perhe

Vintiöt

Tiistaina pakkasin prinsessan autoon ja otin suunnan kohti Ulvilaa. Siellä melkein kaikki tammimammat vauvoineen kokoontuivat pitkästä aikaa saman pöydän ääreen, tällä kertaa Idan luona. Tai no, vauvoineen ja vauvoineen. Voiko plusmiinus vuosikkaita enää kutsua vauvoiksi? Tiistai-illan perusteella rohkenisin väittää, että ei voi. Sellainen taaperoshow oli Idan luona käynnissä, että en minä kyllä tainnut tavata siellä yhtäkään vauvaa. Paitsi sitten, kun omani kiipesi hetkeksi syliin, rauhoittuakseen tissille. Hetkeksi hän malttoi laskea ahkerasti sovittamansa taaperon viitan harteiltaan. Sen pienen hetken paikalla voitiin havaita pieni vauva. 

Tehdessämme lähtöä asunto oli kuin pommin jäljiltä. Viisi ahkeraa inventoijaa tekivät  tarkkaa selvitystä Aatu Remusen leluarsenaalista, toistensa vesipulloista/nokkamukeista ja eväistä sekä hoitolaukkujen sisällöistä. Leikittiin yhdessä ja erikseen, sovussa ja vähemmän sovussa. Otettiin porukalla sukat pois jalasta ja Lumilta ponnari päästä. Harjoiteltiin kävelyä, tuetta seisontaa ja kontattiin tuhatta ja sataa. Ja välillä kiivettiin äidin syliin. Ihan sama, kenen äidin. Ota syliin. Lohduta. Puhalla, tosta noin. 

Oli lohdullista havaita, että jälleen kerran surullisen kuuluisat VAIHEET tuntuivat olevan kaikilla samat. Miten esimerkiksi ruoka maistuu paremmalta lattialta tai jonkun toisen mukista/lautaselta. Tai miten ihanaa on kiipeillä lelukärryihin, sohvalle tai mihin tahansa hiukan riskaabeliin paikkaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Tai miten ihanaa on, kun onnistuu jossain yrityksessään ja sitten kehutaan. Ja kuinka suuren suureksi voi pienen ihmisen kiukku kasvaa, jos ei saa haluamaansa tai kielletään. Tai jos yhtäkkiä huomaakin äidin olevan muutaman askeleen liian kaukana. Menohaluja löytyy enemmän kuin laki sallii, mutta samalla vielä äidin syli on maailman turvallisin paikka. Vielä kaivataan rohkaisua ja kehaisua, että uskaltaa nousta pystyyn, päästää irti ja ottaa muutaman askeleen. 

Jos nämä vintiöt osaisivat puhua jo enemmän kuin muutamia sanoja, keskustelut olisivat varmastikin kuulostaneet tältä: 

"Minä itte. Ei tartte auttaa". 

"KATTOKAA, ILMAN KÄSIÄ". 

"Se oli mulla ensin". 

"En anna". 

"Otan tämän". 

"Tänne voi kiivetä". 

"Oho, nyt tää lähti irti". 

"Miltäs tää maistuu".

"Sinulla on jotain herkkua siinä". 

"Ai miten niin ei saa ottaa/maistaa"? 

"Mää en oo koskaan saanu tota ruokaa, mitä tolla on". 

"ÄIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIITIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII SYLIIN". 

"EN SITTENKÄÄN SYLIIN". 

Muistan sellaisenkin ajan, kun treffeillämme vauvat halusivat vain tissitellä ja köllöttää äitien sylissä. Ja sellaiset treffit, missä nyrkit oli juuri löydetty. Sitten niitä treffejä, missä harjoiteltiin kääntymisiä, ryömimistä, konttaamista ja tukia vasten etenemistä. Ja sellaiset, missä bebet dumpattiin Roin hienoon autokorjaamoon siksi aikaa, että äidit saisivat hörpätä kahvit pikapikaa vailla pelkoa siitä, että joku jo kopisee portaita alas. Ja miten yritimme saada onnistunutta joulukorttikuvaa neljän vauvan kokoonpanolla. Silloin meistä tuntui siltä, että alkoi jo olla kiire. Ja että aika kului kuin siivillä. NO ENTÄPÄ NYT! Minne ne pienet vauvat oikein meni! On vain veijarimaisia vintiöitä. VAAPERON TAAPEROITA. 

Ei sitä tahdo ymmärtää, miten nopeasti aika rientää. Miten lyhyt matka tissittelystä kävelyyn ja puheen tuottamiseen lopulta onkaan. Miten yhdessä silmänräpäyksessä pieni ja hento onkin ketterä ja kerkeäväinen. Mutta niinhän sitä sanotaan, että hyvässä seurassa aika kuluu ihan huomaamatta. Ja näiden mamien osalta voin allekirjoittaa tuon koska tahansa. Olen onnellinen siitä, että olen saanut jakaa pian lusitun vauvavuoteni ilot ja surut heidän kanssaan. He ovat persoonallisia, rohkeita, avoimia, ennakkoluulottomia ja ennen kaikkea aivan mielettömän hulvattomia mimmejä. Ja siinä sivussa muun muassa maailman parhaita äitejä, tietysti.