikkeni, että onnistuisin imetyksessä. Miksi? -En tiennyt vastausta silloin, enkä tiedä sitä edelleenkään. Jokin minussa huusi, että minun on vain onnistuttava tässä. Että suostuisin nielemään tappion vasta sitten, kun tietäisin todella tehneeni kaiken mahdollisen. Seuraavana päivänä aloitin ahkeran pumppaamisen ja käytin lähes kaiken aikani Imetyksen tukiryhmän selaamiseen. Iltaan mennessä heruminen viimein käynnistyi. Lisämaito saatiin hiljalleen vaihdettua omaan maitoon. Kotiutuessa papereihin kirjattiin: täysimetys. Korvikkeet oli ostettu pyynnöstäni valmiiksi. Niistä on valmistettu toisena kotonaolopäivänä yksi annos, mikä sekin päätyi koskemattomana viemäriin. Nyt 4kk jälkeen korvikeet seisovat edelleen koskemattomina kaapissa. Sillä sen, minkä minä päätän, sen minä myös teen. 

Tammikuisten FBryhmässä oli taannoin aloitus, että mikä äitiydessä on yllättänyt eniten. Vastasin miettimättä: täysimetys. Se, että ylipäätään halusin imettää. Se, miten sitovaa ja vaativaa täysimetys on. Miten paljon haasteita ensimmäiseen kahteen kuukauteen saattaakaan mahtua. Miten voit samaan aikaan rakastaa ja vihata sitä. Miten se voi antaa ja ottaa samaan aikaan niin paljon. Mikään elämässäni ei ole opettanut minulle näin paljon, näin lyhyessä ajassa. Oma imetystaipaleeni on tähän asti ollut todella värikäs ja kaikkea muuta kuin helppo. Ongelmia ja haasteita on tullut eteen sitä mukaa, kun olen saanut yhden ratkaistua. Ensimmäiset kaksi kuukautta olivat ehdottomasti rankinta aikaa rintakumisäätöjen, rintaraivareiden, tiehyttukosten sekä 8-11h maratoni-imetysten kanssa. Koin paljon riittämättömyyden tunteita ja kateutta siitä, että näkymättömän miehen elämä ei näyttänyt muuttuneen ollenkaan, kun taas minä olin täysin kiinni vauvassa, naulittuna sohvan nurkkaan. Jouduin myös perustelemaan päätöstäni sekä näkymättömälle miehelle että lähipiirilleni paljon. 

"Ei ole normaalia, että vauva roikkuu koko ajan tissillä". 

"Ehkä sult ei tuu tarpeeks maitoa". 

"Anna korviketta, sil on nälkä". 

"Anna korviketta, nukkuuki paremmi". 

Korvikekorvikekorvikekorvikekorvike anna korviketta. Mitä enemmän tätä korvikekorttia minulle tuputettiin, sitä isommaksi oma päättäväisyyteni kasvoi. Kerronko sulle, mihin voit ne korvikkeet tunkea, murisin miehelle hampaideni välistä. Jos en olisi jo sairaalassa tukeutunut Imetyksen tuen FBryhmään olisin varmasti kuunnellut näitä puheita. Jos en olisi sieltä saanut varmuutta siihen, että vauvani on täysin normaali ja käyttäytyy niin kuin vauvan kuuluu käyttäytyä, olisin varmasti lopettanut yrittämästä. Luotin omaan vaistooni sekä siihen, että suunta on oikea. Pyysin apua, kyselin vinkkejä ja kokemuksia. Yritin ja kokeilin. Menin päivä kerrallaan, imetys kerrallaan. Ja se kannatti. Maito lähti nousemaan kohisten ja Ruususen keltaisuus hävisi silminnähden nopeasti. Syntymäpaino saavutettiin nopeammin kuin olisi ollut tarve. Siitä huolimatta, epäilys ei ole ottanut väistyäkseen. 

"Kannattaa imettää niin kauan kuin maitoa riittää". 

"Sit kun se maito alkaa loppua niin korviketta vaa rinnalle". 

"Ei ole olemassa mitään rintaraivareita tai tiheitä imuja. Millai enne lainkaa imetettii ilma mitää FBtukiryhmiä".

"Mä ajattelin et mä soitan ja kysyn, et ei kai hänel vaa oo nälkä kun hän sillai itki niin kauheesti. Et kai sulla vaan tulee tarpeeks maitoa". 

 "Mullakin se maito vain loppui", mamma joskus totesi. Hänen imetystaipaleistaan on vierähtänyt jo jokunen vuosikymmen. Voitte vain kuvitella, että jos tässä suvussa maito vain loppui jo 60-luvulla, se on ollut loppumaisillaan aika pitkään. Kerrottakoon nyt siis, että ei: maito ei vain mystisesti lopu. Taustalla on LÄHES aina jokin syy. Ja useimmiten, joskaan ei aina, nuo ongelmat ja syyt ovat ratkaistavissa. Onko se helppoa? -ei. Se vie aikaa, viitseliäisyyttä, hermoja ja vaatii ennen kaikkea rautaista luottoa omaan kehoon ja uskoa siihen,että se kyllä tekee sen, mihin se on luotu. Ja mitä se ennen kaikkea vaatii? -Imetystä. Paljon imetystä. Joskus paljon imetyksen tehostamista. Ja kuitenkin samalla itsestä huolehtimista. Aina pitää muistaa syödä, juoda ja nukkua. Olen joutunut selittämään miljoonia kertoja, miten maitoa muodostuu sitä mukaa lisää, kun sitä poistuu. Kysynnän ja tarjonnan laki. Kaikki se, mikä poistuu rinnasta, muodostuu sinne takaisin. Simsalabim. Ei maito imettämällä lopu, ainakaan kovin helposti. 

Mitäs nyt sitten? Tällä hetkellä imetys sujuu melkoisen kivuttomasti ja pääsääntöisesti nautimme siitä prinsessan kanssa molemmat. Illan rintaraivareihin on löytynyt ratkaisu, sillä Ruusunen saa imetyksen päälle illan viimeiset eväät pumpattuna pullosta. Ainakaan vielä illan pullottelu ei ole vaikuttanut imetykseen negatiivisella tavalla. Aion jatkossa ottaa imetyksen suhteen melko löysät ranteet, sillä kaikki, mitä tämän jälkeen saavutetaan, on vain kirsikkaa kakun päällä. Toisinaan koen nimittäin edelleen hyvin ristiriitaisia tunteita imetystä kohtaan. väsymystä sekä turhautumisen tunteita. Hetkittäin olen valmis lopettamaan tähän paikkaan. Sitten kuitenkin seuraavan imetyshetken koittaessa huomaan taas haluavani jatkaa. Siksi en osaa sanoa mitään tulevaisuudesta. Voi olla, että imetän vielä 6kk saakka, voi olla että lopetan huomenna tai siirrymme hiljalleen osittaisimetykseen. Kuka tietää, ehkä imetän vielä vauvavuoden lopussakin. 

Ja entäpä se kateus sitä naapuriverhon takana imettänyttä mammaa kohtaan? -Hänestä tuli minun ystäväni. Ilman 24/7 päivystävää whatsup-tukea puolin ja toisin olisin varmasti lyönyt hanskat tiskiin jo aikoja sitten. Musta huumori ja samanlainen arvomaailma on kantanut todella pitkälle: sillä on kasvatettu kaksi oikein herttaista tissivauvaa. Kiitos Nuppu Runeberg, että päätit lähteä maailmaan noin 14h Ruususta aikaisemmin. Mieti Sari:  jo 4kk näiden tissimonstereiden kanssa. Mikä matka! Mitä he vielä keksivätkään päidemme menoksi. Maailma muttuu, mutta tissit ne on, mitkä pysyy. Ennallaan ne tuskin on enää koskaan, mutta onneks Tallinnasta saa aina uudet, jos ihan hirveesti alkaa harmittaa. Eiku. 

"Sellaset terhakat kirsikat laudalla", eräs mieshenkilö kerran kuvaili olematonta rintavarustustani. Niin. Enpä olisi itsekään silloin uskonut, että niistäkin vielä joskus olisi ihan oikeasti johonkin. 

comments powered by Disqus